Muggle love Fred/OC, K-11, 18.9 17.luku!

[volpé]

nimi: Muggle love
tekijä: punkte
paritus: Fred/Anne Wilso(OC)
genre: sekalainen
ikäraja: K-11  //: Arte lisäsi ikärajan.
A/N: idean sain Hey Mickey!- biisin soidessa ja ideoin sen nyt tähän. Kommentit ois kivoja:) Ensimmäinen ficcini.

Muggle love

Prologi

Anne Wilson oli tavallinen pikkukylän tyttö. Hänellä oli kauniit alaspäin ohenevat hiukset, jotka olivat melkein aina sivuletillä. Hänellä oli harmaat silmät ja hänen ihonsa oli vaalea, mutta ei kalpea. Annen vanhemmat olivat kuolleet hänen ollessa pieni eikä hän muistanut heistä mitään, mutta asui nyt isovanhempiensa kanssa Saukkonummella. He olivat todella herttaisia ja rakastavia, mutta joskus Anne tunsi heidän olevan liiankin huolehtivaisia. Heitä kutsuttiin koko kylässä ”ukiksi” ja ”mummiksi”, mutta heidän oikeat nimet olivat Lola ja Jhon.
Vaikka he olivat mukavia ja antoivat Annen tehdä melkein mitä vain hän halusi, mutta kylän vieressä olevaan metsä n toiselle puolelle hän ei saanut mennä. He sanoivat sen olevan kirottu ja lapset eksyivät ja joutuivat siellä susien suihin, mutta Anne ei uskonut tällaiseen soopaan, mutta ei halunnut huolestuttaa Lolaa ja Jhonia menemällä sinnepäinkään. Anne kuitenkin katseli metsää ja haaveili pääsevänsä sinne tutkimaan kaikkia sen ihmeitä.
Hänen haaveensa toteutui Annen ollessa 9-vuotias. Hän oli leikkimässä ystäviensä kanssa piilosta ja alueeseen kuului myös metsä. Anne käytti tämän tilaisuuden hyväkseen ja syöksyi metsään, kun etsiä aloitti laskennan.

Metsä ei ollut ollenkaan sellainen kuin Anne oli kuvitellut. Puut olivat ohuita ja suurin osa puista oli kaatunut ja alkanut lahota. Sitä ei selvästikään hoidettu eikä yritetty edistää sen kasvua, koska puita ei ollut paljoa ja ne olivat harvassa. Linnun laulua kuului vain pienesti ja sekin kylältä. Annea harmitti ettei hän pääsisikään ihmeelliseen lumottuun metsään, vaan joutuikin kurjaan ja melkein kuolleeseen metsään. Anne nosti kuolleen puunoksan maasta ja lähti kävelemään eteenpäin polkua, joka avautui hänen eteensä.
Hän käveli ja käveli, eikä missään näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä. Anne oli jo melkein päättänyt luovuttaa, kunnes näki puskassa jonkin kirkkaan möykyn. Hän lähestyi sitä varovasti ja tökkäsi sitä kipakasti oksallaan.

- Au!, möykky kiljahti. Anne säikähti ja tiputti oksan ja juoksi lähimmän puun taakse. Puskasta nousi suunnilleen 10-vuotias poika. Hän katseli ympärilleen tuima ilme naamallaan etsien kipunsa aiheuttajaa. Anne pidätti hengitystään. Pian pojan ilme leppyi ja kohautti olkapäitään ja kyykistyi uudestaan. Anne puuskahti hiljaa helpotuksesta ja suuntasi matkansa takaisin polulle, mutta astui vahingossa tiputtamansa oksan päälle ja tällä kertaa Anne ei kerinnyt piiloon. Poika hyökkäsi puskasta Annen päälle.
- Mitä sinä teet täällä ja miksi vakoilet minua?, poika kysyi pitäen samalla Anne tiukasti kiinni.
- En minä sinua vakoillut!, Anne huusi itku kurkussa. Poika piti hänestä niin kovasti, että se sattui. Poika selvästi tyytyi tähän vastaukseen, koska hän päästi Annen irti. Anne nousi ja puhdisti mekkoaan. Poika odotti sen aikaa kärsimättömänä ja potkiskeli kiviä. Lopulta kun Annen mekko oli taas jälleen puhdas, poika puhkesi ääneen.
- Minun nimeni on Fred Weasley. Mikä sinun nimesi on?
- Minun nimeni on Anne Wilson ja minä tulen tuolta kylästä, mutta sinua en ole ennen nähnyt, Anne totesi kuin itsekseen ja katsahti Frediin, joka katseli kenkiään hämmentyneenä.
Fred ei ollut ennen nähnyt tätä tyttöä ja oli siksi hämillään. Kaikki uudet tuttavuudet olivat vaikeita Fredille. Etenkin kun hänellä ei ollut kaksoisveljeä mukana. Tietenkään Fred ei näyttänyt tätä Annelle, joka oli puhjennut puhumaan perheestään ja elämästään kylällä, mutta Fred ei tajunnut puoliakaan mitä hän puhui. Kaikki ne oudot sanat saivat hänen päänsä pyörälle.

-Odota vähän!, Fred pysäytti Annen kertomuksen. Anne jätti suunsa hiukan auki kesken lauseen.
-   Voisitko aloittaa ihan alusta ja hitaasti?, Fred kysyi ujosti. Anne katsoi häntä vähän aikaa hiukan säälivästi, mutta aloitti sitten alusta hitaasti selkeällä äänellä. Fred kuitenkin keskeytti aina välillä, ja kysyi mitä jokin sana tarkoittaa ja senkin selittämisessä vierähti aikansa, joten lopulta kun Anne oli saanut elämän tarinansa loppuun oli jo aurinko noussut korkealle.
-   No…nyt on sinun vuorosi, Anne sanoi.
-   Niin mitä?, Fred kysyi sulatellessaan mielessään Annen kertomusta.
-   Sinun tarinasi, Anne sanoi jatkaen edelleen selkeällä äänen sävyllä.
-   Nääh..et sinä siitä mitään ymmärtäisi, Fred sanoi hiukan ylimielisesti. Anne katsoi häntä tuimasti ja laittoi kädet vihaisesti puuskaan.
-   Ai siksikö, että olen tyttö?, Anne puuskahti yhteen puristettujen hampaittensa välistä. Fred säikähti Annen ilmettä ja alkoi kertoa nopeasti kertoa omasta elämästään. Anne joutui kuitenkin keskeyttämään hänet ja niin Fredinkin täytyi kertoa kaikki itsestään hitaasti ja selittämään asioita.

Kun aurinko oli jo melkein laskenut Anne ja Fred tunsivat toisensa läpikotaisin. Fred oli oppinut kaiken mahdollisen niin sanotusta ”jästi maailmasta” ja Anne taasen velho maailmasta. Nyt he saattoivat ruveta leikkimään, mutta kun Anne huomasi auringon hän kiljahti säikähdyksestä ja lähti juoksemaan kohti kylää.
- Hei! Minne sinä menet?, Fred huusi hänen peräänsä.
- Kotiin…minä tulen tänne huomenna!, Anne huusi juostessaan. Fred hymyili ja vilkutti hyvästiksi ja lähti itse kohti kotia kertomaan äidille ja isälle uudesta ystävästään, mutta Anne tiesi saavansa torut isovanhemmiltaan näin pitkän ajan poissa olosta. Hän kuitenkin aikoisi selittää uudesta ystävästään, jolloin Lola ja Jhon varmasti leppyisivät. Hän oli ylpeä uudesta ystävästään ja toivoi saavansa nähdä hänet vielä monta kertaa.
Hänpä ei arvannutkaan, että heidän ystävyytensä kestäisi vielä monta vuotta.


        A/N:aika lyhyt näin aluks, mutta kirjoitan pidempiä jatkossa(ainakin yritän) 

[volpé]

A/N: Ei näköjään yhtään kommenttia   noh Jatkan tästä nyt sitten:)

1.luku

Anne juoksi pitkin metsätietä kantaen kädessään koria. Hän oli menossa tapaamaan Fred Weasleytä. Pitkäaikaista ystäväänsä, mutta he eivät olleet pieniä lapsia. Molemmat olivat kasvaneet vuosien aikana ja nyt he molemmat olivat 16-vuotiaita ja Fred täyttäisi ensivuoden huhtikuussa 17- vuotta. Hänestä tulisi silloin velhojen maailmassa täysi-ikäinen. He olivat kokeneet kaikki riemut ja surut yhdessä, vaikka Fred joutuikin lähtemään lukuvuodeksi pois. Tietokoneita ei Tylypahkassa ollut, mutta kirjeet oli onneksi keksitty ja nyt kun Anne osasi käyttää pöllöpostia kirjeenvaihdosta tuli helpompaa. Lomat he viettivät yhdessä. Fredin kaksoisveli George oli melkein aina mukana. Kun Fredille tapahtui jotain, Anne lähti sinne, vaikka se olisikin paikka jonne jästit eivät pääsisi. Valitettavasti Fred ei voinut poistua koulustaan, mutta kirjeillä hän osoitti osaan ottonsa aina kirjeillä ja Anne tyytyi siihen.
Nyt kuitenkin oli jälleen kesä ja Annella ja Fredillä olisi koko kesä aikaa olla yhdessä. Nykyään heidän tapaamisensa oli melkein mahdoton järjestää ilman että joku olisi urkkimassa. Annen isoäiti oli kuollut viime tammikuussa pitkäaikaiseen kurkkusyöpään ja Anne ei voinut enää lähteä kotoaan yhtä helposti kuin ennen. Jhon oli usein todella maassa ja tämä vaatimalla vaati Annea jäämään ja tietenkään Anne ei voinut tuoda Frediä kotiinsa. He eivät voisi puhua mistään ja Jhon olisi kuitenkin koko ajan jotain urkkimassa.
Nyt kuitenkin Anne oli päässyt ulos. Jhonin muutama hyvä ystävä oli tullut käymään ja Anne oli päässyt livahtamaan heidän ohitseen joutumatta kuuntelemaan heidän tarinoitaan vanhalta ”hyvältä ajalta”.  Anne hymyili itsekseen, kun mietti millainen Lolan ilme olisi ollut, kun hän taas joutuisi kuuntelemaan sata kertaa kerrottuja tarinoita.

Metsä ei ollut muuttunut mihinkään siitä kun hän oli tullut sinne. Se oli kuitenkin saanut hiukan enemmän eloa. Nyt se jopa näytti hiukan metsältä jossa asui eläimiä. Puita oli tullut lisää ja ne toivat vihreyttä ja vireyttä muutoin niin kuolleeseen metsään. Lintuja oli tullut puiden mukana ja muitakin metsän tavallisia eläimiä.
Anne ei huomannut kun hän tuli Weasleyden kodille Kotikoloon. Hän hätkähti vasta kun Fredin äiti ihmetteli, miksi hän oli tullut sisään niin suurella kiireellä.
-Ei minulla mitään. Minä vain olin ajatuksissani, Anne selitti hämillään.
-Jaa..no Fred on yläkerrassa, rouva Weasley ilmoitti ja jatkoi siivoamistaan, jonka Anne oli keskeyttänyt ryntäämällä sisään. Anne hymyili ja niiasi ja syöksyi portaisiin ja huomasi, että ei ollut ainoa vieras talossa. Häntä ehkä noin vuoden nuorempi mustahiuksinen poika. Hän seisoi Fredin pikkuveljen, Ronin kanssa  keskustelemassa hiljaa rappusissa. Anne rykäisi ja molemmat pojat säikähtivät.
-Ai, se olitkin vain sinä Anne, Ron huokaisi ja hymyili helpottuneesti toiselle pojalle. Hiljaisuus valtasi joukkion. Ron ja Anne vilkaisivat toisiaan vaivautuneina ja Ronin korvat alkoivat pikkuhiljaa muuttua punaisiksi.
Onneksi Fredin ja Georgen huoneen ovi aukesi ja tilanne raukesi siihen.
-Ai Anne tulitko sinä tänne!, Fred huudahti yllättyneesti suun vääntyessä siihen kuuluisaan Weasleyn kaksosten-virneeseen. Anne puikahti poikien välistä huoneeseen. Fredin sulkiessa ovea Anne vilkaisi vielä nopeasti tuntematonta poikaa. Ovi sulkeutui hiljaa naksahtaen.
-Kuka tuo poika oli?, Anne kysyi heti.
-Täh? Minä kun luulin sinun tuntevan Ronin jo valmiiksi, Fred ihmetteli raapien päätään.
-Ei kun tuo mustahiuksinen ihan siinä Ronin vieressä. Luuletko etten minä tunnista Ronia, vaikka olen tuntenut hänet ihan pienestä asti?, Anne naurahti.
-Ai…no se oli Harry Potter
-Mitä?!, Anne huusi kauhuissaan.
-Ei hän nyt niin kamalan näköinen olla, Fred hymyili ja taputti Annea olkapäälle.
-En minä sitä vaan, että tuijotin häntä kuin mikäkin idiootti, Anne sanoi nolona ja tönäisi Fredin käden pois.
-Uskon että hän ei kuole siihen. Ron varmaan selittää sen hänelle, Fred vakuutteli. Anne katsoi Frediä kiitollisena ja halasi tätä. Fred hymähti.
-En minä nyt noin ihana ole
-Pah!, Anne naurahti ja tökkäsi Frediä.


Fred ja Anne kävelivät käsi kädessä metsässä kohti Annen kotia. Heillä oli ollut loistava päivä yhdessä. Anne oli pyytänyt Harryltä anteeksi huonoa käytöksestään, vaikka Fred oli kieltänyt. Anne oli huomannut Harryn olevan oikein mukava poika ja saanut tietää tämänkin elävän jästi maailmassa, vaikka oli velho. He olivat pelanneet räjähtävää näppäystä ja puhuneet jästien ja velhojen elämien eroavaisuuksista.
Fred oli opettanut ajamaan autoa, mutta se oli johtanut Rouva Weasleyn saarnaan vastuullisuudesta ja kasvien tuhoamisesta ajamalla niiden päälle. Sen vuoksi he olivat joutuneet tiskaamaan kaikki astiat käsin. Annelle se ei ollut tuottanut mitään ongelmaa, mutta Fredillä oli ollut hankaluuksia. Heillä oli mennyt siinä koko päivä, ja kun he olivat lopettaneet oli jo alkanut hämärtää ,ja Annen täytyi lähteä tai Jhon hätääntyisi.
Ennen viimeistä polun kaarretta, joka johti kylään, he hyvästelivät toisensa.
-Nähdään taas huomenna, Anne sanoi ja kätteli Frediä hyvästiksi.
-Juu. Muistakin tulla tai saat tupenrapinat. Pääset mukaan Viistokujalle, Fred vastasi imitoiden äitiään. Anne hymyili ja vilkutti. Päästyään kaarteesta hän näki kotinsa, missä valot paloivat kutsuvasti. Ovi ei ollut lukossa joten Anne pääsi helposti sisälle ilman kiusallisia kysymyksiä myöhäiselle ajankohdalle.
Jhon oli nukahtanut nojatuoliinsa odotellessaan lapsenlastaan kotiin. Anne otti viltin sohvalta ja peitteli sen Jhonin päälle ja suukotti häntä otsalle. Noustessaan portaita hän huomasi, että kukaan ei ollut tiskannut, siivonnut tai pessyt pyykkiä. Hän huokaisi ja laskeutui takaisin alas ja laahusti keittiöön ja aloitti jälleen pitkän tiskaus urakan. Tiskatessaan hän muisteli hänen ja Lolan yhteisiä siivous hetkiä. Lola oli löytänyt aina jotain hauskaa kotitöistä, mutta näin myöhään edes hän ei olisi keksinyt mitään hauskaa siitä. Annen silmät alkoivat painua väkisin kiinni ja hän laski lautasen kädestään. Hän huokaisi ääni kyynelistä väristen. Oli vaikea esittää Fredille iloista ja pirteää, kun kotona piti laittaa ruokaa ja siivota. Siinä sivussa piti pitää Jhonille seuraa ja auttaa häntä nousemaan portaita. Jhonin kunto oli heikentynyt huomattavasti Lolan kuoleman jälkeen ja nyt hän ei aina päässyt portaita ylös. Pääsisikö Anne ikinä talosta, kun Jhon ei olisi enää kykenevä kävelemään itse vessaan. Hän ei kuitenkaan halunnut huolestuttaa Frediä, mutta olisihan se mukavaa saada painaa päänsä jonkun olkapäälle ja unohtaa kaikki hetkeksi. Anne heräsi ajatuksistaan kolahdukseen. Anne katseli ympärilleen ja huomasi pudottaneensa pesuharjan. Vaivalloisesti hän nosti sen ja jatkoi töitään.

Anne kuuli kellon lyövän puoli neljää laittaessaan viimeistä vaatetta hyllyyn. Hän sulki silmänsä ja toivoi, että talo siivoaisi itse itsensä. Talo kuitenkin näytti vain pilkkaamalla häntä karuilla seinillään ja likaisilla ikkunoilla. Anne ei ymmärtänyt miten kaikki saattoi mennä niin likaiseksi yhdessä päivässä. Ei kuitenkaan auttanut muuta kuin ottaa moppi käteen ja siivoamaan. Anne otti tarvikkeet siivouskaapista ja aloitti urakan. Onneksi heidän talossaan ei ollut kuin neljä huonetta, mutta silti hommaa oli paljon. Hän joutui herättämään Jhonin ja pyytämään häntä menemään omaan sänkyynsä nukkumaan. Jhon ei halunnut Annen siivoavan hänen omaa huonettaan, koska silloin kaikki Lolamainen tunnelma katoaisi. Huone oli aika likainen ja pölyinen, mutta Jhon kuitenkin näytti pärjäävän ja oli tosissaan.
-No, yritä pärjätä ja muista nukkuakin, Jhon sanoi väsyneellä äänellä ja antoi Annelle kömpelön suukon otsalle. Anne hymyili ja lähti takaisin olohuoneeseen jatkamaan töitään.


Aurinko paistoi Annen silmiin ja hän aukaisi silmänsä ihmetellen mumisten missä oli. Hän tajusi pian nojaavansa pöytään. Anne katsahti kelloa ja huomasi sen olevan jo lähellä kymmentä, joku oli jo siivonnut hänen puolestaan. Anne mietti pitkään kuka se voisi olla, mutta kun hän kävi katsomassa Jhonia, hän ei ollut siellä. Silloin hän tajusi hymyillen sen olleen hänen ikioma isoisänsä. Ehkä hän ei ollutkaan niin huonokuntoinen kuin Anne luuli. Yhtäkkiä hän tajusi mikä päivä oli. Tänään Fred ja hän menisivät muun perheen kanssa Viistokujalle, mutta kello oli jo 10 ja Anne ei uskonut heidän odottavan häntä. Anne syöksyi ulos jaksamatta vaihtaa edes vaatteita. Hän juoksi koko matkan Weasleyn talolle, ja toivoi heidän Ford Anglian olevan vielä pihalla, mutta kun hän saapui heidän pihalleen se oli tyhjä.
-Ei, Anne kuiskasi epätoivoissaan. Hän syöksyi autotallille ja aukaisi sen ja aukaisi oven. Sielläkään ei ollut mitään. Anne juoksi ovelle ja koputti oveen. Kukaan ei tullut avaamaan.
-Fred tappaa minut, Anne mietti hätäisesti.
-Petin hänen luottamuksensa. Olin luvannut tulla, Anne kauhisteli.
Anne kääntyi kohti polkua ja lähti kotiin. Hän voisi nukkua univelat pois. Hän potkaisi vielä vihaisesti erästä kantoa, mutta se vain tökötti paikallaan ilman mitään näkyvää jälkeä. Se sai Anne ärsyyntymään vielä enemmän. Hän poikkesi polulta ja katosi metsään.
Anne kuljeskeli metsässä ja yritti rauhoitella itseään. Ei Fred varmaan niin pahasti voisi suuttua hänelle. Sehän oli vain yksi päivä eikä kukaan siihen kuollut. Äkkiä hän kuuli loiskahduksen ja huomasi pienen puron johon oli astunut. Hän päätti seurata sitä ja yllättyi sen virratessa pienen järveen. Ei hän olisi uskonut siellä olevan järveä keskellä metsää. Etenkään niin kuolleessa metsässä, mutta siinä se oli ja kaiken lisäksi sen vesi oli kirkasta ja puhdasta. Anne saattoi nähdä pohjaan. Hänellä oli hiki kaiken juoksemisen jälkeen, joten hän riisuutui ja kokeili vettä. Se oli itse asiassa lämmintä. Hän upottautui kokonaan veteen ja uiskenteli hiukkasen ja sukelsi. Se herätti hänet kokonaan. Hän kuuli takaansa kahinaa. Anne kääntyi ja huomasi koiran nuuhkivan vaatteitaan. Anne ei oikein pitänyt koirista eikä halunnut sen pilaavan vaatteitaan. Hän lähestyi koiraa hiljaa niin ettei se huomaisi, mutta koiran takaa tuli pitkä huppupäinen mies, joka nosti hänen vaatteensa, käski koiran seurata ja katosi takaisin metsään.
-Hei! Nuo ovat minun vaatteeni. Tuo ne takaisin!, Anne huusi vihaisesti miehelle. Hän kuitenkaan kuullut Annea tai vain teeskenteli niin.
Hän ihmetteli miksi joku halusi tehdä hänelle tällaisen tempun. Fred ei saattanut olla niin ilkeä, että varastaisi hänen vaatteensa ja sitä paitsi Fred oli Viistokujalla eikä Weasleyllä ollut koiraa.

Puolentunnin kuluttua Anne oli alkanut hytistä vedessä, vaikka vesi olikin lämmintä. Hän voisi vilustua pahastikin, ellei joku tulisi auttamaan. Huutaminen ei auttaisi sillä kukaan ei kuulisi häntä. Annea alkoi pelottaa. Metsässä saattoi olla mitä vaan ja hänen mielikuvituksensa alkoi laukata. Hän kuuli oksien rasahtelua ja lehtien kahinaa ja eläimen läähätystä. Anne hätääntyi ja kaatui veteen. Hän näki veden alla erilaisia kasveja, mutta näkikin kasveja jotka kurottelivat häntä kohti. Anne veti vahingossa vettä henkeensä ja nousi äkkiä pintaan. Yskiessään ja pärskiessään hän ei huomannut tummaa hahmoa metsien siimeksessä, mutta kun hän oli rauhoittunut mies tuli rantaan kantaen Annen vaatteita mukanaan. Anne katsoi miestä ihmeissään joka ojensi hänelle hänen vaatteitaan. Anne nousi vedestä ja otti vaatteensa, mutta mies päästänytkään niistä irti vaan tuijotti Annea. Anne yritti uudestaan ottaa vaatteensa, mutta ei onnistunut. Silloin mies tönäisi Annen veteen ja hänen päänsä osui pohjaan. Annen silmissä pimeni, mutta hän ei pyörtynyt. Hän näki punaisen välähdyksen ja tumman hahmon, joka ojensi kättään ja Anne tarttui siihen. Hän nousi pintaan vauhdilla ja hieroi päätään, mutta lopetti sen heti kun huomasi kuka oli pelastanut hänet. Siinä seisoi Fred Weasley taikasauva kädessään. Anne ei osannut muuta kuin tuijottaa.
-Mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitänyt mennä muiden kanssa Viistokujalle?, Anne kysyi hölmistyneenä.
-Öö..en lähtenyt, koska tiesin sinun tulevan myöhässä ja halusin hyvän selityksen, mutta kun näin sinun ryntäävän metsään ajattelin seurata ja varmistaa ettei sinulle kävisi mitään. Onneksi tulinkin, Fred selosti nopeasti. Anne näytti vieläkin hölmistyneeltä.
-Minä selitän sinulle myöhemmin. Tule nyt pois sieltä vedestä. Vilustut vielä, Fred sanoi kärsimättömänä. Laski vaatteet maahan ja katosi puitten taakse antaakseen Annen pukeutua rauhassa. Hän pukeutuikin todella sukkelaan, mutta kun oli valmis hänen silmissään sumeni taas ja oli vähällä pyörtyä. Fred sai kuitenkin hänestä otteen ja yhdessä he kävelivät takaisin Kotikoloon

A/N: Ei taaskaan mikään järin pitkä, mutta toivon kommentteja

[volpé]

A/N:ei taaskaan kommentteja, mutta jatkanpa kuitenniiin =D

2.luku

Annen ja Fredin saapuessa takaisin Kotikololle Annen huulet olivat muuttuneet aivan sinisiksi. Rouva Weasley juoksi pihan poikki heitä vastaan kasvot suunniltaan huolesta.
-Voi tyttö kulta missä sinä oikein olet ollut?, hän kysyi huolissaan. Anne yritti vastata, mutta hänellä oli niin kylmä ettei pystynyt puhumaan.
-Meidän täytyy viedä sinut sisälle lämmittelemään etkä voi lähteä minnekään pariin tuntiin, Rouva Weasley sanoi topakasti ja ohjasi Annen sisään. Hän yritti vastustella, mutta ei taaskaan saanut sanottua mitään.
Sisällä Anne täytyi ensin vaihtaa kuivat vaatteet. Valitettavasti Ginny ei ollut kotona vielä, joten Anne joutui tyytymään Rouva Weasleyn vaatteisiin. Ne olivat ainakin viisi kertaa isompia ja Anne näytti suurelta säkiltä ja Fredillä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla nähdessään paras ystävänsä äitinsä vaatteissa. Anne huomasi tämän ja mulkaisi Frediä pahasti, mutta eihän se mitään auttanut. Se sai pojan hymyilemään entistä leveämmin. Samalla, kun hän yritti estää sitä se näytti aivan irvistykseltä. Anne ei nähnyt tilanteessa mitään hauskaa. Hän oli vieläkin aivan jäässä. Rouva Weasley kietoi hänet suuren ja lämpimän huovan sisään, sytytti takan ja tarjosi hänelle kuumaa kaakaota.
-Äiti, saammeko mekin kaakaota?, Fred ja George kysyivät toiveikkaasti.
-Kumpi teistä nyt on ollut yli puoli tuntia vedessä? Sinä vai Anne?, Rouva Weasley kysyi toruvasti, mutta leppyi kaksosten koiranpentu ilmeiden edessä.
-No, jos teidän on aivan pakko, hän sanoi äidillisellä äänellä. Anne ei ymmärtänyt mitä söpöä kaksosten koiranpentuilmeessä oli. He vain suurensivat silmiään ja nostivat alahuulensa ylähuulen päälle, kyykistyivät hieman ja katsoivat ylös. Anne osasi saman tempun, mutta ei koskaan onnistunut siinä. Jhon ei ikinä antanut periksi hänelle. Siinä samassa, kun hän ajatteli Jhonia hän tajusi, että tämä oli varmaan suuniltaan huolesta. Anne nousi äkisti ylös ja heitti huovan päältään ja oli jo matkalla kohti ulko-ovea, kun Rouva Weasley yllätti hänet.
-Ja minnekäs sinä luulet meneväsi, hän kysyi tiukka ilme kasvoillaan.
-Isoisäni ei ti-ti-tiedä, et-et-että olen t-t-täällä, Anne sanoi mahdollisimman vakaalla äänellä, mutta selvästikin epäonnistui. Rouva Weasley otti häntä ranteesta kiinni ja vei takaisin takkatulen lämpöön, kietoi jälleen huopaan ja ojensi kupin hänelle.
-Minä menen kertomaan hänelle tästä. Uskon, että hän ymmärtää, että sinun täytyy pysyä jonkin aikaa sisällä lämpimässä tai saat jonkin kuumetaudin. Enkä usko isoisäsi haluavan sinulle sellaista, Rouva Weasley sanoi rauhallisella äänellä. Se tuntui tehoavan Anneen jonka sydän tuntui kevyemmältä, kuin koskaan.
-Hän asuu ensimmäisessä talossa, jonka näet kun tulet kylälle metsästä, Anne sanoi sulkien silmänsä. Rouva Weasley lähti ulos ja Fred tuli huoneeseen.

-Kerrohan nyt ihan kaikki mitä sinulle tapahtui siellä järvellä, Fred sanoi vakavalla äänellä. Anne huokaisi ja aloitti kertomaan siitä, kun oli herännyt ja huomannut kellon olevan jo kymmenen. Hän oli juossut Kotikololle ja huomannut Weasleyden lähteneen. Kuinka hän oli juossut suutuksissaan metsään ja löytänyt purin, joka laski järveen. Hän kertoi kuinka oli uiskennellut ja huomannut koiran nuuskivan vaatteitaan. Huppupäinen mies oli tullut metsän uumenista ja vienyt hänen vaatteensa pois ja jättänyt hänet yksin järveen.
Anne kertoi kuinka mies tuli uudestaan ja kuinka tämä kaatoi hänet veteen.
-Sitten sinä tulit ja autoit minua, Anne lopetti kertomuksensa. Fred oli ollut koko tarinan ajan aivan hiljaa eikä vieläkään sanonut mitään. Hän katseli mietteliäänä Annea ja lopulta sanoi.
-Onko sinulla tai suvullasi koskaan ollut vihamiehiä?, Fred kysyi hiljaa.
-Öö..ei ainakaan minun tietääkseni, Anne sanoi mietteliäs ilme kasvoillaan. Heidän taloaan kohtaan ei koskaan ollut osoitettu minkäänlaista ilkivaltaa tai heidän perhettään. Ainakaan Anne ei ollut koskaan kuullut niistä, mutta ei hän myöskään ole kysynyt mitään. He katsoivat pitkään toisiaan silmiin omiin ajatuksiinsa uponneina. George, Ron ja Harry saapuivat myös olohuoneeseen ja katsoivat Frediä ja Annea ihmeissään. George naupautti sormiaan heidän välissään ja molemmat säikähtivät rajusti. Fred kaatui selälleen kyykkyistunnastaan ja Anne kaatoi kaakaota päälleen.
-Hienoa George! Katso nyt mitä teit!, Anne huusi. Silloin Herra Weasley, Arthur nimeltään saapui huoneeseen.
-Mitäs sitä täällä huudetaan?, hän kysyi ihmeissään.
-Anne räyhää, George, Ron ja Harry sanoivat kuin yhdestä suusta. Anne katsoi heitä vihaisena. Arthur katsoi häntä isällinen ilme kasvoillaan ja osoitti sauvallaan Annea.
-En minä nyt niin kovaa huutanut, Anne kuiskasi peloissaan.
-Kuuraannu, Arthur sanoi ja osoitti tahraa Annen huovassa. Tahra hävisi siinä silmänräpäyksessä. Anne oli kuullut kaikenlaista taikuudesta, muttei koskaan nähnyt sitä. Hän tuijotti kohtaa missä tahra oli ollut ja sitten taikasauvaa ja hänen suunsa loksahti auki. Arthur hymyili.
-Et ole tainnut ennen nähdä taikuutta, Arthur sanoi.
-Ei. En ole. Kiitos Herra Weasley, Anne sanoi heikolla äänellä.
-Sano Arthur vaan, mies sanoi isällisesti. Anne katsoi häneen ja hymyili. Fredillä oli tosiaan onnea, kun oli tällainen perhe. Hän ei kuitenkaan aina huomannut sitä. Hänen ei sentään tarvinnut raataa joka yö ja nukkua vain kolme tuntia. Apunaan vain vanhus, joka ei pystynyt edes kävelemään kunnolla portaita ylös. Anne kuitenkin muistutti itselleen, että Jhonhan se oli tänä aamuna siivonnut loppuun hänen puolestaan. Ei hän niin hyödytön ollut ollenkaan, kuin miltä päällepäin näytti.

Rouva Weasley saapui pian tämän pienen välikohtauksen jälkeen takaisin ja ilmoitti Jhonin olevan kunnossa ja, että hän toivoo Annen paranevan nopeasti. Anne huokaisi helpotuksesta. Hän oli nimittäin pelännyt Jhonin tulevan Kotikoloon auttamaan häntä.
-Anteeksi, että kysyn Rouva Weasley, mutta saanko kutsua teitä etunimellä?, Anne kysyi arasti. Hän oli jo tottunut kutsumaan Arthuria etunimellä, että oli vaikeampaa kutsua häntä rouvaksi.
-Totta kai saat kultaseni. Sano vain Mollyksi, hän sanoi hymyillen.
-Voitko kuitenkin tulla keskustelemaan kanssani eräästä asiasta, Molly sanoi vakavasti. Anne ihmetteli mistä nyt mahtoi olla kysymys, mutta arvasi sen melkein heti heidän tullessaan keittiöön.
-Molly sinun ei tarvitse tulla meille siivoamaan, Anne sanoi väsyneenä.
-Pärjään kyllä itsekin, hän sanoi.
-Sitä en kyllä usko. Olen nähnyt sinun huokailevan silloin kun Fred ei näe ja näytät väsyneeltä. Mikset antaisi minun auttaa sinua?, Molly kysyi.
-Koska se on minun ja Jhonin talo. Emme me ota almuja vastaan. Me pärjäämme itsekin.
-Jhon kyllä ehdotti itse tätä menetelmää. Hän ei halua rasittaa sinua enää.
-Minä kyllä pärjään. Jhon ei ymmärrä mistä puhuu. Hän on jo niin vanha.
-Minusta hän näytti olevan tosissaan.
-Hän vain näyttelee.
-Mikset Anne voisi vain antaa minun tulla auttamaan.
-En halua muiden apua. En ole avuton tai pieni. Olen pärjännyt aina.
-No, jos se on päätöksesi, Molly sanoi suruissaan. Hän lähti keittiöstä hitaasti kävellen aivan kuin hän odottaisi Anne muuttavan mieltään.
-Odota…, Anne sanoi
-Niin, Molly kääntyi toiveikkaana.
-Olisitko kiltti etkä kertoisi Fredille tästä. Hän vain hössöttäisi, Anne pyysi.
-En tietenkään, Molly sanoi alakuloisella äänellä ja katosi olohuoneeseen.
Anne lysähti tuolille ja huokaisi. Miksi hänen aina täytyi olla niin omapäinen? Miksei hän hyväksynyt apuja, jos niitä tarjottiin? Miksei hän voisi kestää sitä, ettei pystynyt hoitamaan taloutta yksin? Hän ei kuitenkaan enää voinut mennä sanomaan Mollylle. Hän oli olohuoneessa ja Anne täällä. Se olisi epäilyttävää. Anne laski päänsä pöytään ja tunsi väsymyksen painavan silmäluomiaan. Tänäänkin hänen täytyisi siivota ja laittaa, mutta hän oli jo valmiiksi liian väsynyt. Hän ei voinut laiminlyödä Jhonia ja kotiaan. Anne löi pöytään vihaisesti ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Ei, näin huonosti eivät asiat olleet. Hänen täytyisi ryhdistäytyä. Kyse oli nyt hänen ja Jhonin tulevaisuudesta. Muut varmasti jo odottivat häntä, joten Anne nousi, pyyhki silmänsä huopaan ja käveli muiden luokse.

Molly oli vielä käynyt Annen kotona ja sopinut Jhonin kanssa, että Anne jää Weasleyden luokse yöksi.  Anne vastusti tätä ajatusta, mutta Molly vaatimalla vaati. Jhon oli jopa lupautunut siivoamaan kodinkin hänen puolestaan. Annea pelotti, että Jhon kaatuisi ja loukkaisi itsensä. Siivoaminen ei ollut hänen alaansa. Anne joutui luopumaan toivosta päästä kotiin, joten hän antoi Mollyn hoivata ja lääkitä niin paljon, kuin halusi. Itse asiassa Anne huomasi sen olevan mukavaa. Viimeksi häntä joku oli hoivannut häntä sillä tavalla vuosi sitten. Hän oli sairastunut keuhkokuumeeseen eikä Anne voinut tavata Frediä kahteen kuukauteen. Lola hoivasi häntä ja hän sai nukkua Jhonin ja Lolan välissä. Se oli ollut mukavaa, mutta sen jälkeen Anne ollut sairastellut. Kun sitten Lola sairastui, Annen täytyi hoitaa häntä, ja kun Lola kuoli Anne hoiti Jhonia. Tuntui mukavalta, kun edes joskus kaikki kiinnostus ja huolenpito kohdistui häneen.

Illalla, kun Anne nousi portaita ylös Fredin avustuksella Ginnyn huoneeseen, joka oli Ronin ystävän Hermionen kanssa yökylässä. Molly oli sijannut hänelle jo valmiiksi vuoteen ja yöpöydällä oli vielä kupillinen kuumaa kaakaota. Lakanat olivat kuohkeat ja patja pehmeä. Anne tunsi kuinka hän upposi sänkyynsä. Fred istahti vielä hänen sängyn reunalleen. Hän katseli Annea huolestuneena.
-Mikä on?, Anne kysyi unisena nojatessaan päätään tyynyyn.
-Ei minulla muuta kuin, että kuka se mies oli? Olen miettinyt sitä koko illan, Fred sanoi.
-Ai. Minäkin olen miettinyt sitä sen meidän keskustelun jälkeen ja tullut siihen tulokseen, että meidän täytyisi hiukan urkkia, Anne sanoi vakavasti.
-Samaa mieltä. Jos et ole huomenna sairas ja äiti päästää sinut ulos. Mennään tekemään tutkimuksia, Fred sanoi innoissaan. Aivan kuin heidän pienenä tekemiään tutkimusmatkoja, mutta tämä oli vakavampi asia. He katsahtivat toisiaan ja purskahtivat nauruun, mutta Annea haukotti ja se sai Fredin nauramaan kovempaa. Anne heitti häntä tyynyllä ja he aloittivat painin. Molly kuitenkin kerkesi tulla väliin ennen kuin he rupesivat painimaan tosissaan.
-Annen täytyy saada levätä eikä painiminen auta asiaa. Fred, nyt sänkyyn ja nukkumaan
-Menossa ollaan äiti, Fred sanoi. Sulkiessaan hän iski silmää Annelle. Anne vastasi tähän leveällä hymyllä.
-No, Anne. Rupeahan nukkumaan. Jos yöllä tulee jokin hätä tule ihmeessä sanomaan, Molly sanoi silittäen Annen päätä hellästi. Molly puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki oven.

Anne heräsi hätkähtäen. Hän oli nähnyt unta pitkästä huppupäisestä miehestä, joka oli jahdannut häntä pitkin metsää. He olivat tulleet järvelle ja sen pohjassa olevat kasvit kurkottelivat häntä kohti. Mies oli tullut aivan hänen taakseen.
-Et pääse minua pakoon, Mies kuiskasi Annen korvaan. Ääni ei ollut kuulostanut miltään olennolta. Se oli ollut utuisen kuuloinen. Mies oli työntänyt hänet järveen. Hän oli herännyt kun kasvit alkoivat vetää häntä kohti pohjan syvyyksiä. Anne ei uskaltanut lähteä sängystään, mutta hänen täytyi kertoa jollekkin unestaan. Kenen huone oli hänen huonettaan lähimpänä? Fredin ja Georgen huone oli aivan seinän takana. Anne rohkaisi itsensä ja juoksi huoneensa läpi ja nousi nopeasti portaat. Hän juoksi sipsuttaen Fredin viereen.
-Fred ole kiltti ja herää, Anne kuiskasi itkien.
-Mitä ihmettä sinä täällä teet?, Fred kysyi käheällä äänellä.
-Näin painajaista siitä miehestä, Anne nyyhkytti. Fred näytti heränneen kokonaan kuullessaan tämän.
-Kerro kaikki, Fred käski. Anne kertoi kaiken nieleskellen joissakin kohtaa. Fredin ilme pysyi koko ajan vakavana, mutta tarinan loputtua hänen ilmeensä pehmeni.
-Anne. Se oli vain unta. Jää tähän nukkumaan, Fred sanoi hellästi. Anne nyökkäsi kiitokseksi ja laski päänsä Fredin viereen. Hän tunsi Fredin pitävänsä hänestä kiinni ja tiesi olevansa turvassa. Hän nukahti helposti, mutta Fred mietti vielä pitkään Annen unta. Hän puhuisi isänsä kanssa asiasta aamulla. Lopulta hän nukahti edelleen käsi Annen ympärillä.
 
A/N2: tässä luvussa ei oikein tapahtunut mitään, mutta kirjoitin kuitenkin. Any comments?

[volpé]

A/N: nyt kun ei näytä tulevan noita kommentteja niin laitanpa nyt kaikki 15. lukua tässä putkeen..kaikki ne on betattuja =D

3.luku

Aamuaurinko loisti avonaisesta ikkunasta ja häikäisi Annen silmät ja hän siristi silmiään. Hän kääntyi ja huomasi punaisen pehkon vieressään ja eilisen illan tapahtumat palasivat hänen mieleensä. Anne kiljaisi säikähdyksestä ja tippui lattialle ja veti peiton mukanaan. Fred nousi silmät yhä ummessa ja vetäisi peiton itselleen ja mulkaisi Annea vihaisesti, mutta vaikutus ei ollut kovin uskottava. Haukotus pilasi sen täysin ja Anne purskahti nauramaan, joka herätti Georgen.
-Missä räjähti?, George huudahti säikähdyksissään. Anne ja Fred loivat häneen säälivät katseet ja Georgen naama lehahti punaiseksi ja hän nousi ja lähti huoneesta juoksujalkaa, jättäen jälkeensä vain punaisen vauhtiviivan.
-Huomenta äiti, Anne ja Fred kuulivat Georgen sanovan hiukan hämmentyneellä äänellä. Fred vilkaisi Annea hätäisesti. Molly ei varmasti tykkäisi tästä. Anne syöksyi Fredin sänkyyn ja heitti peiton päälleen. Fred yritti näyttää mahdollisimman viattomalta.
-Huomenta kulta, Molly sanoi hellällä äänellä suukottaen Frediä otsalle ja istuen sängylle. Peiton sisällä Anne henkäisi pienesti ja veti jalkansa hitaasti itseään vasten. Toivoen ettei Molly alkaisi epäillä mitään. Fred kuunteli äitinsä aamu kertomuksia, mutta samalla tarjosi kätensä ja Anne otti sen vastaan ilomielin. Hän kuitenkin näytti puristavan sitä liian kovaa, koska Fred alkoi hiukan kiemurrella ja Anne höllensi otettaan ja Fredin käsi rentoutui. Molly näytti huomaavan sen, koska äkkiä hän vetäisi peiton Annen päältä. Anne hymyili anteeksipyytävästi Fredin käsi edelleen kädessään. Molly näytti olevan kahden vaiheilla: hän halusi torua näitä kahta nuorukaista, mutta Anne oli varmasti vielä herkässä tilassa eikä Molly halunnut sairastuttaa häntä enää enempää. Toisaalta hän voisi jättää asian sikseen, kunnes Anne lähtisi ja toruisi Frediä vasta sitten vastuuttomuudesta. Mollyn ilme vaihteli toruvasta lempeään, kunnes hän päätti mitä tehdä.
-Tulkaa pian syömään aamupalaa, Molly sanoi vakaalla äänellä ja lähti huoneesta. Fred puhalsi hiljaa ilman keuhkoistaan.
-Se oli lähellä ettei hän alkanut huutaa, Fred sanoi hymyillen.
-Niin. Hän selvästi sääli minua ja päätti olla huutamatta meille, Anne sanoi omahyväisesti.
-Vai niin. Minulla oli paras koiranpentu-ilmeeni päällä. Hän ei voi vastustaa, Fred sanoi haastavasti ja tökkäsi Annea olkapäähän. Heille puhkesi riita ja se päättyi siihen, että Fred keikautti Annen lattialle, joka mulkaisi mahdollisimman pahan näköisesti Fredille ja lähti alakertaan. Fred pudisti päätään hymyillen ja lähti Annen perään. Fred sai Annen kiinni helposti ja kantoi tämän alakertaan Annen huutaessa ja potkiessa häntä joka paikkaan minne ylsi. Fred laski Annen tuolille ja kaatoi tälle muroja ja kaatoi niihin maitoa. Laittoi vielä lusikankin ja viittoi syömään. Anne kiitti kylmällä äänellä ja alkoi syödä murojaan. Fred itse otti leipää ja asettui Annea vastapäätä.

Syötyään Anne päätti lähteä takaisin kotiin tarkistamaan, että Jhon oli kunnossa. Hänen kävellessään metsätiellä Anne saattoi ajatella. Hän oli nukkunut Fredin kanssa samassa sängyssä ja Molly oli nähnyt heidät. Miten hän enää voisi katsoa Mollya silmiin ilman, että Anne punastuisi tai alkaisi änkyttää. Fredihän se oli pyytänyt jäämään. Tämä ei ollut ollenkaan Annen vika joten hän saattoi aivan rauhassa nukkua seuraavan yön ilman tunnon tuskia.
Oksat kahisivat hänen takanaan ja Anne käännähti ja huomasi metsässä jotain suurta. Anne nielaisi kuuluvasti ja huhuili Frediä. Metsän siimeksestä astui esiin se sama mies, joka oli melkein tappanut Annen. Miehen suu oli vääntynyt pilkalliseen hymyyn, mutta hänen silmiään Anne ei nähnyt. Anne kääntyi ja lähti juoksemaan kylää kohti niin nopeasti kuin pystyi. Mies sai hänet kuitenkin kiinni alta aikayksikön ja tarttui Annea ranteesta ja väänsi sen tytön selän taakse. Annen täytyi purra huulta, ettei alkaisi itkeä. Mies hymyili omahyväisesti ja väänsi rannetta vielä lisää ja naurahti Annen ulvahdukselle.
-Lopeta rimpuilu niin saatan höllentää otetta, mies kuiskasi Anne korvaan. Tyttö lopetti riuhtomisen siihen paikkaan, mutta jäi seisomaan tikkusuorana. Kaikki lihakset jännittyneenä. Mies laski toisen kätensä Annen alaselälle ja hymähti itsekseen. Annen päässä surisi. Kukaan ei voisi häntä tässä tilanteessa auttaa. Anne voisi yrittää huutaa, mutta ei sitä kukaan kuulisi ja sitä paitsi mies voisi tehdä hänelle mitä vain.
Käsi edelleen Anne alaselällä mies lähti saattamaan tyttöä kohti metsää. Anne yritti jarruttaa jaloillaan, mutta mies nosti hänet käsivarsilleen ja jatkoi rytmikästä kävelyään.

Annesta matka tuntui toivottoman pitkältä eikä hän uskaltanut sanoa mitään. Matka sujui siis hiljaisissa merkeissä. Anne huokaili aina vähän väliä toivoen miehen katsovan häneen ja silloin Anne yltäisi lyömään miestä naamaan. Kuitenkin mies piti päänsä pystyssä, joten Anne luopui siitä pako suunnitelmasta. Anne tutkaili miehen kasvoja. Ne olivat osittain pyöreät, mutta poikamaisuutta niissä ei ollut. Huulet olivat suipot ja partaakin hänelle oli kasvanut. Miehen silmiä Anne ei nähnyt, vaikka tyttö yritti joka kulmasta. Miehen huulille kohosi pieni hymynpoikanen. Hän laski hattuaan alemmas, peittäen kasvot melkein kokonaan. Tämän toimituksen aikana Anne joutui roikkumaan miehen sylissä itse. Anne olisi tipahtanut, mutta mies tarttui Anneen jälleen ja jatkoi matkaa.
Mies tiputti Annen aivan yllättäen ja tämä osui maahan selkä edellä.
-Lopeta tuo!,mies huusi Anne hiukan nyyhkyttäessä kipuaan. Anne säikähti ja laski katseensa maahan.
-No niin. Mistäs aloittaisin, Mies sanoi hymyillen pilkallisesti.
-Aivan. Olen unohtanut esitellä itseni. Nimeni on James Walter. Kutsu minua pelkäksi Walteriksi, hän sanoi. Anne uskalsi vilkaista miestä ja huomasi hänen ottaneen hatun pois. Walterin silmät olivat myrskyisen taivaan väriset. Anne tunsi pieniä väristyksiä, kun ne kohtasivat tytön katseen. Anne ei kuitenkaan enää kääntänyt katsettaan pois, vaan katseli Walteria uhmakkaasti.
-Miksi olet tuonut minut tänne? Walter, Anne kysyi sanoen nimen mahdollisimman ivallisella äänellä. Walter ei vastannut heti, mutta hänen äänensä kuulsi yhtä suurta ivaa,niin kuin Annen äänessä oli kuulunut.
-Isoisäsi takia
-Mitä!? Miksi?, Anne kysyi hämmästyneellä äänellä.
-Eikö Jhon ole kertonut sinulle minusta?, Walter kysyi aidosti hämmästyneenä ja otti askeleen Annea kohti. Anne tunsi kuinka hänen hengityksensä tihentyi ja Walterkin huomasi sen ja hymyili omahyväisesti.
-Mitä sinä oikein haluat minusta?, Anne kysyi hiljaisella äänellä.
-En mitään erityistä, mutta minulla ja Jhonilla on pieniä ongelmia. Sinä toimit mainiona välikätenä, Walter sanoi taputtaen Annen päätä alentavasti.
-Mitä ongelmia?
-Ne eivät kuulu sinulle.
-Kuuluvat. Hänen asiansa ovat myös minun asiani.
-Voi kuinka herttaista, mutta enpä taida kertoa, Walter sanoi pilkallisesti. Hän otti taskustaan kirjekuoren ja antoi sen Annelle.
-Nyt. Olepa kiltti tyttö ja vie tämä Jhonille ja kerro terveisiä Walterilta, Mies sanoi ja laittoi hatun takaisin päähänsä. Anne katsoi kirjettä kummastuneena.
-Ja sinun täytyi tuoda minut tänne asti vain antaaksesi tämän minulle?
-En halunnut häiriötekijöitä, Walter sanoi sen, kuin se olisi itsestään selvä asia.
-Mistä tiedät, että annan tämän Johnille?
-Minä huomaan sen ja silloin olet kuollut. Onko asia selvä?, Walter sanoi matalalla ja uhkaavalla äänellä. Anne perääntyi askeleen ja nyökkäsi varmistukseksi, että kirje menisi varmasti oikealle omistajalle.
-Hienoa. Nyt voimme lähteä, Walter sanoi omalla hienostuneella äänellään.

Matka kohti tietä sujui helpommin, kuin tulo matka. Anne ei pyristellyt vastaan, eikä Walterkaan enää ollut kovakourainen. Walter jutteli niitä näitä, mutta Anne ei itse osallistunut keskusteluun. Anne vain käveli Walterin rinnalla ja nyökkäili sopivissa kohdissa. Anne ei aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota Walterin ääneen. Nyt Anne kuunteli miehen ääntä. Walterin ääni oli matala ja karhea. Se toi mieleen karhun ärinän, muttei pelottavalla tavalla. Anne oli niin syventynyt muihin maailmoihin, ettei ollut huomannut tulleensa tielle. Walter ei enää seisonut hänen vieressään, joten Anne lähti kohti kotia. Kirje oli paksu ja Annen teki kovasti aukaista se ja lukea, mutta tiesi sen tietävän pahaa. Walterin kaltainen mies aiheuttaisi vain ikävyyksiä, mutta hänen sanansa Johnista olivat olleet hämmentäviä. Hän pysähtyi ja katseli kirjettä mietteliäänä. Ehkei se haittaisi, jos hän vain vilkaisisi.
Anne repäisi kirjeen auki, istui läheiselle kannolle ja alkoi lukea.

Hei Jhon!
Muistat varmaan minut, James Walterin. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasi ja silloiset olosuhteet eivät olleet parhaimmat. Olet kuulemma mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Olet jopa saanut lapsenlapsia. Osoitan suruvalitteluni vaimosi kuolemaa kohtaan. Pojantyttäresi, Anne Wilson on todellinen kaunokainen. Tapasin hänet tässä juuri ja hänellä on sinun silmäsi.
Menen kuitenkin suoraan asiaan. Muistat varmaan sen kesän jolloin tapasit oman isoisäni Michael Walterin. Hän auttoi sinua rakentamaan sen hevostallin vuonna 1957. Lupasit hänelle jotain vastineeksi eikä hän silloin tohtinut kysyä mitään, mutta sinä sanoit antavasi 20 000 puntaa. Perheesihän oli silloin erittäin rikas. Teitte silloin jopa kirjallisen sopimuksen, mutta se joutui unholaan teidän pieneen vararikkoon. Olen kuitenkin löytänyt sen ja toivon, että voisin sen nyt lunastaa.

On kuitenkin käynyt nyt niin, että sen aikaisen rahan arvo on noussut ja nykyinen arvo olisi 200 000. Sinulla on maksamiseen aikaa noin 3 kuukautta ja jos en saa niitä tässä määrä ajassa takaisin, Annen käy huonosti. Asia on kuitenkin niin, että en voi ottaa pelkkää Annea pantiksi. Ajattelin ottaa myös talosi ja sinut myös. Minulla on mukavasti kaksi panosta aseessani. Juuri sinua ja Annea varten ladattu. Joten hopi hopi. Toivotan onnea!
       Parhain terveisin:
                          James Walter
         
P.S. Kirjeessä on mukana kopio antamastasi lupauksesta ja muutama kuva

Anne otti kuvat ja kopion kuoresta ja henkäisi. Siinä tosiaan oli sopimus ja kuvia tallista. Jhonn näytti kuvassa nuorelta ja onnelliselta. Mies hänen vieressään näytti Walterilta ja kyyneleet alkoivat tippua hänen poskilleen. Kuinka John kehtasi olla kertomasta tästä aikaisemmin. Lolakaan ei varmasti tiennyt tästä.
Anne tunki kirjeen, kopion ja kuvat takaisin kuoreen ja juoksi kotia kohti. Jhonia odotti nyt kuulustelu.

4.luku

Anne riuhtaisi oven auki ja huomasi Jhonin vanhassa nojatuolissaan lukemassa lehteä.
-Kuinka sinä saatat olla niin ajattelematon?, Anne kysyi silmät kyynelissä. Jhon nosti katseensa lehdestä ja katsoi Annea hämmentyneenä.
-Mistä sinä tyttö-rakas nyt oikein puhut?, Jhon kysyi rauhallisesti. Anne paiskasi kirjekuoren ja vanhat kuvat isoisälleen. Jhon aukaisi kirjeen hitaasti epäluuloinen ilme kasvoillaan. Jhon aloitti lukemisen, ja mitä pidemmälle hän pääsi sitä murheellisemmalta hän näytti. Lopetettuaan hän katsoi kuvia ja kyyneleet kihosivat hänenkin silmiinsä.
-Luitko sinä tämän kirjeen?, hän kysyi käheällä äänellä.
-Kyllä, Anne vastasi hänkin ääni käheänä.
-Suostutko antamaan minulle anteeksi tyhmyyteni?, Jhon pyysi anovasti. Anne katsoi Jhonia epäuskoisesti.
-Luuletko sinä, että tämä ei vaikuta minuun ollenkaan? Minunhan ne tässä pitää hoitaa?, Annen ääni alkoi nousta hänen suuttuessaan.
-Minähän se täällä kaiken teen. Mistä sinä kuvittelit repiväsi 200 000 puntaa. Hatustasiko?
-Älähän nyt Anne, Jhon sanoi kärsivä ilme kasvoillaan.
-Älä yhtään Annettele minulle. Sinä tiedät tasan tarkkaan mistä minä sinulle puhun, Anne jo suorastaan tärisi kiukusta.
-Tiedätkö mitä Fredin äiti ehdotti?, Anne kysyi pilkallisesti. Jhonin ilme kertoi, ettei hän todellakaan haluaisi tietää.
-Hän tarjosi apuaan talouden hoidossa. Meinasin kuolla häpeästä. Ei meillä niin huonosti mene. Eihän?, Anne kysyi.
-Ei tietenkään. Ei sinun kuitenkaan tehdä kaikkea täällä, Jhon sanoi arasti.
-Anteeksi kuinka? Hyvä kun pystyt edes liikkumaan ja sinä auttaisit minua? Älä naurata, Anne sanoi pilkallisesti.
-Älä nyt. Kyllä minä pystyn pesemään pyykkiä, Jhon sanoi nousten penkistään, mutta joutui istumaan takaisin ähkäisten kivusta.
-Katso nyt. Näet itsekin ettet pysty tiskaamaan saati sitten pyykkäämään, Anne huokaisi. Jhon katsoi Annea anteeksipyytävästi
-Ei nyt puhuta tästä. Sinulla on nyt 200 000 punnan velat. Mitä aiot tehdä?, Anne kysyi istuen jakkaralle Jhonia vastapäätä.
-Öö… en oikein tiedä, Jhon sanoi epävarmasti.
-Rahaa emme ainakaan rupea lainaamaan. Silloin saisimme lisää velkaa, Anne sanoi purren kynsiään. Pariin minuuttiin kumpikaan ei puhunut mitään. Anne katsoi aurinkoiseen kylään. Tunti sitten hän oli vielä ollut iloisella päällä ja nyt tämä velka tulvi päälle kuin suuri hyökyaalto. Anne laski päänsä pöydälle ja yritti miettiä, mutta hänen päänsä oli täysin tyhjä. Vain kolme kuukautta aikaa. Evät he millään voisi kerätä niin paljoa rahaa. Ellei sitten Anne rupeaisi tekemään töitä. Yhtäkkiä Annen päähän tuli aivan hullu ajatus, mutta se saattaisi toimia.
-Jhon. Saanko käydä nopeasti Fredin luona? Keksin yhden idean, Annen silmät loistivat innosta.
-Mikäs tämä idea on?, Jhon kysyi mielenkiinto heränneenä.
-No. Fredin isä on yhdessä paikassa töitä ja siellä kesätyöläiset saavat korkeaa palkkaa. Voisin ehkä kysyä pääsisinkö sinne töihin, Anne sanoi jättämällä ne kinkkisimmät asiat välistä. Esimerkiksi sen, että se työpaikka olisi taikaministeriö.
-Jaa. Kai se sopii. Tule sitten ennen pimeää kotiin. En halua että James löytää sinut, Jhon sanoi huolestuneena.
-Kuka James? Ai siis Walter. Selvä, Anne sanoi piristyneenä. Hän otti takkinsa naulakosta ja lähti kohti metsäpolkua.


Anne koputti Weasleyden oveen kärsimättömästi. Arthur aukaisi oven ja hymyili Annen nähdessään.
-Hei Anne. Käynkö sanomassa Fredille, että tulit?, hän kysyi silmät loistaen.
-Älä käy. Haluaisinkin juuri jutella kanssasi, Anne sanoi hiukan arastellen. Arthur näytti hiukan hämmästyneeltä. Anne tuli heille aina Fredin takia, mutta nyt asian täytyi olla vakava. He kävelivät olohuoneeseen. Anne jäi seisomaan kiusaantuneena. Nyt kun hän mietti, idea tuntui tyhmältä. Hän kuitenkin rohkaistui Arthurin odottavasta ilmeestä ja alkoi kertoa.
Hän kertoi James Walterista, kirjeestä ja kuvista. Riidasta Jhonin kanssa ja tästä uudesta rahankeruuideasta.
-Ajattelin kerätä rahaa tulemalla töihin Taikaministeriöön, Anne päätti kertomuksensa. Arthur oli ollut koko kertomuksen ajan hiljaa otsa kurtussa. Nyt hän käveli Anne luokse, otti häntä olkapäistä kiinni ja huokaisi syvään.
-Anne. Taikaministeriö ei voi ottaa jästejä töihin, Arthur sanoi surullisena.
-Ideasi on kyllä hyvä, mutta en usko sen toimivan
-Mistä sinä sen tiedät?, Anne kysyi itsepäisesti. Arthurin suupielet nykivät.
-Voimmehan me aina kysyä, Arthur sanoi kääntyen kohti ulko-ovea. Anne juoksi hänen peräänsä ja ilman minkäänlaista varoitusta, hän halasi Arthuria.
-Kiitos, Anne kuiskasi hiljaa. Arthur taputti Annen päätä ja johdatti tytön ulos.
-No niin. Me aiomme nyt ilmiintyä ministeriöön ja se tuntuu varmasti epämiellyttävältä, Arthur sanoi varoittavalla äänellä. Anne nielaisi hiljaa ja sulki silmänsä.
-Ota kiinni kädestäni äläkä päästä irti, Arthur käski. Anne tarrasi Arthurin käteen ja tunsi joutuvansa ahtaaseen putkeen. Hän ei saanut henkeä. Hän halusi pois, mutta muisti Arthurin käskyn eikä irrottanut otettaan. Yhtäkkiä he tupsahtivat keskelle taikaministeriötä.


-Oletko kunnossa?, Arthur kysyi huolissaan. Anne ei kuitenkaan vastannut mitään. Taikaministeriö oli aivan valtava. Kaikkialla kulki kaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Anne tunsi itsensä roskaväeksi harmaissa verkkareissaan ja t-paidassa. Keskellä tätä kaikkea hyörinää oli valtava suihkulähde. Se oli kaunein suihkulähde, jonka Anne oli koskaan nähnyt. Kaikki hahmot olivat kultaa ja vesi oli kirkasta. Vesi toi Annen mieleen päivän järvellä metsässä. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, mutta Anne sulki muiston mielestään. Arthur ryhtyi opastamaan Annea kohti hissejä.
Hissimatkan aikana Anne ei keskittynyt ollenkaan ääneen, joka kertoi kerroksen nimen. Anne yritti nähdä joka kerroksesta kaiken kerralla. Arthur joutui hiukan tuuppimaan jotta Anne lähtisi hissistä. He lähtivät kävelemään käytävää. Kauniit kokolattiamatot tuntuivat pehmeiltä, vaikka Annella oli kengät jalassa. Annea alkoi jännittää, mitä pidemmälle he kulkivat. Pian he kääntyivät toiselle käytävälle, mutta eivät kulkeneet sitä pitkälle. Taikaministerin ovi oli suuri ja kaunis. Arthur koputti siihen vakaasti ja he jäivät odottamaan.

[volpé]

5.luku

Anne kuunteli hiljaisuutta kauhistuneena. Ehkä ministeri ei ollutkaan paikalla. Ehkä hän oli lähtenyt jollekin työntekijä tarkastukselle eikä kukaan jäänyt vahtimaan huonetta. Ovi kuitenkin aukesi tuskallisen hitaasti ja heidät pyydettiin sisään. Anne ei voinut estää henkäystään. Huone oli tavattoman suuri ja kaunis. Huoneen lattia oli viininpunainen kokolattiamatto ja seinät tumman sävyiset. Anne ei ottanut selvää niiden väristä. Ne olivat jotenkin punaisen mustan sekoitusta. Kalusteet huoneessa olivat kaunista tammipuuta ja tuolien selkänojat ja istuin oli päällystetty samanlaisella kankaalla, kuin mattokin. Takka paloi kauniisti ja sen reunalla oli mitä hienoimpia esineitä. Hauraita kaukoputkia ja muita koneita, joiden nimiä Anne ei tiennyt. Seinillä roikkui tauluja, jotka esittivät entisiä taikaministereitä. Annelta kesti hetki ennen kuin hän tajusi niiden liikkuvan. Liikkeet olivat kuitenkin hyvin pieniä. Osa heistä saattoi haukotella välillä ja raaviskella itseään. Osa istui vain paikoillaan lukien kirjaa. Kaikkien ministerien takana oli kirjahyllyjä, jotka näyttivät jatkuvan maalauksen takanakin, mutta Anne uskoi sen olevan vain toivottu hallusinaatio. Lopulta Anne katsoi huoneen isäntää. Hän istui suuren tammipöydän takana ja katseli heitä tuimasti. Mies oli vanttera ja hänen kasvoissaan oli kaunista pyöreyttä, jotka tekivät hänestä kiltin näköisen. Hänen knallinsa oli pöydällä telineessä. Ministerillä oli päällään tummanvihreä kaapu. Se erottui hyvin muuten niin punaisessa huoneessa. Anne ajatteli sen tuovan vaikutusvaltaisen ensikuvan. Verrattuna hänen asuunsa Anne tunsi itsensä täysin tyhmäksi. Pöydällä ei ollut mitään muuta, kuin muutama sulkakynä ja pergamenttia. Pöydän etukulmassa luki: Cornelius Toffee - Taikaministeri.
-Käykää istumaan olkaa hyvä, Cornelius sanoi. Anne ja Arthur istuivat tuoleille. Anne tunsi uppoavansa niihin, mutta suoristi selkänsä äkkiä.
-Mikäs sinut tänne toi Arthur?, Cornelius sanoi huvittuneella äänellä. Arthur vilkaisi Anneen ja tyttö karaisi kurkkuaan ja alkoi kertoa tilanteestaan.

Corneliuksen ilme muuttui yhä epäuskoisemmaksi, mitä pidemmälle Anne pääsi tarinassaan. Annen loputtua mies näytti täysin pöllämystyneeltä. Anne katseli käsiään nolona. Oliko hän ollut täysin tyhmä tullessaan tänne? Ei Cornelius häntä tänne päästäisi. Annehan oli vain jästi, joka ei kuitenkaan voinut tehdä mitään. Arthurin käsi oli rauhoittavasti Annen olkapäällä. Anne nosti katseensa takaisin ja huomasi Corneliuksen hymyilevän hänelle leveästi.
-Siinäpä oli tarina tyttöseni. Oletko sinä jokin kirjoittaja?, Cornelius kysyi suupielet yhä korvissa.
-Jos tulit kysymään rahoitusta niin suostun, vaikka oletkin jästi, Cornelius jatkoi. Anne katsoi miestä epäuskoisena.
-Anteeksi sir, Anne sanoi varovasti.
-Tämä tarina on totta ja tahtoisin tulla tänne töihin. Olen todella tukalassa tilanteessa, Anne jatkoi nopeasti.
-Arthur. Mistä sinä tällaisen tarinan kertojan olet löytänyt?, Cornelius kysyi Arthurilta ihmeissään.
-Hän on poikani hyvä ystävä. Hän puhuu totta ja tahtoo tulla tänne töihin, Arthur sanoi rauhallisella äänellä. Corneliuksen hymy hyytyi.
-Miten te luulette minun palkallistavan jästin? Ei hän voisi tehdä mitään. Täällä ei ole missään sellaista hommaa, jossa ei tarvitsisi taikoa, Cornelius sanoi pahoittelevasti. Anne loi katseensa takaisin käsiinsä. Olisihan se pitänyt arvata. Oli ollut tyhmää tulla tänne. Miksi hän oli suostutellut Arthurin tänne? Weasleyden maine menisi vielä huonommaksi, mitä se nyt oli.
-Voihan Anne mennä jonnekin tekemään paperihommia, Arthur sanoi vakaalla äänellä. Anne nosti katseensa uudestaan, mutta liian nopeasti. Kuului kauhea naksahdus, kun Anne niska naksahti. Anne ähkäisi kivusta, mutta karkotti sen nopeasti pois. Hän keskittyi nyt täysin taikaministeriin.
Corneliuksen ilme näytti vaihtelevan kieltävästä myönteiseen. Cornelius tuhahteli ja loi Arthuriin tuskaisia katseita aivan kuin tämä olisi heittänyt jonkin pahan haasteen. Anne tunsi sydämensä hakkaavan kovempaa, kuin koskaan ennen, ja samalla toivoi ettei kukaan sitä kuulisi.
-Tuossahan on ideaa!, Cornelius huudahti nousten seisomaan. Anne säikähti ja oli pudota tuolilta, mutta pelasti itsensä häpeältä olemalla nostavinaan korunsa. Arthurkin näytti hiukan hämmentyneeltä tästä voimakkaasta purkauksesta, mutta piti naamansa peruslukemilla.
-Sehän on oikein hyvä asia, Arthur vastasi hymyillen leveästi.
-Eikö olekin? Nyt ei mene hyvää aikaa hukkaan, kun meillä on tämä tomera tyttönen tässä, Cornelius sanoi heilauttaen kättään Anneen. Anne hiukan närkästyi, kun häntä kutsuttiin ”tyttöseksi”, mutta ei halunnut pilata työhaastattelua, jos siksi sitä pystyi kutsumaan. Sehän oli enemmänkin vain töihin ilmoittautuminen. Cornelius ei selvästikään aikonut kysyä Annelta mitään.
-Odottakaahan tässä niin minä käyn kysymässä, missä olisi vapaata paikkaa paperihommiin. Sen uskoisi löytyvän nopeasti, Cornelius sanoi samalla, kun aukaisi oven ja katosi.

-Tässä meillä on Frank Greenwood. Hän on haamuosaston johtaja, Cornelius sanoi nyt vakavalla äänellä.
-Hän on ystävällisesti suostunut ottamaan Annen konttoriinsa töihin, Cornelius ilmoitti nyökäten Annelle. Anne tulkitsi sen käskynä nousta seisomaan. Hän nousi seisomaan ja käveli Frank Greenwoodin luokse. Herra Greenwood tarkasteli Annea päästä varpaisiin. Cornelius seisoi vieressä odottava ilme kasvoillaan. Annen kädet hikoilivat. Oliko tämä kenties joku testi jolla hänen paineensietokykyä koeteltaisiin?
-Hän kelpaa, herra Greenwood ilmoitti äkkiä.
-Hienoa! Nyt Anne voit lähteä hänen mukaansa. Saat olla täällä töissä 5 viikkoa ja palkkasi on suunnilleen 5 kaljuuna viikossa, Cornelius sanoi ja meni istumaan tuolilleen.
-5 kaljuuna viikossa. Eihän se niin voi olla. Anteeksi nyt sir, mutta minun täytyy saada tuo määrä päivä palkkana, Anne sanoi anteeksipyytelevästi. Cornelius näytti mykistyneeltä Annen käytöksestä, mutta teki muutoksen pieneen lappuun.
-Kun olet tehnyt nämä 5 viikkoa, menet Irvetaan ja annat tämän maahisille. He voivat muuttaa sen punniksi, Cornelius sanoi nopeasti ja tyrkkäsi lappusen Annen käteen. Siinä oli kaikki mahdollinen Annesta. Miten he saattoivat tietää niin paljon hänestä? Kuitenkin siihen oli muutettu viikko palkka päivä palkaksi. Anne kiitti taikaministeriä kättä puristaen, niiasi pienesti ja lähti Herra Greenwoodin mukaan.


Herra Greenwood aukaisi toimistonsa oven Annelle ja astui sisään. Toimisto ei ollut mitenkään suuri, mutta siellä sentään pystyi liikkumaan. Huoneen seinät olivat täynnä hyllyjä, jotka olivat täynnä laatikoita. Laatikoiden sisällä oli tuhansia paperitaskuja. Anne alkoi pelätä pahinta. Jos hänen täytyi selvitä noista kaikista viidessä viikossa hän tarvitsisi ihmeen. Herra Greenwood istui pöytänsä taakse ja katsahti Annea tylsistyneenä.
-Mitä sinä siinä toljottelet? Istu ole hyvä, herra Greenwood sanoi hiukan ärtyneenä. Anne istuutui lähimmän pahvilaatikon päälle ja jäi odottamaan tuomiotaan.
-Hommasi on arkistoida tuo rivi tuolla, Greenwood sanoi osoittaen perimmäistä hyllyä. Anne ei voinut olla huomaamatta, että juuri siinä hyllyssä oli eniten laatikoita. Kaiken kukkuraksi kaikki laatikot pursuivat papereita. Herra Greenwood nyökkäsi Annelle pienesti osoittaen, että hän oli vapaa aloittamaan. Anne nousi ja otti ensimmäisen laatikon ja nosti yhden paperitaskun. Anne ei ollut ennen lukenut sellaisia asiapapereita. Niissä oli erilaisten haamujen nimiä ja niiden olinpaikkoja, maahanmuuttopapereita, karkotus ja tuhoamis papereita. Niissä oli myös arvomerkkien saajia. Anne ei voinut alkuun mutta, kuin tuijottaa. Hän aloitti kuitenkin saman tien työt tuntien Herra Greenwoodin silmät selässään.
Työ oli raskasta ja tylsää. Anne huomasi katsovansa kelloa, joka toinen minuutti. Se selvästi ärsytti Herra Greenwoodia, koska hän tuhahti joka kerta kun Anne teki niin. Anne sai ensimmäisen laatikon valmiiksi vajaassa tunnissa. Anne oli tyytyväinen tähän nopeuteen ottaen huomioon paperitaskujen ja laatikoiden määrän. Anne aloitti toisen laatikon innokkaampana. Hän ei välittänyt paperin määrästä enää. Hän vain halusi nähdä papereiden sisällön ja oli iloinen saadessaan järjestellä niitä. Anne ihmetteli, miten oli voinut epäillä tätä työtä.

Herra Greenwood meni ja tuli työhuoneessa. Siellä kävi myös muita työntekijöitä tuomassa raportteja. Jotkut tulivat vain sanomaan lähtevänsä kotiin, mutta osa jäi keskustelemaan matalalla äänellä selvästikin jostain tärkeästä. Anne ei kuitenkaan ottanut näitä asioita. Hän oli niin uppoutunut papereihin niin syvällisesti, ettei ensimmäisellä kerralla kuullut, kun Herra Greenwood sanoi ruokatauon alkaneen.
Anne sai käytettäväkseen 15 sirppiä. Anne seurasi esimiestään ruokalaan ja jälleen kerran hänen suunsa loksahti auki. Paikka oli suunnattoman suuri ja siellä oli tuhansia pikku pöytiä. Jokaisella pöydällä oli lehti ja suuremmissa pöydissä niitä oli jopa kolme. Ruokaa oli kolme täyttä riviä molemmin puoli ja lajia oli joka lähtöön. Anne ei varmasti osaisi valita niistä mitään. Hän kuitenkin seurasi Herra Greenwoodia. He molemmat ottivat tarjottimet ja kaikki tavalliset ruokailuvälineet. Siiten he astelivat juoma astioille. Anne ei ollut ennen nähnyt sellaisia juomia. Hän päätti ottaa aivan tavallista vettä. Kermakalja ja tuliviski kuulostivat hänestä liian vierailta. Sitten koitti suurin haaste. Annen täytyisi päättää mitä syödä. Hän asteli eteenpäin katsellen ruokia. Jotkut näyttivät oikein hyviltä ja osa taas oli erittäin torjuvia. Hajunsa, sekä näkönsä puolesta. Anne päätyi leipään, jonka välissä oli salaattia, juustoa, kinkkua ja jotain kastiketta jonka nimeä hän ei muistanut.
Valitessaan Anne huomasi hukanneensa Herra Greenwoodin. Anne katseli epätoivoisesti ympäri ruokalaa, mutta ei nähnyt Herra Greenwoodista vilaustakaan. Anne meni kassalle ja maksoi ruoastaan 7 sirppiä. Hän istuutui lähimpään tyhjään pöytään, aukaisi leivän ja maistoi. Anne ei ollut ennen maistanut mitään sen kaltaista. Se ei maistunut yhtään siltä tavalliselta leivältä, mihin hän oli tottunut. Kaikki maut oli maustettu tällä loistavalla kastikkeelta. Anne ei oikein tiennyt mitä tässä kastikkeessa oli, mutta se ei ollut pääasia. Hän meni heti takaisin ruokarivistölle ja etsi kuumeisesti leipänsä nimeä. Pian Anne löysikin leivän nimen ja huomasi ettei kukaan muu ollut ottanut leipiä. Sateenvarjoleipä, luki kyltissä leipien edessä. Anne kirjoitti nimen muistiin servetilleen ja laittoi taskuunsa. Hän asteli takaisin pöydälleen ja aukaisi lehden. Anne oli tukehtua veteensä huomatessaan kuvien liikkuvan. Anne toipui järkytyksestä kuitenkin nopeasti ja naurahti itselleen. Miksei hän ollut ennen tajunnut tätä? Taikaministeriö oli täynnä kuvia, mutta Anne ei selvästikään ollut tajunnut niiden liikkuvan. Anne pudisteli päätään ja jatkoi lehden lukemista. Lehti oli täynnä termejä ja muita sanoja, joita Anne ei voinut ymmärtää. Hän laittoi lehden nopeasti syrjään, ettei saisi pääsärkyä.
Anne nousi ja vei tarjottimensa takaisin. Aivan tyhjästä Anne eteen astui hahmo. Anne ei kerinnyt reagoida mitenkään, vaan törmäsi päistikkaa tähän hahmoon. Tarjottimet, lautaset ja lasit lensivät sinne tänne, mutta eivät osuneet lattiaan. Kassaneiti oli ottanut sauvansa esiin ja kutsui nyt leijuvat esineet luokseen. Anne ihmetteli miksei häntä ollut sattunut, kunnes huomasi allaan olevan miehen. Anne nousi nopeasti ylös ja lehahti tulipunaiseksi. Mies puhdisti viitastaan pölyä, ja vasta kun viitta oli täysin puhdas hän katsoi Annea. Mies ei ollut kovinkaan vanha. Ehkä noin 20 vaiheilla, mutta vaikutti paljon vanhemmalta vaikutusvaltaisine viittoineen.
-Sattuiko sinuun?, hän kysyi kohteliaasti. Anne näytti aivan puulla päähän lyödyltä. Anne oli odottanut huutamista, mutta häneltä oltiinkin kysytty vointia.
-Sattuu minua hiukan selkään, Anne sanoi vieläkin hämillään. Mies ohjasi Annen mukavannäköiselle sohvalle. Muut olivat jo jättäneet tuijottelun ja siitä Anne oli kiitollinen. Ei tästä sittenkään tulisi mitenkään suurta skandaalia.
-Ai niin. Olin aivan unohtaa, mies sanoi hymyillen. Anne säikähti rajusti, koska oli uponnut niin syvästi omiin ajatuksiinsa.
-Nimeni on Jack Knightely. Voit kutsua vain Jackiksi.
-Anne Wilson. Hauska tutustua Jack, Anne sanoi rohkaistuen. Jack näytti oikein mukavalta. Hänen mustat hiuksensa olivat hienosti aseteltu ja ne loistivat puhtautta. Jack oli hennosti ruskettunut ja hänen ruskeat silmänsä pohjattoman syvät. Anne tunsi itsensä likaiseksi ja suki hiukan mustan lettinsä tupsua yrittäen saada sitä hiukan hienommaksi. Jackin vaatteet olivat mustat ja niissä ei näkynyt pienen pientäkään pölyhiukkasta, vaikka hän oli juuri kaatunut.
-Toivottavasti sinun ei käynyt kovinkaan paljoa, Jack sanoi osoittaen Anne selkää.
-Ei siihen sattunut melkein ollenkaan. Minulla oli pehmeä lasku, Anne sanoi leikkisästi.
-Minä sain onneksi otettua käsillä vastaan, Jack jatkoi katsoen käsiään. Anne ei voinut muuta kuin ihailla hänen käsilihaksiaan. Anne vilkaisi kelloa ja säikähti. Hänen täytyisi olla tasan viiden minuutin päästä takaisin Herra Greenwoodin toimistossa. Anne nousi, kiitti avusta ja lähti kohti hissejä. Anne kuuli juoksu askelia takaansa ja kääntyi.
-Hei. Miksi sinä juokset?, Jack kysyi ihmeissään.
-Minä olen täällä ”kesätöissä” ja minulla loppuu ruokatunti viiden minuutin päästä, Anne sanoi hätäisesti.
-Ahaa. Milläs osastolla sinä olet töissä?
-Neljäs taso, haamuosasto, Anne lateli jo ulkomuistista. Jack otti häntä kädestä ja kiidätti hänet kohti portaita.
-Mitä ihmettä sinä teet?, Anne huudahti ja riuhtaisi kätensä irti.
-Tiedän nopeamman reitin, Jack sanoi ja otti Anne käden käteensä, mutta tällä kertaa tiukempaan otteeseen.

Anne ei tiennyt miten he siitä selvisivät, mutta he juoksivat neljä kerrosta kolmeen minuuttiin. Anne kiitti Jackia pikaisesti ja syöksyi Herra Greenwoodin työhuoneeseen. Anne jatkoi nopeasti laatikkonsa laittamista ja toivoi ettei hänen hengityksensä paljastaisi hänen tulleen vasta äskettäin. Herra Greenwood tuli ovesta sisään tasan kello 12. Anne hymyili hänelle ja jatkoi töitään. Greenwood ei selvästikään huomannut mitään vaan jatkoi töitään.
Kellon tullessa 16 Herra Greenwood päästi hänet lähtemään.  Anne juoksi hisseille ja painoi pohjakerrosta. Hän oli sopinut Herra Weaslyn kanssa tapaavansa siellä suihkulähteen luona. Kolmannen kerroksen kohdalla Anne huomasi Jackin tulevan hissiin ja hymyili tälle pienesti. Naisääni kuulutti kerroksen olevan taikaonnettomuuksien ja – katastrofien osaston sekä vahinkotaikojen peruutuspartion, unhoituttajien päämajan ja jästinkestävien selitysten valiokunnan osasto.
-Olen taikakatastrofien osastolla. Se on aika rankaa hommaa, mutta juuri siksi pidän siitä, Jack ilmoitti ylpeänä.
-Sinä saat tutkia katastrofeja ja minä se raadan selkä jäykkänä arkistojen parissa, Anne sanoi muka loukkaantuneena. Jack pukkasi häntä käsivarteen. Anne huomasi kuinka helppoa Jackin kanssa oli keskustella. Melkein kuin Fredin kanssa keskustelisi. Hissin ovet aukesivat ja Anne astui ulos.
-Nähdään taas huomenna, Jack huusi Anne perään. Anne vilkutti ja katsoi kuinka Jack poksahti savuna ilmaan. Anne arvasi hänen ilmiintyvän.
Arthur odotti Annea suihkulähteen luona hymyillen.
-Minkälainen päivä sinulla oli tänään? Arthur kysyi hymyillen.
-Oikein mukava. Voidaanko mennä kotiin?, Anne kysyi huomatessaan kuinka väsynyt hän oli. Arthur tarjosi kätensä ja he ilmiintyivät aivan Annen talon eteen. Onneksi kukaan ei ollut pihalla. Muuten Anne olisi ollut pulassa. Anne kiitti ja meni sisälle. Anne tunsi kuitenkin intonsa lopahtavan, kun hän muisti siivous urakan mikä häntä odotti. Jhon kuitenkin odotti häntä olohuoneessa.
-Sinun ei tarvitse raataa. Minä olen jo siivonnut, Jhon sanoi hymyillen. Anne syöksyi Jhonin syliin ja halasi lujaa.
-Kiitos, Anne sanoi. Jhon taputti hellästi Annen selkään.
-Rauhoituhan nyt. Pelataanko shakkia?, hän kysyi.
Loppupäivän he istuivat sisällä ja pelasivat shakkia. Mennessään nukkumaan hänen ei tarvinnut, kuin heittää peitto korviinsa ja nukahtaa. Tähän voisi jopa tottua

6. luku

Aamulla herätessään Anne ei voinut tuntea oloaan paremmaksi. Nyt hän tunsi elämänsä sujuvan hyvin. Jhon auttoi häntä ja Anne saattoi itse käydä töissä ja tienata rahaa velkaa varten. Anne tiesi ettei viiden viikon palkka riittäisi mihinkään, mutta parempi se kuin ei mitään. Tottahan toki kylässäkin oli työpaikkoja.
Anne nousi sängystään, mutta joutuikin laskeutumaan heti takaisin. Hänen selkäänsä koski suunnattomasti. Eilinen kaatuminen oli sittenkin satuttanut häntä enemmän, kuin Anne olisi uskonut. Miksei siihen sattunut näin paljon eilen? Eikö kipu tunnu heti, jos satuttaa itsensä? Anne ei nyt kuitenkaan voinut olla menemättä töihin. Hän ei saisi menettää yhtään kaljuunaa. Anne nosti itsensä takaisin pystyasentoon, purien hammasta ettei itkisi. Anne etsi itselleen sopivat vaatteet. Hänen täytyi tukkia suunsa ettei huutaisi kivusta. Pukeminen oli tuskaa. Hän ei ikinä selviäisi siitä päivästä. Etenkin kun hänen täytyi olla koko ajan kyykyssä. Anne otti laukkunsa lattialta ja lähti alakertaan.
Jhon odotti häntä ruokapöydässä. Aamupala oli jo valmis. Anne hymyili Jhonille kiitoksen osoitukseksi. Anne ei uskaltanut sanoa mitään, koska pelkäsi kivun kuuluvan äänessään. He söivät aamupalan hiljaisuudessa. Anne katseli kelloa. Odottaen sen siirtyvän, jotta hän voisi lähteä ilman puhumista. Lopulta viisari liikahti ja Anne ponkaisi ylös, mutta kipu löysi hänet ensin. Anne joutui istuutumaan jälleen kerran. Ottaen pöydästä tukea Anne nousi vaivalloisesti. Jhon katsoi häntä kummeksuen.
-Mikäs sinulle on tullut?, Jhon kysyi. Anne heilautti kättään välttääkseen vastaamisen. Jhon nyökkäsi kulmakarvat koholla. Selvästikin hän odotti jonkinlaista vastausta. Anne vain hymyili, puki takin mahdollisimman varovasti päälleen ja lähti.
Päästyään metsään Anne saattoi hengähtää. Jhon oli kyllä epäillyt jotain, mutta ei varmasti arvaisi sen johtuvan selästä. Käveleminen koski. Käsien liikuttelu sattui. Hän kuitenkin selvisi Weasleyden talolle urhoollisesti. Koputettuaan hän yritti laittaa naamansa peruslukemille. Molly aukaisi oven. Anne kysyi Arthuria ja tämä tulikin heti.
-No niin Anne. Oletko valmis uuteen päivään?, Arthur kysyi taputtaen Annea olkapäälle. Anne henkäisi kivusta ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. Arthur katsoi Annea säikähtäneenä.
-Ei tämä mitään, Anne sanoi itkuisesti.
-Sattuu vain hiukan selkään, Anne jatkoi urhoollisesti hymyillen. Miksi hän kertoi kivusta Arthurille eikä Jhonille? Jhon oli sentään hänen isoisänsä. Arthur näytti edelleen erittäin huolestuneelta.
-Ei tämä oikeasti ole mitään, Anne sanoi nyt vakavalla äänellä.
-Molly saa tutkia sinut. Sinä et mene töihin, jos et voi liikkua ilman kipua, Arthur sanoi.
-Ei. En minä mitään tutkimusta tarvitse, Anne sanoi yrittäen kiskoa kättään. Kipu kuitenkin esti sen ja hänen täytyi mennä Arthurin mukaan.

Molly istui olohuoneessa muun perheen kanssa. Anne ei halunnut, että koko Weaslyn perhe oli todistamassa hänen liikuntakyvyttömyyttään.
-Molly rakas. Annen selkää vaivaa jokin. Voisitko sinä hiukan katsoa?, Arthur sanoi.
-Noh. Mikäs sitä selkää nyt vaivaa?, Molly kysyi Annelta ohjaten hänet pienelle jakkaralle.
-Ei siihen satu melkein ollenkaan. Arthur vain sattui taputtamaan kipu kohtaan, Anne sanoi mahdollisimman uskottavasti. Molly nosti Annen paitaa ja henkäisi.
-Lapsi rakas miten sinä olet voinut kolhia selkäsi näin pahaan kuntoon?, Molly kysyi kauhuissaan.
-Minä vain kompastuin ja lensin selälleni, Anne sanoi viattomasti.
-Tämä ei kyllä nyt näytä pelkältä kaatumiselta. Onko sinua lyöty?
-Ei todellakaan!, Anne huudahti kauhistuneena. Arthur ei selvästikään ollut kertonut Mollylle Annen työpaikasta.
-Arthur sinähän lähdit Annen kanssa jonnekin. Minne te menitte?, Molly kysyi vaarallisella äänellä. Arthur ei selvästikään halunnut kinata Mollyn kanssa näin aamusta. Arthur kuitenkin pyysi muita lähtemään huoneesta. Anne oli siitä kiitollinen. Anne ei halunnut Fredin tietävän tästä. Arthur vilkaisi Annea ja aloitti kertomaan Annen pyynnöstä, veloista ja kaatumisesta. Molly katsoi ensin Arthuria ja käänsi kasvonsa Anneen.
-Ei minua oikeasti sattunut silloin pahasti. Törmäsin erääseen työntekijän ja kaaduin hänen päälleen, Anne sanoi.
-Ei se kuitenkaan estänyt sinua saamasta ruhjeita, Molly sanoi koskettaen Annen selkää hennosti. Annen silmät täyttyivät jälleen kyynelistä.
-Sinä et lähde tuossa kunnossa minnekään, Molly sanoi vakavasti.
-Miksen? Minähän olen ihan kunnossa, Anne sanoi, mutta kuulosti jo luovuttaneen toivosta päästä töihin. Arthur katsoi Annea anteeksipyytävästi ja sanoi ilmoittavansa taikaministerille.
Molly auttoi Annen sohvalle. Anne makasi sohvalla mahallaan. Molly sanoi hakevansa jotain hoitavaa salvaa. Anne odottaessa Fred astui huoneeseen. Fred huudahti kauhusta nähdessään Annen selän.
-Ei sen nyt noin kamala voi olla, Anne sanoi surullisesti.
-Voi kyllä on. Mitä sinä olet tehnyt?, Fred kysyi huolestuneena.
-Minä vain kaaduin, Anne sanoi kohauttaen hartioitaan henkäisten samalla kivusta.
-Älä liiku. Se vain pahentaa asioita, Fred sanoi hiljaa.
-Kiitos huomautuksesta. En ole huomannutkaan sitä itse, Anne sanoi kylmästi. Fred hymähti.
-Mitä sinä siinä hymähtelet?, Anne tiuskaisi.
-En minä mitään. Sinä vaan näytät huvittavalta siinä maatessasi pystymättä tekemään mitään, Fred hymyili.
-Mikä siinä on hauskaa?
-Olisit oiva uhri johonkin jekkuun. Et pysty estämään mitään, Fred sanoi innostusta äänessään.
-Sinä vielä koidut minun kohtalokseni, Anne sanoi epätoivoissaan. Fred nauroi tuttua nauruaan. Annekin olisi halunnut nauraa, mutta ei voinut. Pian Molly saapuikin salvansa kanssa. Anne valmistautui pahimpaan. Fred otti Annea kädestä. Hän selvästi tiesi mitä tuo salva teki. Ei hän muuten olisi puristanut hänen kättään niin kovaa että sattui. Annen aavistukset osuivat oikeaan. Molly kädet painoivat kipukohtia ja kaiken lisäksi salva oli jääkylmää. Annen kiljahti kivusta ja Fred puristi Annen kättä kovempaa. Toisen käden Fred laittoi Annen posken alle. Fredin käsi oli vielä lämmin. Anne nojasi siihen kiitollisena odottaen seuraavaa kipuaaltoa.

Anne makasi sohvalla mahallaan hiestä märkänä. Molly oli lopettanut salvaamisen. Fred oli istunut koko ajan Annen vierellä samassa asennossa, kuin ensimmäisessä kipuaallossa. Anne tärisi kauttaaltaan. Hän tunsi kivun vieläkin. Annen kasvot olivat märät itkemisestä. Fredin aikoi nousta, mutta Anne puristi Fredin kättä vetäen pojan takaisin.
-Kiitos, Anne kuiskasi heikosti.
-Tarvitsetko jotain?, Fred kysyi hiljaisella äänellä.
-Vettä olisi kiva saada.
-Minä haen, Fred sanoi irrottaen kätensä hellästi Annen otteesta. Pujotti kätensä Annen posken alta ja katosi keittiöön.
-En halua nyt masentaa sinua enempää, mutta meidän täytyy tehdä tuo huomennakin, Molly sanoi pahoittelevasti. Anne katsoi Mollya kasvot valkeina.
-Minun täytyy päästä huomenna töihin, Anne sanoi.
-Ehei tyttöseni. Sinä et mene minnekään ainakaan viikkoon, Molly sanoi vakaasti. Annen tunsi kuinka hänen ennen niin keveään sydämeensä tuli painoja. Hän ei voinut tehdä töitä ja se tarkoitti matalampaa raha määrää. Anne elämä ei näyttänytkään enää niin valoisalta.
Fred tuli takaisin suuren lasin kanssa. Anne ei uskaltanut ottaa lasia omaan käteensä, joten Fredin täytyi juottaa Annea. Anne tunsi itsensä väsyneeksi ja halusi päästä nukkumaan. Hän kuitenkin pelkäsi, ettei pystyisi nukkumaan.
-Fred. Auta Anne Charlien huoneeseen. Se taitaa olla tyhjänä tällä hetkellä, Molly sanoi kuivaten salvaa käsistään.
-Sinun täytyy saada mahdollisimman rennot vaatteet. Kireät vain pahentavat kipua, Molly sanoi kadoten rappusiin. Pian hän saapuikin takaisin käsissään verkkarit ja suuri t-paita.
-Saat käyttää nyt Charlien vanhoja vaatteita. Ne ovat aika isot, mutta uskon että pärjäät. Paita on Ronin, Molly sanoi. Anne tunsi itsensä huonoksi ihmiseksi, kun aiheutti Weasleyn perheelle jälleen kerran päänvaivaa.
-Molly. Ei sinun tarvitse, Anne sanoi kiusaantuneena.
-Voi ei tämä mitään, Molly sanoi hilpeästi. Fred lähti huoneesta siksi aikaa, kun Anne sai vaihdettua vaateet. Charlien housut olivat aika isot lantiosta, mutta muuten ne sopivat Annelle hyvin. Ronin paita oli myös aika suuri. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä se oli tarkoituskin. Fred nauroi nähdessään Annen.
-Nyt sinä sovit Weasleyn perheeseen oikein hyvin, Fred kiusasi.
-Ole sinä vaan hiljaa ja auta minut sinne Charlien huoneeseen, Anne sanoi muka loukkaantuneena ja pukkasi Frediä hieman.
Fred otti Annea lantiosta ja Anne otti Fredistä tukea. He kulkivat hitaasti kohti portaita. Anne tunsi jälleen kuumat kyyneleet kasvoillaan. Fred pysähtyi ja antoi Annen hengähtää hetken. Portaat olivat varmasti yhtä painajaista. Onneksi Charlien huone ei ollut kovinkaan korkealla. Se oli jo kolmas ovi oikealla. Sinne oli silti ainakin 15 porrasta. Fred painoi nyt Annen alaselkää estääkseen kaatumisen. Anne astui ensimmäisen askeleen nojautuen Frediin ja ottaen seinästä tukea. Se ei sattunut kuitenkaan niin paljon, kuin Anne oli pelännyt. He pääsivät Charlien huoneeseen nopeasti. Anne istuutui sängylle ja huokaisi kovaan ääneen. Fredkin istui ja hymyili Annelle.
-No nyt ollaan sitten päästy tänne, Fred sanoi
-Et varmaan pääse kiipeämään huoneeseeni juttelemaan, Fred virnuili
-Haha. Älä kuvittelekaan, Anne sanoi laskien päänsä Fredin olkapäälle. Fred kietoi kätensä Annen ympärille. Anne värähti kivusta, muttei tehnyt mitään. Ei se oikeasti edes sattunut. Fred ei puristanut vaan piteli kättään siinä. Siinä he istuivat. Anne oli edelleen erittäin hikinen ja kalpea. Hän halusi suihkuun ja ruokaa, mutta väsymys painoi päälle. Anne olisi halunnut nukahtaa.
-Fred. Minun pitäisi päästä suihkuun ja saatava ruokaa, Anne sanoi hiljaa. Fred katsahti Anneen, nousi ja lähti. Anne tuijotti pojan perään. Miten hän nyt noin. Kohta kuitenkin Fredin pää tuli taas esiin.
-Selvä, Fred ilmoitti ja nosti peukkunsa. Anne hymyili ja nosti hänkin peukkunsa.
Molly saapui pian suuren tarjottimen kanssa. Anne istuutui sängylle paremmin ja otti tarjottimen syliinsä. Tarjotin oli suuri ja täynnä ruokaa. Kaksi lasia vettä, kolme leipää ja mysliä. Anne söi leivät muutamassa minuutissa ja ensimmäinen vesilasi meni nopeasti. Mysli oli suunnattoman hyvää. Anne huuhtoi suunsa vielä toisella vesilasilla. Molly katsoi Annen ruokailua hymyssä suin.
-Taisi maistua, Molly naurahti.
-Se oli todella hyvää Molly. Kiitos, Anne kiitti. Anne nousi sängyltä ja vaihtoi vaatteensa kylpytakin, jonka Molly tuonut hänelle. Sekin taisi olla Charlien vanha. Se oli punainen ja siinä oli mustia lohikäärmeitä. Se ylsi Annea nilkkoihin. Anne tunsi sen lämmön ja pehmeyden. Molly auttoi Annen suihkutiloihin. Vesi oli kylmää ja ensin se pisteli, mutta pian se muuttui mukavan lämpimäksi. Anne suihkutteli itseään ja pesi hien pois. Väri alkoi palautua Annen kasvoille. Nyt hän ei tuntenut enää pahaa kipua selässään. Vaha alkoi vaikuttaa eikä Annella enää ollut vaikeuksia portaissa.

Tullessaan takaisin huoneeseensa Anne huomasi kirjeen yöpöydällä. Anne nosti sen käteensä ja huomasi sen olevan Jack Knightleyltä. Anne yritti muistaa oliko hän kertonut Jackille, että tuli töihin Arthurin kanssa. Varmaan Jack oli kuullut, kun Arthur kertoi ettei Anne päässyt töihin sinä päivänä.
Anne puki yöpuvun päälleen ja etsi sängyssään mukavan asennon. Hän otti kirjeen pöydältä, aukaisi.

Hei Anne!
Kuulin että selkäsi on niin kipeä, että et päässyt töihin. Tunsin suurta syyllisyyden tunnetta. Minähän sinuun törmäsin eilen. Toivottavasti selkäsi paranee pian. Nähdään toivottavasti pian!
 Pikaista paranemista
Jack

Kirje oli lyhyt, mutta se lämmitti Annen sydäntä mukavasti. Oli mukava kuulla, että Jack oli ollut huolissaan. Edes joku kaipasi häntä. Anne asetti kirjeen takaisin kuoreen ja laittoi sen kassiinsa, jonka oli tuonut aamulla. Anne laski päänsä tyynyyn ja oli jo sulkemassa silmiään, kun ovi aukeni pamahtaen. Fred tuli huoneeseen.
-Näköjään selvisit suihkuun ja takaisin, Fred sanoi istahtaen Annen jalkopäähän.
-Hyvin huomattu ystävä hyvä, Anne sanoi hymyillen leveästi.
-Ai nytkö minä olen hyvä ystävä? Viimeksi sinä vain tiuskit minulle, Fred sanoi.
-En minä kyllä tiuskinut. Olet aina ollut ystävä. Älä suurentele asioita. Sinulla on semmoinen taipumus.
-Kiitosta vaan, Fred sanoi nousten ylös.
-Hei. En minä sitä pahalla sanonut. Älä mene, Anne pyysi mahdollisimman suloisella äänellä. Se tepsi Frediin.
-Sinä olet sitten erikoinen, Fred sanoi pörröttäen Annen hiuksia.
-Sitä samaa, Anne sanoi taputtaen Fredin poskea. Fred naurahti, toivotti hyvää yötä ja lähti. Anne katsoi vielä Fredin sulkemaa ovea.  Anne oli iloinen tuntiessaan Fredin. Poika oli hänen paras ystävänsä. Anne sulki lampun, laski pään tyynylle. Anne nukahti kipua tuntematta ja kiitti mielessään Molly Weasleyn salvaa. 

[volpé]

7.luku

Annen aamu alkoi seuraavalla salvahoidolla. Anne puri hampaansa jo valmiiksi yhteen, ettei huutaisi kivusta. Salva oli jälleen kerran jääkylmää ja kipu sietämätön, mutta tällä kertaa Anne piti selvitä yksin. Fred, kuten kaikki muutkin, nukkuivat leppoisasti. Anne katsoi lähintä aitoa kelloa ja huomasi sen olevan vasta varttia vaille kahdeksan.
-Miksi minun piti herätä näin aikaisin?, Anne kysyi hampaittensa lomasta.
-Salva toimii paremmin, kun se on kylmää. Yö oli ollut aika viileä ja totta kai meidän pitää käyttää kaikki kylmyys irti, vai mitä?, Molly vastasi ottaen lisää salvaa. Anne tuhahti pienesti, muttei sanonut mitään. Molly halusi auttaa, mutta ei tämäkään reilua ollut.
Muut tulivat alakertaan, kun Anne istui jo aamupala pöydässä.
-Mikäs teitä noin nukutti?, Anne kysyi Mollyn antaman romaanin takaa.
-Eihän me edes nukuttu pitkään, Ron sanoi katsoen kelloa.
-Sehän on vasta kymmenen, poika jatkoi viattomasti. Anne naurahti.
-Jos sinusta kymmeneltä herääminen ei ole myöhään nukkumista. Mikä mahtaa olla nukkumisennätyksesi?, Anne kysyi huvittuneena.
-Mitä sinä tuolla tarkoitat?, Ron kysyi ihmeissään. Anne laski kirjan kädestään ja huokaisi. Miksi pojat olivat aina jotenkin pöljiä aamuisin? Ron selvästikin ei enää vaivannut päätän Annen kysymyksellä. Ron oli löytänyt penkille ja latoi ruokaa lautaselleen. Arthur istuutui Annea vastapäätä.
-Pääseekö Anne tänään töihin Molly?, Arthur kysyi ottaen leipää. Anne käännähti Arthuriin, mutta onneksi kukaan ei ollut kuullut. Kaksoset rymistelivät alakertaan kovaan ääneen.
-Kyllä hän kai voi mennä. Minä kuitenkin pitäisin hänet vielä täällä yhden päivän, Molly sanoi mietteliäästi.
-Hienoa. Moneltako lähdemme Arthur?, Anne kysyi pirteänä.
-Heti kun aamupala on syöty, Arthur vastasi lehteä lukien. Arthur oli saanut vastauksen juuri ajoissa, että Anne kuuli Fredin äänen eteisestä.
-Anne täällä on sinulle vieras. Sanoo olevansa Jack Knightely, Fred huusi. Anne ponnahti seisomaan ja juoksi eteiseen. Anne ei ollut uskoa silmiään. Ovella todellakin seisoi Jack Knightley. Fred ja muut lähtivät syömään aamupalaa jättäen Annen Jackin seuraan. Anne halasi Jackia lujasti.
-Miten sinä tänne löysit?, Anne kysyi heidän halatessaan.
-Ilmiintymällä tietysti. Muistat kai, että minä olen velho?, Jack vastasi naurahtaen. Anne punastui pienesti. Tietenkin Jack oli ilmiintynyt.
-Tuletko tänään töihin?, Jack kysyi.
-Tulen. Rouva Weasley sanoi, että olen työkunnossa, Anne vastasi hymyillen.
-Anne meidän pitäisi lähteä, Arthur ilmoitti tullen eteiseen.
-Kukas se tämä on?, Arthur ihmetteli nähdessään Jackin. Anne oli aikeissa vastata, mutta Jack ehti ensin.
-Jack Knightley. Taikakatastrofien osastolta, Jack esittäytyi. Arthur puristi Jackin kättä pienesti.
-Jaaha. Milläs asialla sitä täällä sitten liikutaan? Ei kai tänne nyt hurrikaania ole tulossa?, Arthur vitsaili.
-Ei sir. Tulin vain katsomaan Annea. Hän kuulemma tulee jo tänään töihin, Jack vastasi naurahtaen. Anne huomasi olevansa aivan ulkona keskustelusta.
-Minä taidankin tästä mennä valmistautumaan töihin, Anne sanoi pienesti ja katosi portaisiin.

Anne oli saanut housut jalkaansa, kun Fred astui huoneeseen. Anne hymyili pojalle ja istuutui sängylle ja Fred pienelle penkille.
-Kuka se ihme hiippari oli?, Fred kysyi tiukasti.
-Ei hän mikään hiippari ole. Hän on tuttu…kylältä, Anne vastasi pikaisesti.
-Jaaha. Miksen ole kuullut hänestä aikaisemmin? Hän näytti aivan taikaministeriön hemmolta, Fred sanoi epäilevästi.
-Hän vasta muutti, Anne sanoi mahdollisimman vakaalla äänellä.
-Jaa. Minne sinä olet menossa?, Fred kysyi huomaten Annen huolitellun ulkoasun.
-Toivottamaan uudet naapurit tervetulleiksi, Anne vastasi äänellä, kuin se olisi päivänselvä asia. Fred kohautti olkiaan ja lähti. Anne huokaisi helpotuksesta. Toivottavasti Fred ei alkaisi epäillä mitään.
Anne asteli alakertaan ja huomasi Jackin jo lähteneen. Arthur odotti Annea eteisessä lähtövalmiina. Anne vetäisi syvään henkeä ilmiintymistä varten. Pian he seisoivatkin jälleen kerran taikaministeriön aulassa. Anne ei voinut, jälleen kerran. muuta kuin tuijottaa. Aulassa oli jotain taianomaista. Anne halusi nauttia siitä niin pitkään, kun hänellä oli töitä.
Herra Greenwood odotti häntä jo toimistossaan. Anne aloitti työnsä heti, jotta saisi koko palkan. Anne tekikin työtä kaksi kertaa nopeammin, kuin yleensä ja se sai pienen hymyn nousemaan herra Greenwoodin kasvoille. Anne ei sitä huomannut työnsä takaa. Parin tunnin aikana Anne olikin saanut siivottua jo viisi laatikkoa, kun yleisesti se oli kaksi. Anne ei olisi halunnut mennä syömään, mutta herra Greenwood sanoi nälän tuottavan hidastavaa vaikutusta työntekijöihin ja se sai Annen lähtemään syömään.

Jack odotti Annea ruokalassa. Anne otti taas vettä ja sateenvarjoleivän. He istuivat ikkunan viereiseen pöytään.
-Ajattelitko kaataa minut tänään?, Jack kysyi hymyillen. Anne irvisti hänelle ja haukkasi leipäänsä. Jack tuijotti Annea mietteliäs ilme kasvoillaan.
-Mitä sinä mietit?, Anne kysyi pyyhkien kastiketta suunpielestään.
-Mietin vain miten kauniit hiukset sinulla on, Jack sanoi hiljaisella äänellä siirtäen yhden Annen mustista hiuskiekuroista korvan taakse. Anne tunsi punastuvansa kovaa vauhtia ja loi katseensa maahan, mikä sai Jackin hymyilemään enemmän. Jack kurottautui Annea kohti.
-Sinulla on myös kauneimmat silmät, jotka olen nähnyt, Jack jatkoi.
-Ei ole. Sinähän tässä olet itse herra täydellinen, Anne vastusteli ja vetäytyi hiukan taaksepäin Jackin kasvoista. Jack hymyili ja katsoi edelleen Annea silmiin. Anne alkoi tuntea itsensä hiukan vaivaantuneeksi Jackin katseen alla.
-Minun täytyykin mennä jatkamaan töitäni. Kiitos seurasta, Anne sanoi, joi vetensä ja lähti kohti hissejä. Jack kuitenkin seurasi Annea ja laittoi kätensä tytön selälle. Anne yritti siirtää käden pois, mutta Jack siirti sen Annen olkapäille.
-Jack ole kiltti ja lopeta, Anne sanoi vaivaantuneena.
-Älähän nyt Anne. Tiedän että pidät tästä, Jack kuiskasi Annen korvaan kiusoitellen. Anne käänsi päänsä poispäin säikähtäen.
Heidän päästessä hissille Anne tunsi itsensä jo ahdistuneeksi. Anne siirtyi hiukan kauemmas Jackista, yrittäen päästä kauemmas. Jack kuitenkin tuli lähemmäs. Pian Anne huomasi olevansa seinässä kiinni ja kauhistui.
-Jack. Voisitko siirtyä hiukan?, Anne kysyi heikosti. Jack kääntyi Anneen päin siirtyen nyt Anneen kiinni. Anne painoi kerroksensa nappia ja toivoi sen kulkevan nopeasti. Jack kuitenkin pysäytti sen stop napilla.
-Ei sinun tarvitse minua pelätä, Jack sanoi hellästi. hipaisten Annen leukaa. Jackin käsi oli jo ehtinyt Annen vyötärölle ja huulet lähestyivät uhkaavasti Annen huulia. Anne yritti kääntää kasvonsa pois, mutta Jackin huulet ehtivät ensin. Jackin suudelma oli kovakourainen. Anne läimäytti Jackia suoraan poskelle.
-MITÄ IHMETTÄ SINÄ TEET?!, Anne huusi.
-Minä luulin sinun pitävän minusta?, Jack kysyi ihmeissään ja suuteli Annea uudestaan. Anne repäisi itsensä irti.
-NO EN NYT TUOSSA MIELESSÄ!, Anne huusi raivoissaan. Anne painoi hissin liikkeelle. Hissi pysähtyi aulan kohdalla. Anne huomasi Arthurin saapuvan hissiin.
-Mitäs täällä on tapahtunut?, Arthur kysyi huomatessaan punaisen läikän Jackin kasvoilla.
-Jack suuteli minua, Anne sanoi itku kurkussa.
-AI ETTÄ MITÄ?!; Arthur huusi. Jack yritti karata, mutta turhaan. Arthur taikoi häneen tainnutus loitsun ja kaatui.
-Anne, käypä hakemassa kuudennesta kerroksesta velhojen neuvoston jäsen, Arthur käski,
-Tämä on ala-ikäiseen sekaantuminen. Tämä herra pääsee arestiin, Arthur sanoi ääni täristen vihasta.

Anne juoksi portaita. Miten Jack saattoi tehdä jotain tällaista? Hän oli ennen ollut aivan normaali. Kai ihmiset voivat muuttua nopeasti lyhyessä ajassa.
Neuvoston huoneessa istui yksi ihminen. Hän oli tummaihoinen ja pitkä.
-Anteeksi, mutta alakerrassa on tapahtunut sellainen asia, joka tarvitsee näkemystänne, Anne sanoi hengästyneenä.
-Minkälainen asia mahtaa olla?, mies kysyi.
-Ala-ikäiseen sekaantuminen. Jack Knightley, Anne sanoi. Tästä tiedosta mies nousi, kuin salaman iskusta ja lähti Annen mukaan portaita alas aulaan. Jack oli köytetty ja makasi edelleen maassa. Neuvoston jäsen katsoi Jackia halveksuvasti.
-Viekää tämä mies yläkertaan selliin, hän jatkoi.
-Missä on tämän miehen uhri?
-Minä olen se uhri, Anne sanoi pienesti.
-Selvä. Kuulehan tyttö. Tarvitsen lausuntosi asiasta.
-Tulen kanssanne heti yläkertaan. Arthur, voitko kertoa Herra Greenwoodille etten pääse nyt?, Anne kysyi Arthurille, joka nyökkäsi ja halasi Annea lujasti.
-Olen pahoillani tästä Anne, Arthur sanoi.
-Niin minäkin, Anne jatkoi ja seurasi neuvoston jäsentä.
Neuvoston kuulustelu huone oli pieni ja siellä oli pöytä ja kaksi tuolia. Anne päätti olla mukisematta ja aloitti tarinansa siitä jolloin hän tapasi Jackin ensimmäisen kerran. Neuvoston jäsen kuunteli häntä tarkasti keskeyttämättä. Lopetettuaan mies lähetti Annen pois. Arthur odotti Annea ulkopuolella.
-Sinulla meni siellä kaksi tuntia ja työpäiväsi on ohi. Olen kertonut ministerille tästä ja sanoi tämän ajan olevan sinulle palkallista, Arthur hymyili.
-Kuinka sinä voit?, Arthur kysyi hiljaa.
-Ihan hyvin, Anne valehteli. Itse asiassa hän tunsi itsensä täysin turtuneeksi. Huulillaan hän tunsi vieläkin Jackin maun.
-Lähdetään kotiin, Arthur sanoi ojentaen kätensä.

Heidän tullessaan kotiin Anne meni suoraan huoneeseensa. Siellä Anne syöksyi sängylleen ja itki. Miten tämä saattoi tapahtua juuri hänelle? Anne ei mennyt alakertaan kertaakaan sinä iltana. Molly tuli huoneeseen.
-Mitä sinä tyttö itket?, Molly kysyi kauhuissaan. Anne ei halunnut salata tätä asiaa Mollylta vaan kertoi kaiken.
-Sinä et enää ikinä mene sinne töihin, Molly sanoi tiukasti halaten Annea.
-Sopii hyvin, Anne sanoi, vaikka se tiesi lisää ongelmia.
-Minä haen sinulle jotain juotavaa. Me kyllä keksimme keinon sinun saada rahaa, Molly sanoi nostaen Annen leukaa hellästi. Anne oli kiitollinen Mollylle. Hän ymmärsi Annea ja auttoi. Anne painoi päänsä tyynyyn ja yritti pyyhkiä Jackin pois mielestään.

8. luku

Anne raahusti portaita alas väsyneenä. Hän oli nukkunut todella huonosti: Jack oli hiipinyt hänen uniinsa kuiskaillen Annen korvaan. Anne ei ehtinyt astua keittiöön, kun hänet vetäistiin portaiden alle. Hän yritti kiljaista, mutta se peitettiin kädellä.
-Älä huuda, kuului tuttu ääni Annen takaa. Tyttö riuhtaisi itsensä ja läpsäisi mojovan iskun Fredin kasvoille.
-Miksi sinä noin teit?, Anne kysyi melkein huutaen.
-Tämän takia, poika sanoi nostaen päivän profeetan Annen kasvojen eteen.
-Niin. Mitä siitä? Se on vain päivän lehti, hän sanoi hiukan huvittuneena. Fred kuitenkin käänsi lehden sivuja ja näytti sen Annelle. Nyt hän joutui haukkomaan henkeään. Tästä hän ei ikinä selviäisi.

                                      Ministerin työntekijä oikeuteen

Jack Knightley, 20, joutuu oikeuteen alaikäisiin sekaantumisesta. Knightley oli ahdistellut nuorta työharjoittelija Anne Wilsonia, 16, joka työskenteli haamuosastolla herra Greenwoodin avustajana. Knightley pidätettiin herra Weasleyn avulla, joka onnistui tainnuttamaan rikollisen ennen kuin tämä kerkesi karata. Jack Knightley on erotettu virastaan ja viruu nyt pienessä sellissä taikaministeriössä valvonnan alla.
Oikeudenkäynnit alkavat tänään. Neiti Wilsonille maksetaan korvauksia.

Anne ei voinut uskoa silmiään. Ei sen nyt niin iso asia olla, että se nyt ihan lehteen joutuu. Anne ei uskaltanut katsoa Frediä, vaikka tunsikin hänen katseensa.
-Anne onko tämä totta?, Fred kysyi vakavalla äänellä.
-Oliko se eilinen heppu se sama mies, kuin tämä tässä?, Fred tiukkasi. Anne pysyi vaiti. Fred otti Annea olkapäistä kiinni ja ravisteli Annea hiukan.
-Vastaa Anne, Fred pyysi hennolla äänellä. Anne nyökkäsi vain.
-Se siis on totta, Fred sanoi epäuskoisena.
-Miksi sinä edes olit siellä työharjoittelussa?, Fred kysyi kummissaan. Anne ei olisi halunnut kertoa, mutta hän ei pääsisi aamupalalle eikä myöskään kotiin, jos ei nyt kertoisi Fredille. Joten hän päätti kertoa kaiken suunnitelmastaan kerätä rahaa niihin velkoihin ja kuinka hän pääsi töihin. Tarinan loputtua, Fred tuijotti Annea suu auki. Anne huokaisi. Näyttäisi sittenkin siltä ettei Fred alkaisi rähjätä.
-Kyllä se siitä Fred. Mennään syömään aamupalaa, Anne sanoi rauhallisella äänellä johdattaen Fredin keittiöön.
Onneksi kukaan muu ei ollut vielä lukenut juttua. Weasleyt tuntien siitä nousisi kauhea meteli ja se taas ei auttaisi asiaa ollenkaan. Anne piti lehden omassa kädessään, ettei kukaan vahingossa sitä lukisi.
–Anne. Oletko menossa tänään käymään Johnin luona, Molly kysyi Annelta antaen tälle leipää.
–Kyllä minä ajattelin, Anne sanoi miettien samalla miten huolestunut John mahtoi olla.
–Selvä. Muista olla sitten varovainen siellä metsässä. Muistathan mitä viimeksi kävi, kun olit siellä yksin?, Molly sanoi ankarasti.
–Siksi ajattelin, että Fred voisi saattaa sinut kotiin.
–Ei hänen tarvitse, Anne sanoi katsoen lautastaan.
–Voi kyllä hän sinut saattaa tyttökulta. Se on määräys, Molly sanoi vilkaisten Frediä, joka nousi huokaisten pystyyn selvästikin alistuen kohtaloonsa. Anne lähti nopeasti yläkertaan hakemaan tavaroitaan.
Anne juoksi Ginnyn huoneeseen ja pakkasi tavaransa mahdollisimman nopeasti. Hän tarkisti kaikki paikat kolmeen kertaan. Hän ei halunnut enää tämän päiväisen jälkeen tulla hakemaan tavaroitaan. Anne tervehti nopeasti Ginnyä, joka nousi ylös portaita. Kiitti huoneesta ja juoksi eteiseen, jossa Fred jo häntä odottikin.

He kulkivat metsätiellä hiljaisuuden vallitessa Fredin vihellellen kädet taskussa. Anne ei uskaltanut puhua mitään, mutta ei voinut olla hymyilemättä laululle mitä Fred vihelteli. He olivat nuorempina keksineet oman laulun, jota Fred nyt vihelteli.
-Mikäs sinua nyt hymyilyttää?, Fred kysyi äkäisesti. Anne vakavoitui nopeasti ja kohautti vain olkapäitään. Fred tuhahti ja jatkoi viheltelyä. Anne painoi päänsä jalkoihin ja toivoi heidän pian pääsevän perille.
Heidän tullessaan metsän reunaan Fred halasi Annea pikaisesti ja lähti takaisin. Anne katsoi Fredin perään ja juoksi perään.
-Sinä et voi olla tosissasi!, Anne sanoi vihaisesti.
-Mitä?, Fred kysyi.
-Minä yritin kerätä rahaa velkoihin joista en usko selviytyväni ja sinä olet minulle vihainen siitä, etten kertonut sinulla olevani töissä, Anne sanoi pilkallisesti. Nyt oli Fredin vuoro painaa pää maahan. Poika vääntelehti vaivaantuneesti paikallaan. Anne yritti pitää naamansa peruslukemilla, mutta sortui pian halaamaan Frediä lujasti.
-Mikäs sinulle nyt tuli? Luulin sinun olevan minulle vihainen, Fred sanoi ymmällään. Anne vain naurahti, irrotti Fredin otteestaan ja juoksi kotiin.

John istui olohuoneen nojatuolissa kuten tavallisesti lukien lehteä. Anne juoksi sisälle toivottaen mahdollisimman pirteästi hyvät huomenet ja riensi keittiöön missä häntä odotti suuri tiskivuori.
-Et ole sitten raaskinut tiskata täällä, Anne sanoi tuimasti.
-Miten sinä luulet minun selviytyvän tiskeistä tällä selällä, John sanoi.
-Se on huonontunut tässä ajan myötä, hän jatkoi hiukan murheellisen kuuloisena.
-Ehkä sinun kannattaisi mennä jonnekin hoitoon, Anne ehdotti aukaisten vesihanan ja aloittaen rankan työn.
-En minä nyt niin huonossa kunnossa ole, John sanoi naurahtaen.
-En nyt sanoisi. Viimeksikin selkäsi oli niin huonossa kunnossa, ettet pääsyt portaita ylös. Kaiken lisäksi, jos se on yhä vain huonommassa
  kunnossa, et pääse mihinkään siitä tuolista, Anne sanoi vitsaillen.
-Anne minä olen tosissani, John sanoi vakavalla äänellä yrittäen nousta seisomaan, mutta kaatui kovaäänisesti lattialle. Anne juoksi keittiöstä auttamaan vanhaa isoisäänsä.
-Sinun oikeasti pitää mennä lääkäriin, Anne sanoi siten, että auttoi Johnin takaisin tuolille.
-No, jos sen nyt näet parhaaksi. Mites niiden rahojen keräys onnistuu, John uteli.
-No…Sain yhden työpaikan, mutta siellä tapahtui eräs onnettomuus ja saan siitä kuulema korvauksia, mutta en tiedä paljoako. Keräys on vasta alkuvaiheessa, Anne sanoi hiukan häpeillen. John laittoi kätensä pojantyttärensä olkapäälle ja kurkotti suukottamaan tämän otsaa.
-Kaikki kääntyy vielä hyvin. Lupaan sen, John sanoi lohduttavalla äänellä. Anne huokaisi ja kääntyi mennäkseen jatkamaan tiskaamista.

Seuraavana aamuna John tuli herättämään Annen.
-Tule Anne! Keksin idean kerätä rahaa, John sanoi innosta puhkuen. Anne ponkaisi itsensä ylös tämän kuullessaan. John oli kasannut tavaroita ulos.
-Nämä ovat Lolan vanhoja tavaroita. Voisimme järjestää kirpputorin, John sanoi innoissaan. Anne näytti epäröivältä.
-John. Nämä ovat sinulle tärkeitä. Oletko varma, että voit luopua kaikista niistä?, Anne sanoi hellästi.
-Lola olisi halunnut sen niin. Sitä paitsi sinä olet ainoa mitä minulla nyt on, John sanoi sipaisten hiuskiekuran Anne poskelta. Annen kasvoille levisi innostuksen punaa.
-Nyt vain sitten ilmoittelemaan muille ja hinnoittelemaan. Sinä hinnoittelet ja minä teen ilmoituksen, Anne sanoi innoissaan.
Anne oli ylpeä Johnista. Mies oli rohkea uskaltaessaan luopua rakkaan ihmisen tavaroista noin vain. Anne koputteli oville ja jakeli ilmoituksia. Hän asteli takaisin heidän talonsa eteen ja huomasi Johnin saaneen kaikki hinnoiteltua ja huomasi hänen osaavan hinnoitella. Anne laittoi vanhan soittimeen Beatlesin kappaleen Help ja asteli isoisänsä kanssa myyntitiskin taakse jääden odottelemaan asiakkaita.
Asiakkaita riittikin paljon lapsista vanhuksiin ja Anne oli ylpeä miten paljon John jaksoi tinkiä rahaa asiakkailta. Anne käveli tavaroiden keskellä ja auttoi ostajia kertomalla tavaroiden historiasta. Tavaroita lähti suuresta pieneen ja Anne ei voinut olla muuta kuin yhtä hymyä. Vanha levysoitinkin myytiin, vaikka ei niin suureen hintaan, kuin sen olisi pitänyt, mutta parempi sekin rahamäärä kuin ei mitään. Anne huomasi tummatakkisen miehen seisovan kirpputorin reunalla.
-Anteeksi, tarvitsetteko te apua?, hän kysyi kohteliaasti.
-Kiitos Anne, mutta ei kiitos, tuttu miehen ääni sanoi.
-James Walter!, Anne huudahti.
-Hys! Ei peloteta vanhaa Johnia. Hän näyttää niin onnelliselta, Walter sanoi ivallisesti.
-Mitä sinä meistä haluat? Me saamme kerätä rahaa millä keinoilla tahansa, tyttö sanoi uhkaavasti. Walter hymyili omahyväisesti.
-Tämä teidän touhunne on liikuttavaa, mies sanoi pörröttä Annen hiuksia. Anne hätkähti taaksepäin.
-Pysy erossa meistä, Anne sanoi vihaisesti. Walter vain nauroin ja kääntyi pois. Pelko jäi kuitenkin piilemään Annen sydämeen.
-Anne tule auttamaan näiden rahojen laskemisessa, John huusi iloisesti. Anne ei halunnut säikäyttää Johnia tyhjästä. Eihän Walter ollut tehnyt mitään pahaa. Mies oli vain tullut katselemaan. Kuitenkin Walterissa oli jotain mikä sai Annen karvat nousemaan pystyyn ja ihon kananlihalle. Anne juoksi Johnin luokse ja auttoi viimeistä asiakasta kantamaan tavaransa kärryihin.
-Kiitos ja näkemiin, Anne huusi hyvästiksi.
-Eikös tämä mennytkin hienosti? Hyvä idea vai mitä?, John sanoi iloisesti.
-Kyllä oli. Olen ylpeä sinusta John, että uskalsit myydä Lolan tavarat. Nehän ovat sinulle rakkaita, Anne sanoi ja hymyili,
-No. Tämä on sen arvoista. Haluan vain päästä niistä veloista pois, ja haluan osoittaa sinulle, ettei sinun tarvitse tehdä tätä yksin, John sanoi ja halasi Annea. Anne vastasi halaukseen ja yhdessä he kantoivat loput tavarat sisälle ja jälleen kerran Annen sydämeen syttyi uusi toivon liekki.

[volpé]

9.luku

Seuraavana päivänä ilmestyi Annen ikkunaan pöllö tuoden mukanaan paksua kirjekuorta. Ensin Anne ei saanut päähänsä yhtään hyvää syytä tähän, ellei mukaan laskettu sitä mahdollisuutta, että se olisi Fredin paksu vihakirje hänelle. Anne oli kuitenkin omasta mielestään sopinut asian Fredin kanssa ainakin omalta osaltaan. Anne tarkasteli kirjettä ja huomasi sen olevan ministeriöstä. Anne yritti muistella oliko tehnyt jotain laitonta, mutta sitten muisti Jackin ja puistatus pyyhkäisi hänen lävitseen.
-Älä ajattele sitä!, Anne komensi itseään. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja aloitti lukemisen.

Hyvä Anne Wilson!

Nimeni on Tom Fields taikalainsäädännön osastolta. Viime viikolla kimppuunne kävi Jack Knightley taikakatastrofien osastolta.omat kuvauksenne tapahtumista ja olemme päätyneet viemään Jack Knightleyn vuodeksi karanteeniin meidän omien tilojemme selleihin. Te saatte tästä rahallisia korvauksia, jotka ovat tässä kirjekuoressa jo valmiiksi vaihdettuna punniksi. Olemme valmiita tarjoamaan teille psykologista apua, jos te sitä tarvitsette.

Parhain terveisin
Tom Fields
Taikalainsäädännön päämies
Taikaministeriö

Anne laittoi tutisevin käsin kirjeen takaisin pöydälle ja katsoi sisälle kirjekuoreen. Anne henkäisi syvään ja otti suuren nivaskan seteleitä kirjekuoresta. Anne juoksi kiireesti alakertaan kiljuen Johnia.
-Mikä nyt on rakas lapsi?, John kysyi hätäisenä nousten vähän liian nopeasti kiikkustuolistaan ja joutui saman tien takaisin tuoliin.
-Katso miten paljon korvauksia sain sieltä taikaministeriöstä!, Anne kiljaisi riemuissaan.
-Mistä ministeriöstä? Mitkä korvaukset?, John kysyi ihmeissään. Anne tuijotti ensin Johnia ihmeissään, mutta tajusi ettei John tiennyt tästä mitään. Anne yritti päästä tilanteesta yli olkienkohautuksella ja naurahduksella, joka viestitti Johnille Annen puhuvan omiaan. John päästi asian menemään, joka tuli Annelle yllätyksenä. John ei koskaan jättäisi asioita tälle mallille, mutta vanhuus näköjään alkoi jo painaa hänen mieltään.
-Noh, Kuitenkin sain nämä postista, Anne sanoi innoissaan. Johnin silmät pullistuivat hänen nähdessään rahamäärän, minkä Anne asetti pöydälle.
-Tiedätkö kuinka paljon tuossa on rahaa?, John kysyi käheällä äänellä.
-En tiedä. En ole vielä kerinnyt laskemaan, Anne sanoi ääni innosta täristen. John otti puolet ja Anne otti loput ja niin he aloittivat vapisevin käsin laskemaan rahasumaa.
Muutamien minuuttien kuluttua he molemmat kirjasivat summansa paperille ja laittoivat ne vierekkäin. Anne huudahti ja niin teki Johnkin. He olivat saaneet taikaministeriöltä lähes 20 000 puntaa. Ala ikäisiin sekaantuminen näytti olevan taikaministeriölle vakava asia. Anne halasi Johnia kyyneleet silmissä. Tähän kun lisäsi sen määrän mitä he olivat keränneet kirpputorilta, he saivat yhteensä 25 000 puntaa. Se ei kuitenkaan riittänyt lähellekään sitä määrää mitä heidän tulisi kerätä. Anne ei kuitenkaan halunnut latistaa tätä onnea mitä he olivat nyt saaneet.

Anne juoksi Weasleyiden talolle mahdollisimman nopeasti. Anne paukutti ovea ja huusi Fredin nimeä innoissaan. Pian ovi aukesikin ja Anne syöksyi aukaisijan syliin.
-En tiennytkään, että pidät minusta?, sanoi hämmentynyt ääni. Anne irrotti otteensa ja huomasi syöksyneensä suoraan Fredin isoveljen Charlien syliin. Anne punastui korviaan myöten ja mutisi anteeksipyynnön.
-Etsit varmaan Frediä?, Charlie kysyi huvittuneella äänellä.
-Juu, Anne sanoi ja syöksyi portaisiin.
-Oli kuitenkin mukava tavata, Charlie huusi vielä Annen perään. Anne huusi takaisin jotain epämääräistä jossa oli sekoitusta kiitos samoin ja eipä kestä. Anne kuitenkin törmäsi Frediin portaikossa ja huusi ääneen.
-Olethan sinä varmasti Fred?, Anne kysyi tarkistaen Fredin olemusta. Fred katseli Annea kummissaan ja Anne antoi pojalle pikaselostuksen mitä oli tapahtunut. Pian Fred nauroi kaksinkerroin melkein pudoten portailta.
-Minulla olisi ihan oikeasti asiaa, Anne sanoi hiukan närkästyneellä äänellä. Hän tiesi, että tulisi vielä kuulemaan tästä vielä monta kertaa.
-Olin vain tässä sanomassa, että sain ministeriöltä 20 000 korvauksen Jackista ja lisäksi ne kirpputori rahat niin miellä on 25 000 puntaa kerättynä, Anne sanoi mahdollisimman kovaa ja selkeästi puhuen. Fredin ilme vaihtui sekunnissa nauravasta ihmetykseen.
-Oikeasti. Nyt huijaat. Onko tänään aprillipäivä, Fred sanoi suu auki.
-Oikeasti. En huijaa eikä tänään ole aprillipäivä, Anne sanoi virnistäen. Fred ei osannut reagoida, mutta pian hän jo pomppi Annen ympärillä huitoen käsiään ja kiljuen kuin pieni lapsi. Pian Fred jo kaappasi Annen syliinsä ja mojautti suukon Annen poskelle. Anne ei voinut olla nauramatta ja pian Annekin pomppi Fredin mukana ja antoi Fredille poskelle pienen suukon. He eivät kerinneet edes puhella keskenään, kun he jo juoksivat ulos edelleen kiljuen ja pomppien. Pian he kaatuivat maahan molemmat hengästyneenä.
-Sinä se jaksat aina yllättää ja siksi juuri tykkään sinusta niin paljon, Fred sanoi naurahtaen. Anne katsoi Frediin ja nousi kyynärpäidensä varaan.
-Millä tavalla sinä minusta pidät?, Anne kysyi kiusoittelevalla äänellä. Fred käänsi katseensa muualle ja Anne naurahti.
-Mikäs nyt on noin hauskaa?, Fred kysyi ja käänsi äkkiä katseensa takaisin Anneen.
-Ei tässä mikään, Anne sanoi.
-Kyllä on. Nyt kyllä sanot.
-Ei kun, kyllä minäkin sinusta pidän, Anne sanoi ujosti.
-Jaa, Fred sanoi hölmistyneenä ja käänsi katseensa kohti taivasta.
-Fred. Olisiko sinusta väärin, jos nyt suutelisin sinua?, Anne kysyi varovasti. Fred näytti hämmästyneeltä, mutta Anne ei antanut tämän vastata. Anne suuteli Frediä hellästi huulille, nousi nopeasti pystyyn ja juoksi pois. Fred jäi katsomaan tämä perään ihmeissään.

Anne juoksi metsätietä ja mielensä kuohui. Miksi ihmeessä hän oli mennyt suutelemaan Frediä? Hehän olivat olleet ystäviä jo lähes 7 vuotta ja nyt Anne meni pilaamaan sen. Anne ei edes tiennyt miksi oli Frediä suudellut. Ehkä se oli vain korvausten aiheuttamaa hurmaa. Tai sitten vain jokin tyhmä päähänpisto. Anne pysähtyi ja laski päänsä polviin. Hän ei enää ikinä voisi mennä Weasleylle eikä puhua heille. Anne tunsi olevansa täysi idiootti. Anne nousi takaisin ylös ja kuuli juoksu askelia takaansa. Pian puiden takaa ilmestyi Fred. Anne säikähti ja lähti karkuun, mutta Fred oli häntä nopeampi ja pysäytti tytön.
-Mitä tuo suudelma tarkoitti?, Fred kysyi vakavalla äänellä.
-En tiedä. Se ole hetken mielijohde, Anne sanoi yrittäen päästä irti, mutta Fredin käsi piti Annea otteessaan.
-Miltä se sinusta tuntui?, Fred kysyi nyt hiukan hennommalla äänellä.
-En tiedä. Mukavalta?, Anne sanoi uskaltamatta katsoa Frediä silmiin. Fred kohotti Annen päätä ja painoi huulensa Annen huulille. Anne yritti ensin päästä pois, mutta päätti jäädä. Pian Annen kädet kietoutuivat Fred ympärille, mutta poika veti itsensä irti.
-Minusta se tuntui mahtavalta, Fred sanoi sipaisten Annen suupieltä. Anne ei osannut sanoa mitään.
-Fred, hän aloitti, me olemme olleet ystäviä jo 7 vuotta. Oletko aivan varma tästä, Anne sanoi hiljaa.
-Tämähän on aika suuri hetken mielijohde.
-Tiedän Anne, mutta minusta voisimme kokeilla, Fred sanoi virnistäen Annelle.
-Miten ajattelit kertoa minun isoisälleni ja sinun vanhemmillesi?, Anne sanoi nyt jo hiukan vahvemmalla äänellä.
-Minä kerroin jo ainakin omille vanhemmilleni, Fred sanoi naurahtaen.
-Ai sitä oltiin noin itsevarmoja, Anne sanoi laittaen kädet puuskaan.
-No. Niin, Fred sanoi hiukan ujostellen.
-Sinulta tämän kertominen taitaa sujua niin voisimmekin mennä suoraan kertomaan Johnille, Anne sanoi vetäen Fredin mukanaan.

John istui tavallisella paikallaan nojatuolissa lukien lehteä.
-John. Miellä olisi hiukan asiaa, Anne sanoi mahdollisimman tavallisella äänellä. John kohotti katseensa ja huomasi Fredin.
-Voi ei. Olet siis löytänyt poikaystävän, John sanoi laskien lehden kädestään.
-Onko se noin kamalaa, Anne sanoi.
-Tulepas tänne poika niin katson vähän sinua, John sanoi viittoen Frediä itseään vastapäätä.
-Muistakin. Jos teet jotain minun Annelleni saat maksaa siitä minulle, John sanoi vakavasti.
-Minulla on vieläkin vanha pyssy tallessa, John sanoi naurahtaen.
-John!, Anne sanoi samalla halaten tätä lujaa.
-Haluaisitteko jäädä tekemään ruokaa?, John kysyi katsahtaen Anne merkitsevästi. Anne nyökkäsi lyhyesti ja lähti keittiöön.
-Sinä nuorimies jäät siihen, John sanoi pysäyttäen Fredin katseellaan. Anne ei voinut olla hymyilemättä 
Fred asteli keittiöön muutamia minuutteja myöhemmin ja näytti hiukan vaivaantuneena.
-Ei kai minun ukkini nyt noin kamala ollut, Anne sanoi taputtaen Frediä poskelle tervehdykseksi.
-No ei nyt suoranaisesti kamala, mutta hän esitti kinkkisiä kysymyksiä, Fred vastasi katsellen kuinka Anne leikkasi porkkanat ja laittoi ne pataan.
-Kuten mitkä ovat aikeeni sinun suhteen, Fred sanoi hymyillen Annen touhuille.
-Mitä sinä laitat siinä?
-Kalakeittoa, Anne sanoi läpsäisten Fredin kädet pois tämän yrittäessä koskea keittoon.
-Tuon sen ihan kohta sinne. Voisitko sinä kattaa pöydän?, Anne sanoi. Pöydän kattaaminen ei ollut mitenkään Fredin alaa, mutta hän onnistui siinä suhteellisen hyvin ja Anne oli hänestä ylpeä. He söivät hiljaisuuden vallitessa vain muutamia kommentteja, jotka liittyivät kaikki jotenkin Annen laittamaan ruokaan.
Ruoan jälkeen Anne saattoi Fredin mahdollisimman nopeasti pois Johnin luota.
-Anteeksi, että hän on hiukan tuollainen. En ole koskaan ennen tuonut poikaa kotiin, Anne sanoi hiukan nolostuneena.
-Ei se haitannut. Sitä paitsi nyt tiedän paljon enemmän sinusta, Fred sanoi. Anne kohotti kulmiaan.
-John innostui hiukan kertomaan lapsuudestasi, enne kuin tapasimme, Fred sanoi virnistäen väistäen samalla Annen lyöntiä. Anne kurottui antamaan Fredin suukon.
-Hyvää yötä, Anne kuiskasi Fredin korvaan ja lähti takaisin kotiin. Fred kaappasi hänet syliinsä ja suuteli Annea pitkään.
-Hyvää yötä sinullekin, Fred kuiskasi Annelle ja lähti. Anne jäi seisomaan vielä vähäksi aikaa, kunnes lähti kohti kotia suupielet korvissa asti. 

10.luku

Anne koputti Weasleyiden oveen ja toivoi koko sydämestään, ettei avaaja tällä kertaa olisi Charlie. Annen suureksi helpotukseksi Molly aukaisi oven. Molly hymyili leveästi Annelle ja halasi tyttöä lujasti. Anne tunsi litistyvänsä kasaan ja saikin itsensä irti sanoen haluavansa tavata Fredin. Molly irrotti otteensa melkein heti siinä samassa ja Anne syöksyi portaisiin.
Fred oli edelleen sängyssä.
-Huomenta herätys!, Anne huusi ja vetäisi peiton Fredin päältä.
-Mitä ihmettä? Fred sanoi unisesti. Anne hyökkäsi Fredin kimppuun, mutta joutui melkein saman tien takaisin lattialle. Fred oli edelleen Annea vahvempi, vaikka tämä olikin uninen.
-Mikäs sinut tänne lennätti? Fred kysyi hieroen silmiään.
-No. Pitääkö olla hyvä syy siihen, että tulee tapaamaan uutta poikaystäväänsä, Anne sanoi muka loukkaantuneena.
-Voin minä tästä yhtä hyvin lähteä, jos et huoli seuraani, Anne sanoi heilauttaen hiuksiaan ylidramaattisesti ja lähti kohti ovea.
-Ei sinun minnekään tarvitse lähteä, Fred sanoi kaapaten Annen takaisin ja suuteli tyttöä. Anne hymyili suudelman alla ja kietoi kätensä Fredin kaulalle. Heidän kaunis hetkensä kuitenkin särkyi siihen, että George tuli huoneeseen ja tiputti kaikki tavaransa lattialle.
-MITÄ TÄMÄ ON?! George huusi.
-Ai et sitten kertonut Georgelle meistä, Anne sanoi Fredille vihaisesti. Fred katsoi pois nolona.
-Kyllä minä muille kerroin, Fred sanoi katsoen kattoa.
-Fred! George on sinun kaksoisveljesi. Eikös teidän pitäisi jakaa kaikki tärkeä yhdessä, Anne sanoi ihmeissään.
-Niin sitä minäkin mietin, George sanoi nostellessaan tavaroita lattialta ja tuijotti Frediä vihaisesti. Fred katsoi kumpiakin vuorotellen nähtävästi miettien mitä sanoisi.
-George, anteeksi kun jätin kertomatta, Fred sanoi viimein ja väläytti virneensä.
-No ei se mitään velikuoma, George sanoi siten, että taputti Frediä selkään.
-Minä jo vähän odottelin milloin te kaksi menette yhteen, George sanoi ja nauroi kova äänisesti. Pian Fred yhtyi hänen nauruunsa. Anne katsoi poikia silmät selällään.
-Mites te nyt näin nopeasti sovitte? Anne kysyi melkein huolta äänessään.
-Miten niin? Fred ja George kysyivät yhtä aikaa vedet silmistä valuen.
-No, jos te olisitte tyttöjä George heittelisi Frediä noilla tavaroilla, haukkuen Frediä kauheaksi valehtelijaksi. Syyttäen tätä veljeyden rikkomisesta ja sitä rataa, Anne selitti nopeasti. Molemmat pojat katsoivat Annea silmät selällään.
-Olet varmaan huomannut, mutta me ei olla tyttöjä, George sanoi hitaasti.
-Niin. Totta kai minä sen teidän, Anne tuhahti.
-Mutta eikös teidän pitäisi hiukan keskustella tästä? Anne kysyi vaieten poikien oudoksuvien katseiden alla.
-No se nyt on meillä tytöillä tapana, Anne huusi kärsivänä. Ensin Georgelta petti pokka ja Fred tuli siinä samassa mukaan. Anne nosti kädet ristiin, mutta ei voinut olla liittymästä heidän nauruunsa.

Ginny astui huoneeseen ja huomasi Annen, kiljaisi kovaan ääneen ja riuhtaisi tämän halaukseensa. Samalla kaikki muutkin Weasleyt astuivat huoneeseen.
-Oi minä tiesin, että te menette vielä yhteen, Ginny intoili.
-Niin. Se näytti olevan kaikkien tiedossa, Anne sanoi hieroen käsiään. Ginny vain väläytti hymyn ja siirtyi sitten Frediin.
-Se halaus ei sitten mitenkään liittynyt siihen, että pitäisit minusta poikaystävä mielessä, Charlie sanoi muka surullisen kuuloisena.
-Hah! Todella hauskaa Charlie, Anne sanoi ja löi tätä käsivarteen.
-Rakkaudesta se hevonenkin potkii, Charlie naurahti. Nyt Anne oikeasti löi Charlieta oikein kunnolla käsivarteen.
-Lopeta tuo jo, Anne sanoi vihaisesti. Sen uskottavuus oli alhainen hänen suullaan kareilevan hymyn takia. Charlie kuitenkin jätti Annen rauhaan. Fred kahmaisi Annen syliinsä ja hääti muut pois. Anne puuskahti.
-Et tainnut odottaa tuollaista vastaanottoa, Fred sanoi naurahtaen Annen järkyttyneelle ilmeelle.
-No en todellakaan. Olisit voinut varoittaa, Anne sanoi tökäten Frediä kylkeen. Fred nauroi taas ja jakoi Annen kanssa pitkän suudelman ja lähti alakertaan. Anne jäi hetkeksi Fredin huoneeseen ja yritti rauhoitella itseään. Anne ei edes tiennyt miksi oli niin järkyttynyt. Hänenhän pitäisi olla iloinen siitä, että heidän suhteensa oli otettu näin ystävällisesti vastaan. John oli selvästi aivopessyt Annen poikaystävien suhteen. Anne katsahti vielä huoneeseen, nosti peiton takaisin Fredin sängylle ja juoksi alakertaan.

Anne ja Fred istuivat sohvalla viltin alla takan loisteessa. Teekupit kädessään he lukivat molemmat eri kirjaa. Fred ei kuitenkaan lukenut kirjaansa ollenkaan. Poika oli kiinnittänyt katseensa tyttöystäväänsä ja oli jo katsellut tätä jo useita minuutteja ennekuin Anne katsahti häneen.
-Mikäs sinun on? Anne kysyi laskien kirjan kädestään.
- Lukukausi alkaa muutaman viikon päästä, Fred sanoi vakavasti.
-Onhan olemassa posti, Anne sanoi itsekin vakavoituneena.
-Niin, mutta pitkä ero ei ole hyväksi, Fred sanoi.
-Lupaan lähettää sinulle postia mahdollisimman paljon ja en unohda syntymäpäivääsi, Anne sanoi kurottuen suukottamaan Frediä. Se sai Fredin heltymään ja pian he taas istuivat sylikkäin lukien kirjojaan.

Annen tullessa pihaan hän huomasi kotinsa kuistilla pitkän miehen. Anne henkäisi ja lähti juoksemaan takaisin metsään. Mies lähti hänen peräänsä ja Anne joutui lähtemään pois polulta ja oksat raapivat hänen ihoaan. Mies kuitenkin osasi kulkea metsässä nopeammin ja pysäytti Annen iskemällä tämän puuta vasten. Anne katsoi miestä pelästynyt ilme kasvoillaan ja huomasi pian tutut kasvot.
-Walter! Anne huusi. Walter kuitenkin painoi kätensä Anne suulle.
-Sinä lähdet nyt minun mukaani, mies kuiskasi Annen korvaan. Anne silmät levisivät kauhusta ja tyttö yritti pyristellä vastaan, mutta Walterin vahva ote piti. Anne muisti ensimmäisen kerran, kun Walter oli vienyt hänet metsään. Silloin hän kuuli ensimmäisen kerran Johnin veloista Walterin kirjeessä. Anne tunsi kuumien kyyneleiden valuvan poskilleen ja hakkasi Walteria minkä kerkisi, mutta sain kovan iskun selkäänsä. He olivat kulkeneet vasta puolisen tuntia, kun Walter pudotti Annen maahan.
-Mitä sinä haluat minusta? Anne kysyi kyyneleisellä äänellä.
-Aika on kulunut loppuun, Walter sanoi hymyillen pirullisesti.
-Mitä?! Nythän on mennyt vasta yksi kuukausi, Anne huusi
-Niitä piti olla kolme.
-En jaksanut odottaa niin paljoa, Walter sanoi.
-Hain kaikki rahat mitkä olitte jo keränneet. Nyt on enää 175 000 puntaa jäljellä ja sen sinä saat minulle maksaa, Walter jatkoi nostaen Annen kasvojensa tasalle tytön paidan etumuksesta. Anne pyristeli Walterin otteessa, mutta mies jatkoi edelleen puhumista ja Anne ei voinut olla kuuntelematta.
-Sinä saat olla orjani muutaman viikon jolloin velka olisi maksettu, Walter kuiskasi hiljaa.
-Saat kunnostaa tuon talon minulle, mies sanoi osoittaen suurta kaksikerroksista leveää taloa. Anne ei ollut uskoa silmiään. Miten keskellä metsää saattoi olla sellainen talo.
-Voit varmasti aloittaa heti. Sillä välin minä käyn Johnin luona, mutta muista, Walter naurahti ilkeästi.
-Jos karkaat Johnille käy erittäin huonosti, mies sanoi iskien Annelle silmää. Walter pudotti Anne ja tyttö juoksi kohti taloa. Anne tarkasteli taloa ja huomasi miten kauhean suuri se oli. Se oli täysin ränsistynyt. Se maali oli halkeillut eikä ikkunoita ollut. Kuistille johtavat portaat olivat aivan rikki. Anne pääsi oven luokse vain kiipeämällä. Ovi ei ollut lukossa ja senkin maalipinta oli halkeillut. Anne aukaisi oven ja astui sisään, missä häntä odotti suuri yllätys. Sisältäpäin talo oli täysin sisustettu. Kalusteet olivat viimeistä muotia ja kaikki oli sävytetty kauniisti. Sohvat ja muut penkit olivat kauniin tumman sinisiä ja lattia oli tummaa, samoin muutkin puu kalusteet. Keittiössä oli kaikki kiiltävän pudasta eikä Anne uskaltanut koskea mihinkään. Valkoinen hella oli keskellä keittiötä ja muut tasot olivat samanvärisiä. Ainoa erivärinen asia keittiössä oli jääkaappi, joka oli harmaa. Ruokailusalissa oli suuri pöytä, johon mahtui kymmenen ihmistä. Pöydän alta pilkisti matto, joka oli samansävyinen sininen, kuin olohuoneen tavarat. Matto oli kirjailtu kauniilla kiemuroilla ympäri sen reunustoja hiukan vaaleammalla sinisellä. Annen nousi portaita hiljaisena ja astui toiseen kerrokseen. Siellä oli samankaltaista, kuin alakerrassa. Toisessa kerroksessa oli vain kylpyhuone ja makuuhuone. Makuuhuoneen sängyn verhoilu oli samaa tummansinistä ja samoin kylpyhuonetilojen kaakelit. Anne huomasi myös ikkunoissa siniset verhot, jotka liikkuivat hiljakseen tuulessa. Ikkunoiden laittamisessa saattaisi kestää jonkin aikaa. Anne oli hämmentynyt. Miten jokin näin kauniisti sisustettu saattoi olla keskellä metsää ja ulkopuolelta kauhean ränsistynyt? Hänen ei kannattanut viivytellä, koska Walter saattoi tulla takaisin milloin tahansa.
Anne oli löytänyt työvälineitä työvajasta talon takaa. Sekin oli ollut loistavassa kunnossa. Hän päätti aloittaa rapsuttamalla kaiken maalin pois seinistä ja ovista. Se oli todella raskasta työtä ja pian Anne valuikin jo hikeä. Hänen vihreä tunikansa ja muuttui hetkessä likaiseksi ja hänen shortsinsa olivat jo päätyneet maahan. Hänen jalkansa olivat aivan hiessä. Anne käsiin oli joutunut paljon tikkuja ja rakkuloita alkoi ilmestyä hyvää vauhtia. 
Hän ei ollut saanut valmiiksi edes neljäsosaa seinästä valmiiksi, kun hänen toivonsa alkoi jo hiipua. Anne tunsi rakkuloiden aukeavan kädessään ja paiskasi taltan kädestään ja rojahti maahan istumaan. Turha hänen oli huutaa kun kukaan ei häntä kuulisi. Hän ei silti voinut olla huutamatta apua, mutta lopetti jo viidennen huudon jälkeen. Hän ei halunnut näyttää Walterin silmissä epätoivoiselta. Sitä paitsi mies oli sanonut velkojen olevan maksettu, kunhan talo olisi kunnostettu. Mitä nopeammin hän saisi tehtyä sen valmiiksi sen nopeammin hän pääsisi pois. Tästä ajatuksesta Anne sai uutta puhtia. Hän pyyhki kyyneleet silmistään paitansa avulla, repäisi shortseistaan kaksi pitkää kankaanpalaa ja kieritti ne käsiensä ympäri ja jatkoi töitään.
Walteria ei näkynyt pitkään aikaan. Anne oli saanut jo yhden seinän valmiiksi, kun Walter saapui talolle.
-Jopas jotain, hän sanoi.
-Sinäpä olet ollut ahkerana, Walter sanoi ja taputti käsiään. Anne vain tuhahti ja raaputti viimeisetkin maalihiukkaset seinästä.
-Saanko lähteä kotiin? Anne kysyi, vaikka arvasikin jo vastauksen.
-Et todellakaan. Sinä nukut tuolla teltassa tuolla. Kaikki mitä tarvitset on siellä, mies sanoi ja osoitti pientä ruskeaa telttaa aivan talon nurkalla. Anne juoksi teltalle, aukaisi vetoketjun ja huomasi suuren makuupussin ja pienen vesipullon ja pari leipää. Anne huomasi pienen mytyn vaatteita ja huomasi siinä harmaan yöpuvun ja samanvärisen työhaalarit ja valkoisen aluspaidan. Anne tuhahti, vaihtoi yöpuvun, huuhteli suunsa työpölystä ja kävi makaamaan. Makuupussi oli yllättävän pehmeä ja mukava. Anne katseli teltan kattoa ja mietti Johnia ja Frediä ja muita Weasleytä, jotka varmasti todella huolestuneita hänestä. Fredinkin täytyisi pian palata kouluun ja samoin Annen. Anne oli kuitenkin varma, että Walter oli hoitanut senkin hänen puolestaan. Anne halusi takaisin Johnin luokse, joka oli varmasti säikähtänyt hengiltä Walterin tullessa kertomaan Annen sieppauksesta. Anne tunsi jälleen kyyneleet, mutta ei tällä kertaa yrittänyt pyyhkiä niitä pois, vaan antoi itkun tulla. Anne tärisi koti-ikävästä ja peitti kasvonsa tyynyyn peittäen nyyhkytyksensä äänen.

[volpé]

11.luku

Anne heräsi auringon häikäistessä hänen silmiään ja ihmetteli, miksi John oli jättänyt verhot auki ja heilautti itsensä sängyltä. Annen jalat tömähtivät maahan ja hän huomasi ettei ollutkaan omassa sängyssään, tai edes omassa huoneessaan. Anne hieroi silmiään, meni ulos ja näki suuren talon ja huokaisi syvään. Hän ei ollutkaan nähnyt pahaa unta, vaan se oli totta. Anne yritti muistella mitä oli tapahtunut. Muistikuvia ilmestyi hänen mieleensä ja pian Anne huudahti kauhusta siten, että koko metsä kaikui. Hän läpsäisi käden suunsa eteen ja rauhoitteli itseään. Hän muisti Walterin talon kunnostukseen ja velkoihin liittyvän lupauksen ja konttasi takaisin telttaansa. Hän pukeutui nopeasti, haukkasi muutaman palasen leivästä, joka oli ilmestynyt teltan oviaukon eteen, käveli talolle ja jatkoi työtään.

Silmiä särki unen puutteesta, mutta Anne jatkoi työtään, vaikka se kävikin voimille.
Tuntien kuluttua hän yhä vain jatkoi työtään shortsin palat käsiinsä kiedottuna. Hän oli löytänyt ne työkalupakkinsa luota. Hän oli löytänyt ne työkalupakkinsa luota. Ilman niitä hän ei enää voinutkaan tehdä kunnolla töitä, sillä hänen käsissään olevat rakkulat estivät sen. Mutta silti hän oli edistynyt hurjasti ja saanut toisen seinänsä jo puoleenväliin ja sai siitä aina uutta puhtia.
-Enää kaksi ja puoli seinää jäljellä. Sinä pystyt siihen, hän kannusti itseään vähänväliä. Anne mutisi näitä rohkaisevia sanoja ja puhui myös muistakin asioista. Hän kertoi itselleen kaikenlaista itseensä liittyvistä asioista: Johnista, Fredistä, veloista ja muista asioista. Hän ei silloin tuntenut itseään niin yksinäiseksi. Walter ei ollut astunut jalallakaan ulos, mutta Anne uskoi, ettei kello ollut edes seitsemää. Annea se ei haitannut ollenkaan. Miehen läsnäolo häiritsi hänen työtään. Hän jatkoi ja jatkoi. Metsän värit eivät muuttuneet aamun kuluessa, mutta hän ei välittänyt moisesta. Hän vain halusi saada työn mahdollisimman nopeasti valmiiksi.

Aamu vaihtui päiväksi ja yhä vain hän jatkoi työtään. Nyt hän oli jo kolmannella seinällä ja Anne tunsi käsiensä painavan häntä kohti maata, mutta hän vain jatkoi työtään rääkäten itseään. Hän kertoili itselleen yhä tarinoita elämästään, mutta huomasi unohtavansa nimet sitä mukaa, kun kertoi. Hän ei halunnut muistaa. Osa nimistä tuntui pelottavilta ja vierailta. Anne yritti muistella heidän kasvojaan, mutta säikähti rajusti huomatessaan niiden olevan vain harmaita hahmoja. Hän ei halunnut niiden tulevan ja karkotti mielestään nipistämällä itseään. Nipistys sattui ja hän parkaisi. Parkaisu kaikui metsässä ja väristys kulki hänen lävitseen. Hän kuuli askelten ääniä ja huomasi varjon tulevan kohti.
-Pysy kaukana minusta! Anne huudahti kauhuissaan. Häntä katsoi pitkä mies. Mies näytti etäisesti tutulta, mutta se ei häivyttänyt tytön pelkoa. Ilkeä virnistys kohosi miehen kasvoille, nyökkäsi selvästi tyytyväisenä ja lähti. Kauhu pureutui Anneen vasta miehen mentyä. Hän lysähti maahan vapisten ja uikuttaen. Hänen itkuunsa sekoittui naurua ja hetken kuluttua hän nauroi niin, että koko metsä raikui.

Päivät kuluivat ja Anne huomasi menettävänsä ajantajun ja ei enää edes jaksanut miettiä päiviä. Hän ei nähnyt outoa miestä, jonka nimeä ei enää muistanut, enää uudestaan ja se helpotti hänen työtään. Hän oli myös sairastunut ja sai aina ajoittain kamalia yskänpuuskia, mikä kohotti kyyneleet hänen silmiinsä. Hän oli jo saanut irrotettua kaiken kuluneen maalin pois seinistä ja korjasi nyt terassin lattiaa. Hän aika ajoin iski vasaralla sormeensa ja sai lisää tikkuja käsiinsä. Hän ei enää ollut samannäköinen, kuin ennen. Pitkät mustat hiuksensa hän oli leikannut lyhyeksi niin, että ne eivät tulleet silmille. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet ja terävöityneet. Hänen poskensa olivat lommolla ja hänen silmänsä olivat rauhattomat. Hän kuulosteli koko ajan mahdollisesta vaarasta. Hänen lonkka - ja lapaluunsa näkyivät selvästi ja hänen työasussaan oli monia reikiä. T-paita, jota hän käytti ei enää ollut valkoinen, vaan se oli värjäytynyt ruskean eri sävyihin. Hän oli luopunut kengistään ja nyt hänen jalkansa olivat arpiset ja kovat. Hän sai uuden yskänpuuskan ja taipui kaksinkerroin pidellen kylkiään. Puuskan mentyä hän meni hakemaan uuden laudan ja kantoi sen terassille ja jatkoi kovaa työtään. Hän ei todellakaan tiennyt miten pitkään hän oli tehnyt työtään, mutta huomasi jo lehtien muuttavan väriään ruskan puolelle. Hän ei siitä välittänyt, mutta jalkojensa ympärille hän oli jo laittanut muutaman kankaanpalan suojaksi. Kankaat olivat vihreästä tunikasta, jonka hän oli löytänyt maasta monta yötä sitten. Hän ei tiennyt mistä se oli sinne tullut, mutta huomasi sen lämmittävän mukavasti.

Aikaa kului ja Annen työ jatkui ja jatkui. Terassin tekemiseen oli kulunut paljon aikaa ja hän huomasi jo lumen laskeutuvan maahan. Hänen jalkojaan palelsi yhä vain enemmän ja hän pelkäsi niiden paleltuvan. Hän oli rohkaistunut ja mennyt pyytämään tuntemattomalta mieheltä hiukan lämpöä jalkoihinsa. Hän oli saanut paksut sukat, mutta pian ne kastuivat lumella. Hän sai niitä lämmitetyksi hiukan yön aikana hänen makuupussinsa sisällä. Hän sai ruokaa kaksi kertaa päivässä, aamulla ja illalla. Ensin hänen mahansa murisi kokoajan nälästä, mutta ajan myötä hän oppi tälle tavalle ja huomasi sen olevan tehokasta. Mitä vähemmän hän söi, sen enemmän hän sai aikaan. Ikkunoiden laittaminen oli vaikeaa ja tuskaista. Hänen täytyi laittaa ikkunat ulkopuolelta paikalleen ja se oli hankalampaa. Anne ei uskaltanut mennä sisälle taloon miehen luokse ja siksi pysytteli vain ulkona. Ulkoelämä hidasti hänen työtään ja hän sai kaikki ikkunat laitettua vasta kun lumet olivat sulaneet. Hänen yskänsä oli pahentunut ja nyt hän sai yskänpuuskia melkein koko ajan. Maalaaminen oli mukavin ja helpoin osuus, mutta yskä hidasti sitäkin. Hän oli kiertänyt lopun tunikasta kaulansa ympärille lämmittääkseen kaulaansa ja se helpottikin vähän. Tunika vain värjääntyi maalilla. Mies oli tuonut hänelle sinistä maalia ja sanonut haluavansa talon sen väriseksi. Mies oli katsonut häntä niin, kuin tämä olisi vain pohjasakkaa ja siltä hänestä tuntuikin. Koko maailma tuntui olevan häntä vastaan. Jopa puut tuntuivat katsovan häntä ilkeästi. Hän vajosi jälleen tekemään työtään mutisten hiljaa itsekseen.

Tuntematon mies katsoi häntä vähänmatkan päästä. Miehen oikea nimi oli Walter, mutta hän tiesi ettei tyttö enää tunnistanut häntä. Tämä versio Annesta ei tuntenut enää ketään. Walter oli seurannut häntä talonsa uumenista ja näki kaiken. Tyttöparka oli tulossa hulluksi. Hän puhui itsekseen ja oli jopa leikkauttanut hiuksensa lyhyeksi. Tyttöä ei meinannut tunnistaa enää. Ainoa tunnistettava piirre oli enää nuo pienet pisamat hänen naamassaan. Olihan tuo yrittänyt ne pyyhkiä poiskin ja silloin Walter oli nauranut hänelle. Nyt hänen ei tulisi mieleenkään nauraa. Sääliä hän ei tuntenut, mutta huolestuneisuutta kyllä: mitä hän tekisi, jos tyttö kuolisi? Talo ei tulisi ikinä kuntoon. Hän joutuisi tappamaan Johnin, eikä se kuulostanut ollenkaan mieluiselta. Hän pyyhki ajatuksensa pois tytöstä ja keskittyi tavaroidensa järjestelyyn.

Viimeinen veto ja se olisi valmis. Anne kasteli siveltimen maalipurkkiin. Viimeinen valkoinen alue värjäytyi siniseksi. Hän ei voinut muuta, kuin ihailla luomustaan. Hän oli onnistunut. Se oli valmis. Hän vajosi uupuneena maahan. Hänen ei tarvinnut enää nukkua teltassa. Hän voisi kasvattaa hiuksensa entisiin mittoihinsa, vaikka olihan hän jo tottunut uuteen tyyliinsä. Hänen kätensä olivat karheat ja naarmuilla, samoin hänen jalkansa. Hänen silmänsä kostuivat kyynelistä ja laskeutui maahan antaen käsiensä rentoutua. Hän istui siinä aivan hiljaa antaen mielensä levätä. Tuntematon mies astui ulos talostaan ja käveli hänen viereensä.
-Se on siis valmis? mies kysyi. Anne nyökkäsi äänettömästi ja katsahti mieheen ja väläytti hymyn, mutta se sattui. Hän kuitenkin iloitsi kyvystään hymyillä jälleen.
-Olet vapaa lähtemään, mies sanoi.
-En enää peri velkoja. Anne nousi ja lähti. Hän pyrähti juoksuun heti, kun pääsi suojaan puiden joukkoon. Hän juoksi aina metsätielle asti, kunnes yskä yllätti hänet jälleen. Tällä kertaa pahempana kuin koskaan. Hän kaatui maahan ja yskä ravisutti hänen kehoaan. Monien tuskaisten minuuttien jälkeen hän pystyi hengittämään. Hän kuuli lähestyvien askelten kopseen ja yritti nousta. Uusi yskänpuuska piti hänet paikoillaan ja nyt hän kuuli askelien vaihtuvan juoksuksi. Anne yritti vieriä pois tieltä, mutta juoksija löysi hänet nopeammin. Hän ei tunnistanut tulijaa ja huitaisi, tätä. Hahmo väisti iskun ja laskeutui polvilleen hänen viereensä. Anne katsoi tulijaa silmät pelosta suunniltaan. Käsi kosketti hänen poskeaan. Se tuntui lämpimältä ja Anne lopetti kädellä huitomisen.
-Ei ole mitään hätää, ääni sanoi hellästi. Kaarteen takaa tuli toinenkin hahmo ja Anne vinkaisi pelosta.
-Älä hötkyile. Etkö näe, että hän on peloissaan? ääni sanoi toruvasti.
-Onko se varmasti Anne? Ei näytä häneltä, sanoi toinen ääni epäluuloisesti.
-Älä höpsi Arthur. Minä tunnistan Annen vaikka tuhansien metrien päästä.
-Mitä vain sanot Molly-kulta. Anne tunsi kuinka hänet nostettiin. Hän ei yrittänytkään estellä, koska tiesi että se vain aiheuttaisi uuden yskänpuuskan. Hän tunsi väsymyksen painavan silmiään ja nukahti.

[volpé]

12. luku

Anne vetäisi peiton päänsä yli auringon häikäistessä hänen silmiään. Hän ei halunnut nousta ylös. Häntä pelotti niiden ihmisten kohtaaminen, jotka olivat pelastaneet hänet. Hän ei ollut enää yhtään väsynyt ja hänellä oli kokemusta aikaisin nousemisesta, joten hän heilautti jalkansa sängyltä ja lähti kävelemään ovelle. Hänen jalkansa olivat kääritty valkoisilla siteillä. Anne ei jaksanut ymmärtää tämän kauniin eleen syytä. Hän kuitenkin likaisi ne ja ne haisisivat kokoajan. Hän istuutui takaisin sängylle ja aukaisi siteet ja otti ne pois jalastaan. Iho punoitti ja näytti turvonneelta. Haavoja oli joka paikassa, mutta hän oli niin tottunut siihen, ettei välittänyt siitä.

Hän katseli ympärilleen. Huone jonne hänet oli tuotu, oli hänelle jotenkin tuttu. Hän yritti muistella parhaansa mukaan, mutta näki tummia hahmoja ja niitä hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta. Hän keskittyi tummien muistojen sijaan huoneen väreihin. Huone oli sävytetty oranssilla ja auringon osuessa väreihin huone tuntui hehkuvan. Sänkyjä oli kaksi: se missä hän oli itse nukkunut ja toinen pedattuna. Molemmissa sängyissä oli samanlaiset lakanat ja puu oli samanlaista. Huoneen kaikki puinen materiaali oli samanlaista, kuin sänkyjenkin. Anne huomasi yhden pöydän päällä valokuvan, joka herätti hänen mielenkiintonsa. Hän lähestyi sitä varoen kädet selän takana ja kiljaisi kovaan ääneen. Kuva liikkui ja kuvassa oli hän itse ja joku poika. Poika näytti hyvin tutulta, mutta Anne ei uskaltanut muistella tummia varjoja. He näyttivät kuvassa onnellisilta. Tytöllä oli vielä pitkät hiukset. Nykyinen versio tuosta tytöstä kosketti lyhyttä tukkaansa ja tunsi kuuman kyyneleen valuvan poskeaan pitkin. Hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja kovetti kasvonsa. Hän ei voinut murehtia menneitä, koska niitä ei edes ollut. Ne olivat kaikki niiden pelastajien juonia. Ne yrittivät tehdä hänestä heikon jolloin hänet olisi helpompi kukistaa. Sellaiseen hän ei taipunut niin vähällä. Hän kuuli askelia portaissa ja pakeni sänkyynsä ja veti peiton kasvoilleen juuri, kun ovi aukesi. Hän katseli pienestä raosta, kun oranssipäinen nainen asteli hänen luokseen ja puhutteli lempeällä äänellä.
-Anne? Oletko hereillä?, tämä kysyi. Miten hän tiesi tytön nimen?, Tyttö ei vastannut mitään.
-Sinun ei tarvitse pelätä minua, nainen sanoi. Niinhän ne kaikki sanovat, tyttö ajatteli kylmästi. Nainen yritti ottaa peitettä tytön päältä, mutta sai vain tämän uikuttamaan. Hän tiesi kuolevansa, koska kukaan ei ikinä ollut hänelle kiltti paitsi silloin, kun oli aikeissa lyödä. Niin oli Walter tehnyt. Ovi avautui uudestaan. Se oli naisen miespuolinen apuri.
-Onko hän hereillä?, mies kysyi vakavalla äänellä.
-On, mutta pelkää kauheasti, nainen sanoi huolestuneella äänellä. Tyttö raotti aukkoaan vähän enemmän nähdäkseen heidän ilmeensä. He molemmat vaikuttivat aidosti huolestuneilta. Ääni oli rauhallinen ja samalla siitä kumpusi suru ja huoli, mutta hän ei luovuttaisi elämäänsä niin vähällä. Tämä oli vain keino saada hänet pois piilosta. Käsi löysi hänen aukkonsa ja ilman varoitusta peitto vetäistiin hänen päältään. Anne kiljui täyttä kurkkua ja tunsi kyyneleiden virtaavan nyt vuolaana. Kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja vaistomaisesti hän laski päänsä tämän olkapäälle. Hän nieleskeli kyyneliään ja tunsi tärinän loppuvan.
-Ei ole mitään hätää, nainen sanoi hänen korvaansa ja antoi suukon päälaelle.
-Arthur. Hae se tarjotin, nainen käski Arthur-nimistä miestä ja tämä katosi katosi portaikkoon. Anne peitti päänsä naisen olkapäähän.
-Muistatko kuka olen? Nimeni on Molly Weasley, nainen sanoi ja Anne kohotti päänsä. He katsoivat toisiaan hetken. Tyttö pudisti päätään ja laski päänsä takaisin Mollyn olkapäälle.

Molly tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä, mutta piti ne sisällään. Tyttöä ei saisi nyt säikäyttää: etenkään, kun hänet on saatu pois peiton alta. Hän oli muuttunut niin paljon. Silmissä ei enää ollut sitä ilon pilkettä, joka niissä ennen oli ollut. Nyt hänen silmänsä harhailivat pelosta ja ennen niin kauniista silmistä oli tullut sumeammat. Hiukset olivat lyhyet ja rispaiset. Niitä ei ollut pesty moniin kuukausiin. Kädet ja jalat olivat arpiset ja kovettuneet. Molly oli Arthurin ja muiden lasten kanssa etsinyt Annea joka paikasta, mutta tämä näytti kadonneen kuin tuhka tuuleen. Fred oli ollut täysin maassa ja etsinyt tyttöä pidempään kuin muut ja hänet sai sisälle vasta iltamyöhään. Edes Tylypahkaan hän ei olisi mennyt ilman Arthurin ja Georgen vaikutusvaltaa. Jouluna hän ei ollut tullut takaisin vaan jäänyt jouluksi Tylypahkaan. Syyksi hän oli kertonut sen, ettei kestänyt tulla kotiin näkemättä Annea. Olivathan muutkin jääneet kouluun tanssiaisten takia, mutta Fredin kirjeessä välttyvä suru oli musertavaa. Onneksi Tylypahkassa oli järjestetty kolmivelhoturnajaiset, jotka pitivät Fredin ajatukset pois Annesta.

Yhdessä Arthur ja Molly syöttivät tai itse asiassa pakottivat Annen syömään aamupalaa. Nainen tunsi surua sydämessään, kun Arthurin täytyi väkisin aukaista tytön suu ja laittaa sinne ruokaa. He yrittivät vakuutella tytölle, ettei ruoka ollut myrkyllistä. Hän ei siltikään uskonut järkipuhetta vaan yritti purra miestä sormeen ja piti suunsa tiukkana viivana aina kun uusi lusikallinen ruokaa lähestyi häntä. Ruokailun jälkeen hän oli sen verran uuvuksissa, ettei löytänyt voimia vastustaa peseytymistä. Molly henkäisi kauhusta nähdessään miten laiha hän oli ja kuinka tytön kehosta pystyi laskemaan melkein kaikki kylkiluut. Kaikki lika ei lähtenyt, mutta ainakin Anne oli puhtaampi kuin tullessaan. Onhan sekin parempi kuin ei mitään. Uusien vaatteiden etsiminen oli vaikeaa. Annesta oli tullut niin laiha, että jopa Ginnyn vaatteet näyttivät liian suurilta hänelle. Onneksi kaapin pohjalta löytyi vanhoja vaatteita, jotka sopivat hänelle hyvin. Loppupäivä kuluikin siihen, että hän kuljeskeli itsekseen ympäri taloa ja puhui itsekseen. Fredille he eivät olleet vielä kertoneet Annen löytymisestä. Tyttö ei muistaisi häntä muutenkaan, joten miksi häiritä hänen kouluaan. Pojan koulunkäynti ei muutenkaan ollut kaljuunien arvoista ja uutinen vain huonontaisi sitä.

Kuukaudet kuluivat ja Anne luotti Arthuriin ja Mollyyn täysin. Samoin oli Johnin laita. Ensin tyttö oli epäillyt isoisäänsä ja kiukkuillut monta päivää, mutta leppyi Weasleyden vakuuttelulla. Toukokuun vaihteessa Weasleyt jo harkitsivat hänen sopeuttamistaan suureen ihmisjoukkoon. Oiva tilaisuus siihen koitti, kun he saivat tietää, että viimeiseen koetukseen sai tulla katsojiksi ottelijan sukulaisia. Harry Potter oli jotenkin joutunut kolmivelhoturnajaisiin, mikä lisäsi Mollyn huolia Annesta koituneiden lisäksi, ja selvinnyt viimeiseen haasteeseen. Harry oli aina ollut Weasleylle kuin perheenjäsen, joten päätös oli helppo. Ongelmia tuotti se, miten he saisivat Annen lähtemään ja saisivat pysymään rauhallisena.

Lähtöpäivänä he vakuuttivat hänelle, ettei mitään kamalaa tapahtuisi. Hän oli hyvin epäileväinen ja huusi ja kiljui muutaman tunnin, ennekuin joutui luovuttamaan. Hän tarrautui Johniin, mutta tämäkin sanoi sen olevan hyvä ajatus. Hänet saatiin autoon raahaamalla. Hänen silmänsä poukkoilivat ympäriinsä ja hän tärisi pelosta heidän ajaessaan Lontoon suuressa väkijoukossa. Hän puristi Arthurin kättä niin kovaa, että tämä luuli verensä pysähtyvän. Mies ei irrottanut tytön otetta, koska tiesi hänen menevän paniikkiin, jos niin tapahtuisi.
Rautatieasemalla hän oli jo hiukan rauhoittunut, mutta pälyili edelleen ympärilleen pelonsekaisin tuntein. Heidän päästessä junaan Molly sulki verhot ja rauhoitteli Annea.
-Selvisit todella hienosti. Olen sinusta ylpeä, hän sanoi ja suukotti tytön otsaa.
-Pian tapaat muut Weasleyt, Arthur sanoi hiljaisella äänellä. Anne katsahti mieheen pelokkaana.
-He eivät tee sinulle mitään pahaa, mies sanoi laskien kätensä hänen olkapäälleen. Tyttö ei näyttänyt vakuuttuvan asiasta, mutta ei sanonut mitään. Mies piti sitä hyvänä enteenä. Yleensä, jos tyttö ei jostain pitänyt, hän huusi ja itki monia tunteja. Viimeiset kuukaudet olivat olleet raskaita, mutta palkitsevia. Arthur näki kehitystä tytössä ja iloitsi siitä. Hän tiesi, että seuraavat tunnit olisivat raskaita. Hän uskoi heidän selviytyvän niistä kunnialla, kunhan he saisivat tytön pysymään rauhallisena. Se olikin ollut vaikeaa. Tyttö tuntui olevan täysin hajalla ja hän pelkäsi kaikkea. Muukalaiset olivat hänelle kaikkein suurin pelko. John oli päässyt hänen läheisekseen, eikä se kyllä ollut ihme, sillä hehän olivat erittäin läheisiä. Arthur pelkäsi eniten sitä, miten hän pystyy kohtaamaan muut, sillä Tylypahka on täynnä ihmisiä. Charlie ja Billkin olivat tulleet, mutta he olivat eri vaunuosastossa. He olivat ymmärtäneet tilanteen, mutta ymmärtäisikö Fred?

Anne tunsi siteen silmillään ja kuinka hänen sydämensä hakkasi. Hän kuuli paljon ääniä ja pelkäsi pahinta. Pian ne kaikki hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Hän uskoi Weasleyden suojelevan häntä. He kulkivat kauan portaita pitkin. Ovi aukesi ja astuivat pieneen huoneeseen. Side otettiin pois hänen silmiltään ja huomasi heidän saapuneen hienoon huoneeseen. Siellä oli paljon pokaaleja ja kauniita lamppuja. Pienet koneet hyrräsivät kauniisti ja huone hohki kauneutta.
-Anne. Nyt tänne huoneeseen tulee seitsemän ihmistä lisää, Molly sanoi rahoittavasti. Anne katsoi häneen kauhuissaan.
-He ovat meidän lapsiamme ja samanlaisia, kuin me. Muutamia lukuun ottamatta, hän jatkoi
-Keitä ne muut ovat?, Anne kysyi pelokkaalla äänellä.
-Harry Potter ja Hermione Granger, Molly jatkoi. Ovi aukesi varovasti heidän takanaan. Anne juoksi palkintohyllyjen taakse. Hänestä näkyi vain musta päälakia, joka tärisi.
-Anne. Ei ole mitään hätää, nainen sanoi ojentaen kätensä. Hän ei suostunut tulemaan ulos piilostaan. Ihmisiä oli aivan liikaa. Kaikkien katse oli kiinnittynyt häneen ja se merkitsi vain uhkaa. Hän ei tulisi ulos piilostaan, ennekuin he olisivat lähteneet. Hän katsahti piilostaan ja näki Weasleyden juttelevan näille muukalaisille. Hän ei voinut uskoa, että he olivat niille noin ystävällisiä. Heidänhän piti suojella häntä noilta. Viha purkautui hänen sisällään ja hän syöksyi yhden kimppuun. Hän ei välittänyt kuka se oli, koska kaikki olivat hänen vihollisiaan. Hän tunsi vahvojen käsien vetävän hänet pois. Hän yritti rimpuilla, mutta vahvat kädet pitivät hänet paikoillaan.
-Oletko kunnossa Fred?, kaikki kyselivät. Poika näytti hämmentyneeltä. Anne tunsi vain puhdasta vihaa kaikkia kohtaan. Hän rimpuili itsensä kynsin ja hampain itsensä irti ja hyökkäsi jälleen. Nyt he sitoivat hänet kiinni palkintokaappiin. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan ja hän sylkäisi heidän jalkoihinsa.
-Mitä hänelle on tapahtunut?, heistä yksi kysyi. Hän katsahti kysyjää vihaisesti ja kiskoi itseään irti köysistä. Frediksi kutsuttu poika lähestyi häntä. Poika laski päänsä hänen silmiensä tasalle ja katsoi suoraan silmiin. Hän tarkasteli noita ruskeita silmiä ja tunsi pelkonsa hälvenevän hiukan. Fred astui vielä askeleen lähemmäs niin, että heidän nenänsä koskettivat. Käsi laskeutui tytön poskelle. Hänen pelkonsa kuvastui pojan silmistä. Fred astui vielä askeleen lähemmäs häntä ja suuteli tyttöä. Ensin hän ei tiennyt mitä tehdä, mutta vastasi pian suudelmaan varovasti. Heidän suudelmansa kesti vain hetken ja se silti näytti tuovan pojalle jonkilaista varmuutta . Fred soi tytölle virnistyksen ja perääntyi. Tyttö jäi katsomaan pojan perään hämmentyneenä. Hän ei ollut saanut tällaista hellyyden osoitusta pitkään aikaan. Hän tunsi huulillaan vieläkin sen lämmön. Hän huokaisi syvään ja riiputti päätään anteeksipyynnön merkiksi ja lempeästi hänet irrotettiin köysistä ja esiteltiin kaikille.

13. luku

Fred aukaisi suuren oven mahdollisimman varovasti. Suurella sängyllä nukkui pieni mytty. Mytyn päätä ei näkynyt suuresta tyynystä. Fred tiesi tämän mytyn olevan Anne ja lähestyi sänkyä hiljaa. Tyttö tuli sitä luottavaisemmaksi, mitä enemmän he kulkivat suuren ihmislauman seassa. Enää hän ei laskenut päätään ja ollut kyyryssä aivan kyljessä kiinni täristen. Nyt hän käveli selkä suorassa pää pystyssä ja silmätkin loistivat rohkeutta. Molly oli ollut ylpeä hänestä ja hän oli saanut uudet vaatteet. Kaikki auttoivat häntä innokkaasti ja hän näytti parantumisen merkkejä. Tietenkään hän ei palaisi täysin sellaiseksi, millainen hän oli ennen katoamistaan. Fred oli saanut tyttöystävänsä takaisin ja heille suotiin monia oudoksuvia katseita. Kaiketi kukaan tylypahkassa olisi uskonut Weasleyn kaksosen ryhtyvän suhteeseen. Veljeksien suhde ei muuttunut tästä mihinkään suuntaan. He tekivät edelleen metkujaan ja aiheuttivat päänvaivaa monille opettajille. Kaikkia metkujaan he eivät kuitenkaan kehdanneet toteuttaa äitinsä nenän alla.
Kolmannen haasteen kynnyksellä tunnelma oli tiivistynyt ja ottelijat yrittivät pysyä rauhallisina. Anne ei ollut koskaan kokenut tällaista. Kaikki tuntuivat pelkäävän jotain. Hän ei ymmärtänyt mitä pelottavaa tässä voisi olla. Hän oli itse kokenut kaiken laista, eikä tämä ollut hänelle mitään. Fred selitti hänelle edellisten haasteiden jännityksestä ja kuinka ne olivat olleet vaarallisia ja kaikenpuolin jännittäviä. Kolmas haaste oli viimeinen ja kaikki pelkäsivät pahinta. Anne katsoi poikaa suu auki ja tunsi pelon väristyksiä.
-En usko haasteen aiheuttavan meille mitään vaaraa, poika sanoi rauhoittavasti ja suukotti tyttöä ja lähti etsimään veljeään. Tyttö jäi seisomaan keskelle käytävää. Ihmiset katsoivat ihmeissään häntä ja muutama huuteli hänelle jotain, mutta hän ei kuullut. Hänen mieleensä muistui suuri talo ja sen kaunis sisustus. Kaikki oli ollut kauniin sinistä ja valkoista. Hän muisti pitkän miehen ja yritti muistaa tämän kasvonpiirteitä, mutta näki vain mustaa. Hän ei enää pelännyt muistojensa tummia varjoja, mutta ne eivät tulleet yhtään selvemmiksi, vaikka hän kuinka yritti.

Päivän hämärtyessä kaikki lähtivät huispauskentille päin, jossa kolmas haaste oteltaisiin. Jännitys oli käsin kosketeltavaa ja Weasleyn joukkio, mukaan lukien Anne ja Hermione, kulki iloisesti rupatellen. He saivat hyvät paikat keskeltä katsomoa ja suoran näkymän kentälle.
-Katsohan Anne tuonne, Fred kuiskasi tytölle ja osoitti kentälle. Tytön suu loksahti auki ja hän henkäisi kova äänisesti. Kentälle oli rakennettu suuri labyrintti, jonka yllä leijui usvaa ja hän oli varma, että näki sen liikkuvan. Koulun rehtori, Albus Dumbledore, kutsui ottelijat ympärilleen ja vähään aikaan ei kuulunut mitään. Dumbledore ei pidätellyt ottelijoita vaan lähetti heidät matkaan. Ensin lähtivät Harry Potter ja Cedric Diggory molemmat tylypahkasta. Molemmat katosivat saman tien, kun he astuivat labyrinttiin. Muut kilpailijat lähtivät melkein heti perässä. Anne katsoi heitä silmä kovana. Kummankaan nimeä hän ei tiennyt, mutta tiesi tytön tulevan Beauxbatonssista ja sen vakava kasvoisen pojan tulevan Durmstrangista. Kun hekin olivat kadonneet, tuli stadionille hiljaista.  Joku aloitti keskustelun kaverinsa kanssa ja pian muutkin uskaltautuivat puhumaan. Anne ja Fred keskustelivat kaikesta maan ja taivaan väliltä. Siitä mitä tekisivät kesällä ja kuinka Anne saataisiin Tylypahkaan vierailulle.
Kilpailu kesti monia tunteja ja muutama heistä joutui keskeyttämään. Ottelun loppuvaiheilla enää Harry ja Cedric olivat labyrintissä. Jännitys kohosi jälleen. Kumpi saisi pokaalin? Kumpi saisi kunnian? Anne puristi Fredin kättä ja piti peukkuja pystyssä Harrylle. Hän näki Dumbledoren kävelevän edestakaisin ja toisen miehen puhumassa hänelle jostakin.
-Fred. Kuka tuo mies on tuolla, joka puhuu Dumbledoren kanssa, hän kysyi.
-Tuo on Professori Vauhkomieli, poika vastasi. Annen mielestä nimi oli aika osuva. Miehen toinen silmä todellakin oli aika vauhkonnäköinen ja ilmeistä päätelleen mies oli vauhkomielinen. Tyttö naurahti omille päätelmilleen, kun kuului kauhea pamahdus ja kaksi ihmistä ilmestyi pihalle. Toinen makasi maassa ja toinen piteli tästä kiinni. Anne tunsi nämä kaksi tylypahkan ottelijoiksi ja hurrasi muiden mukana. Jokin oli silti vialla. Hän näki Dumbledoren kyykistyvän heidän viereensä. Pian kaikki kuulivat Harryn äänen.
-Voldemort on palannut!, Harry huusi. Kaikki hiljenivät ja sitten he tajusivat, miksei Cedric noussut. Poika oli kuollut. Anne peitti silmänsä ja yritti olla kuulematta Cedricin isän tuskan huutoja. Tämä ei ollut mahdollista. Fred sanoi, ettei tämä vaikuttanut heihin mitenkään. Poika otti häntä kädestä ja johdatti katsomosta.
-Oletko kunnossa?, hän kysyi. Tyttö tyytyi vain nyökkäämään. He halasivat ja poika painoi huulensa tytön hiuksiin. Kyyneleet valuivat heidän molempien poskilta. He eivät olleet varautuneet tällaiseen. Tuskin kukaan oli. Anne keskittyi kuuntelemaan Fredin sydämen tykytystä. Se rauhoitti häntä hieman. Hän kurottautui antamaan suukon ja yhdessä he kävelivät takaisin muiden luo. Siellä heitä odottivat Weasleyt ja Hermione. Heillä kaikilla oli epäuskoinen ilme. He keskustelivat vakavasti Harrysta ja hänen sanoistaan.
-Mitenköhän Harry voi? Molly kysyi huolestuneena.
-Näin hänen menevän Professori Vauhkomielen kanssa linnaa kohti, Ron sanoi käheällä äänellä.
-Voi Harry-parkaa, Hermione sanoi kyyneleet silmissä. Kaikki puhuivat yhteen ääneen, eikä suurimpaan osaan kysymyksiä saatu edes vastausta.

He löysivät Harryn seuraavan kerran sairaalasiivessä. Hän näytti ruhjeiselta. Anne ei uskaltanut koskettaa häneen. Niin hauraalta tämä näytti. He huomasivat suuren koiran, joka istui Harryn sängyn vierellä kieli ulkona. Hoitajan mentyä koira muuttui ihmiseksi. Anne kiljaisi ja juoksi mahdollisimman kauas koiraihmisestä. Mollykin näytti säikähtävän, koska hänkin kiljahti, mutta sanoi samalla nimen. Sirius Mustako se oli? Hän ei saanut kunnolla selvää. Muut eivät näyttäneet yllättyneiltä. Miestä katsottiin hyväksyvästi ja tyttö uskalsi tulla lähemmäs huomatessaan miehen olevan vaaraton. Kaikki yhtyivät keskusteluun, jota suurimmaksi osaksi kävivät Weasleyt ja muutama muu aikuinen. Anne ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta sai sen selville, että Sirius Musta oli vankikarkuri ja häntä etsittiin. Sitten esiin tuli mies, joka näytti tärkeältä. Musta muuttui jälleen koiraksi ja tulokas esittäytyi taikaministeriksi. Mies oli etäisesti tuttu, mutta hän ei muistanut mistä. Tämä ministeri ja Harry Potter kävivät kiivaan keskustelun Voldemortin paluun todisteista. Ministeri jätti suuren rahasäkin Harryn yöpöydälle, jota Harry yritti tarjota Weasleyn perheelle, mutta he kieltäytyivät kohteliaasti. Hoitaja saapui pian tämän episodin jälkeen ja antoi sängyllä olevalle pojalle jotain ainetta ja tämä nukahti heti.

Viimeiset viikot koululla menivät surullisissa merkeissä. Seuraavana päivänä pidettiin Cedric Diggoryn muistotilaisuus, jossa melkein kaikki itkivät. Dumbledore kehotti kaikkia pysymään valppaina ja pitämään yhtä. Fred otti Anne kädestä kiinni ja puristi kovasti. He viettivät paljon aikaa keskustellen kuluneista tapahtumista. Tyttö tunsi suuren taakan putoavan olkapäiltään saadessaan puhua jollekin näistä tapahtumista. Hän myös kertoi joitakin asioita siitä ajasta ennekuin tuli hulluksi. Poika ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, eikä hänkään pysäyttänyt poikaa tämän kertoessa omista tunteistaan.


            *      *        *

Kaksi vuotta oli kulunut nopeasti. Siihen oli mahtunut paljon tapahtumia. Weasleyt olivat muuttaneet pois omasta talostaan muutamaksi kuukaudeksi ja hän oli saada sätkyn. Heidän suhteensa kärsi tästä, mutta Fred oli vannonut korvaavansa sen. Fred ja George olivat lopettaneet koulun kesken ja perustivat kaupan Viistokujalle. Siiten se Sirius Musta oli kuollut ja Voldemort oli näyttäytynyt ja kaikki epäilykset Harry Potterin terveydestä katosivat. Kesä oli ollut kylmä ja sumuinen. Varjoja tuntui olevan kaikkialla ja Anne sai varoa kokoajan henkensä puolesta. Hän ei voinut enää jättää Johnia yksin kotiin, eikä voinut mennä tapaamaan Frediä tämän kauppaan. Niinpä tämä tuli tapaamaan häntä Saukkonummelle. Samalla poika pystyi tapaamaan perhettään. Johnin kanssa elosta oli tullut entistä hankalampaa. Hänen kuntonsa heikkeni, eikä Anne enää viitsinyt auttaa ukkiaan yläkertaan, joten hän oli tuonut kaikki hänen tavaransa alakertaan. Nyt Johnin huone oli alakerrassa ja kaikki oli helpompaa. Ajoittaiset Fredin vierailut toivat aina iloa niin tylsään arkeen. John istui nojatuolissaan ja luki lehtiä.  Anne siivosi, laittoi ruokaa ja vahti taloa. Hän huomasi ajoittaisia pahanolon tunteita aamuisin, mutta ei viitsinyt kertoa niistä Fredille tai muullekaan. Se ei varmasti ollut mitenkään vakavaa. Hän joutui usein käymään vessassa ja hänen ruokahalunsa oli kasvanut.

Fred ilmiintyi Annen talolle ja astui sisälle.
-Anne on keittiössä, John mutisi lehtensä takaa. Poika nyökkäsi ja käveli keittiöön. Siellä hänen tyttöystävänsä tiskasi ja hyräili jotain laulua. Poika kaappasi tyttöä takaapäin, joka kiljaisi ja meinasi pudottaa lautasen. Fred esti lautasen rikkoutumisen sauvan heilautuksella. Tyttö tönäisi poikaa närkästyneenä.
-Ei tarvitse säikytellä, hän sanoi muka vihaisella äänellä.
-Anna anteeksi, poika sanoi koiranpentu ilmeellään. Anne ei voinut olla hymyilemättä.
-No tämän kerran. Poika virnisti ja suuteli häntä. Yhtäkkiä tämä valahti veltoksi ja valahti pojan käsivarsille.
-Anne! Anne! Mikä sinulle tuli? Fred huusi ja yritti saada tämän virkoamaan. Hän nosti tytön käsivarsilleen ja juoksi olohuoneeseen.
-Minun täytyy viedä Anne nyt hoitoon.
-Ilmoitan hänen voinnistaan mahdollisimman nopeasti, Fred sanoi tärisevällä äänellä. John katsahti lehden takaa, huomasi pojantyttärensä ja yritti nousta.
-Minä hoidan tämän. Jää sinä vain tänne, Fred sanoi rauhoittelevalla äänellä. John jäi istumaan ja katsomaan heidän menoaan.
-Koita kestää Anne, poika sanoi suukottaen tyttöä otsaan ja kaikkoontui poksahtaen.

[volpé]

14. luku

Fred käveli vastaanotolla edestakaisin. Anne oli viety jollekin osastolle ja nyt vain odoteltiin tuloksia. Hän ei voinut uskoa tätä. Miten hän ei ollut nähnyt kalpeutta tai muutenkin pahaa oloa, joka oli näkynyt tytön kasvoista ja kehosta? Nyt he olivat Pyhässä Mungossa ja pelkäsivät pahinta. Hoitajat tulivat ja menivät, mutta kukaan heistä ei kertonut mitään Annen voinnista. Se oli ajaa tuolilla istuvan pojan hulluksi. Olivatko kaikki tosiaan niin kiireisiä etteivät pystyneet kertomaan yksinkertaista vointia?
-Herra Weasley?, kutsuttiin ja hän nousi siinä silmänräpäyksessä.
-Onko hän kunnossa?, hän kysyi juosten hoitajaa kohti.
-Hän on kunnossa, mutta teidän on parasta tulla mukaani, hoitaja kertoi iloisesti hymyillen. Fredin epäilykset heräsivät.

Anne makasi valkoisella sängyllä suuressa huoneessa, jossa oli hänen lisäkseen kaksi muuta naista. Kaikki olivat häntä vanhempia ja hymyilivät onnellisina. Hän vain hymyili heille takaisin seesteisesti ja toivoi pääsevänsä mahdollisimman nopeasti pois. Hänen harmikseen kenelläkään hoitajalla ei tainnut olla kiirettä päästää häntä pois. Hekin hymyilivät hänelle sitä samaa seesteistä hymyä, kuin muutkin potilaat. Mikä kaikkia vaivasi? Onneksi Fred astui pian sisään ja hänkin näytti aivan yhtä hämmentyneeltä.
-Mitä täällä tapahtuu?, poika kysyi hämmästyneellä äänellä.
-Olen sitä tässä itsekin ihmetellyt, Anne vastasi matalalla äänellä. Fred suukotti häntä kevyesti otsaan ja kääntyi hoitajiin päin.
-Mikä on hätänä?, hän kysyi mahdollisimman vakaalla äänellä.
-Oi! Ettekö te ole arvanneet?, he kysyivät pirteillä äänillä. Nuoret katsoivat toisiaan ihmeissään. Olisiko heidän pitänyt tajuta jotain?
-Ah, mutta lapsirakas! Sinähän olet raskaana, toinen hoitajista huudahti iloisesti. Kaikki huoneessa olijat kääntyivät katsomaan heitä. Anne katsoi hoitajia järkyttynyt ilme kasvoillaan. Poika hänen vieressään katsoi eteenpäin silmät suurina.
-Tuliko tämä teille yllätyksenä?, Olemme hyvin pahoillamme. Jätämme teidät kahden. he kuulivat hoitajien sanovan. Anne otti Frediä kädestä kiinni ja poika istui sängyn reunalle.
-Miten tämä tapahtui?, hän kysyi käheällä äänellä. Toinen tyytyi vain pudistamaan päättään. Hän yritti muistella, miten tämä olisi voinut tapahtua. Yhtäkkiä hän henkäisi kovaan ääneen.
-Mitä?, Fred kysyi huolestuneena.
-Muistatko sen kerran, kun menimme Kolmeen Luudanvarteen juhlistamaan kauppasi suurta suosiota? Anne kysyi kietoen kätensä nyt poikaystävänsä käsivarteen.
-Muistan sen varmasti aina, tämä vastasi.
-Mehän joimme aika tavalla?
-Niin tosiaan teimme. Miten niin?
-Muistatko mitä meille tapahtui niiden ylimääräisten tuliviski lasien jälkeen?
-En,
-En minäkään, Anne sanoi kuiskaten. Pojan kasvot muuttuivat iloisesta muistelusta ymmärryksen kalpeuteen.
-Heräsimme samasta sängystä, he sanoivat yhteen ääneen. He katsoivat toisiaan pitkään. Anne murtui ensin ja itki Fredin olkapäähän.
-Mitä me nyt teemme?, hän kysyi nyyhkyttäen.
-Kerromme vanhemmillemme, hän kuuli kuiskattavan korvaansa.
-Oletko hullu! Hehän sekoavat raivosta, hän melkein huusi.
-Sinun ainakin tulisi tietää millainen äitisi on suuttuessaan.
-Kyllä hän ymmärtää. Usko minua, Fred sanoi suudelleen sängyllä istuvaa tyttöä.


Käsi kädessä he astuivat Weasleyden olohuoneeseen. Molly Weasley istui sohvalla kutomassa sukkia.
-No hei lapsukaiset. Mikäs teidät tänne lennätti?, hän kysyi laskien puikot käsistään.
-Noh. Äiti meillä olisi hiukan kerrottavaa, Fred sanoi ujosti.
-Niin..
-Öö…Anne pyörtyi omassa talossaan ja minun täytyi viedä hänet hoitoon.
-Anteeksi kuinka? Molly huudahti kauhuissaan ja juoksi Anne kohti.
-Äiti ei! Kuuntele ensin loppuun, poika tiuskaisi ja piilotti tytön selkänsä taakse. Pojan äiti peruutti -heidän ihmetyksekseen- takaisin sohvalle.
-Kiitos. Siis Anna joutui Pyhään Mungoon ja ihmettelimme, mikä hänellä on. Hoitajat kertoivat jännittävän uutisen. Anne on raskaana!, Fred pamautti. Ensin ei tapahtunut mitään kunnes Molly nousi ylös ja lähestyi nuorta paria. Molemmat kavahtivat hieman, mutta pysyivät paikallaan. Rouva Weasley viittoi Annen eteensä ja halasi tätä hellästi. Tyttö ei voinut itselleen mitään, vaan painoi päänsä Mollyn olkapäälle ja itki. Fred näki hetken lähteä pois ja huomasi isänsä ovella, joka nytkäytti päätään keittiön suuntaan. Poika pelkäsi keskustelua vauvasta isänsä kanssa, mutta ei nähnyt pakoreittiäkään.

Itkunsa itkettyään tyttö pyyhki silmiään ja Rouva Weasley opasti hänet sohvalle.
-Oletko päättänyt mitä teet vauvan kanssa?, tämä kysyi hiljaisella äänellä.
-Haluaisin pitää sen, mutta en varmastikaan pystyisi pitämään siitä huolta. Aborttia en halua tehdä. En halua tämän lapsen kuolevan, mutta sen synnyttäminen ja sitten siitä luopuminen ei kuulosta lainkaan hyvältä.
-Mietiskele aivan rauhassa. Muista kuitenkin, että me tuemme sinua päätöksessäsi, Molly sanoi halaten tyttöä lujasti ja lähti takaisin keittiöön.
Anne laski päänsä käsiinsä ja yritti hillitä itkuaan. Hän ei mitenkään selviäisi tästä. Lapsen pitäminen uhkaisi hänen tulevaisuuttaan tulevalla uralla, mikä se sitten olisikaan, mutta myös Fredin suhteen. Eikä hän todellakaan ollut valmis saamaan lasta. Hänhän oli vasta 18-vuotias ja vaikka Fred täyttäisikin muutaman kuukauden päästä 19, se ei takaisi heidän kyvykkyyttään vanhempina. Pahimmassa tapauksessa poika jättäisi hänet yksin murehtimaan vauvasta. Poika oli varmasti todella järkyttynyt ja tahtoi päästä tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti. Liikkeen hoitaminen vei suurimman osan ajasta ja hehän asuivat aivan eripuolilla Lontoota. Heidän välimatkastaan tulisi ongelma, vaikka Fred osasi ilmiintyä ja kaikkoontua Anne ei osannut. Hänen täytyisi matkustaa toisella tavalla ja siitä tulisi uusi ongelma. Hänellä ei ollut ajokorttia, eikä hän ollut noita. Sitä paitsi vauvalle voisi sattua jotain matkan aikana. Kuolonsyöjiä ja ankeuttajia oli kaikkialla ja se voisi vaarantaa niin Annen kuin vauvankin. He eivät varmasti halua uusia jästivauvoja häiritsemään heidän työtään, mutta toisaalta vauva olisi puoliverinen eli se ei aiheuttaisi mitään vaikeuksia ainakaan tälle pikkuiselle. Anne itse olisi vaarassa. Ongelmia olisi liikaa, jotta hän voisi tätä vauvaa pitää. Toisaalta sen pitäminen olisi varmasti hyvä idea omalla tavallaan. Hänen ja Fredin suhde syvenisi, eikä heidän tarvitsisi huolehtia siitä yksin. Heillähän olisi muut Weasleyt apunaan. Molly oli juuri sanonut, että hän kyllä tukisi Annen päätöstä, mikä se sitten ikinä tulisi olemaan. Fred oli sanonut, että hän asui Georgen kanssa viistokujalla. Anne voisi muuttaa sinne asumaan ja samalla hän ja pikkuinen olisivat paremmassa turvassa. Miksi päättämisen pitää olla näin vaikeaa?

Anne heräsi aamulla Weasleyden sohvalta. Hän nosti kätensä vatsalleen ja tunsi pahanolon aallon pyrkivän ulos suustaan ja juoksi vessaan. Hän tunsi polttavan oksennuksen nousevan nieluaan ylös ja oksensi uudelleen. Hän toivoi ettei koko raskausaika ollut tällaista kidutusta, sillä hän oli päättänyt yön aikana pitää lapsen. Hän ei halunnut elää siinä elämässä, missä hän vain jossittelisi mitä siitä olisi voinut tulla. Hän kertoisi päätöksestään heti aamupalalla, kun kaikki olisivat paikalla. Ensin hänen täytyi selvitä tästä pahasta olosta, jolla ei näyttänyt olevan loppua.
Aamupalalle päästyään hän yritti pysyä mahdollisimman rauhallisena ja pitää suunsa kiinni. Hän ei halunnut vain kajauttaa sitä, vaan kertoa asiansa hienotunteisesti. Häntä pelotti muiden reaktio. Etenkin Fredin, joka ei varmasti sitä hyväksyisi.

Ensin saapui Ginny, jonka perässä tuli Hermione. Hän oli saapunut edellisenä päivänä kotikoloon. Fred ja George ilmiintyivät alakertaan saaden kaikki kolme tyttöä kiljahtamaan. Tytöt mulkoilivat heitä, mutta he vain virnistivät vallattoman virnistyksensä ja istuivat pöytään. Molly saapui juoksujalkaa alakertaan ja loihti sauvan heilautuksella pannut ja ruoka-aineet esiin kaapeista. Arthur taas käveli mahdollisimman hitaasti venytellen suureleisesti ja istui Annen viereen pöydässä. Harry ja Ron tulivat vielä hitaammin, jos mahdollista. Heidän laskeutumisensa tuntui kuluvan 10 minuuttia. Kaikki nauroivat heidän väsyneille ilmeilleen, mutta Anneen iski ramppikuume siitä puheensorinasta, joka näistä ihmisistä lähti. Hän oli luullut, että talossa olivat vain Weasleyt, mutta näköjään Ronin ystävät olivat saapuneet paikalle.
-Saisinko huomionne, Anne sanoi keskeyttäen iloisen jutustelun. Kaikkien päät kääntyivät häneen päin. Hän karautti kurkkuaan.
-Kuten kaikki te varmasti jo tiedätte, minä olen raskaana, Anne aloitti, mutta hänet keskeytti Hermione, joka henkäisi kovaan ääneen ja muilta tippui haarukoita ja veitsiä lattialle. Vain Fred, Arthur ja Molly pysyivät ilmeettöminä.
-Päätit siis pamauttaa Annen paksuksi, vai?, Ron, joka oli toipunut ensimmäisenä vitsaili Fredille
-Pää kiinni Ron, Fred tiuskaisi heittäen nakkipalan veljeään päin.
-Kuitenkin. Olen miettinyt koko eilisen yön sitä, mitä minun pitäisi tehdä. Mietin tätä asiaa monelta kantilta ja päätin, että pidän lapsen, Anne sanoi. Hän puhui nopeasti vetämättä henkeä välissä, jotta ei joutuisi kestämään kommentteja. Hän tunsi suuren kiven siirtyvän sydämeltään, kun oli saanut sen sanottua. Hän oli pidätellyt tätä uutista koko aamun ja nyt se oli sanottu. Se toi suurta helpotusta. Molly laski kätensä hänen olalleen ja hymyili hänelle onnellisena. Muutkin onnittelivat häntä, joko halaamalla tai taputtamalla selkään. Ainoastaan Fred ei onnitellut häntä. Poika vain nousi ja lähti ja Anne lähti hänen peräänsä.
-Oletko kunnossa?, Anne kysyi huolissaan heidän saavuttuaan eteiseen.
-Olenhan minä, poika vastasi. Hän nosti päätään ja suuteli tyttöä huulille.
-Olen iloinen, että päätit pitää lapsen, hän sanoi kietoen kätensä tytön vyötärölle.
-Niin minäkin, tyttö vastasi painautuen lähemmäs poikaa kuullen tämän tasaisen hengityksen.

15. luku

Viistokuja näytti surkealta, kun Anne käveli sen kivikkoista katua pitkin. Voldemortin paluun jälkeen oli moni kauppa jouduttu sulkemaan pienen kävijämäärän vuoksi. Weasleyn veljeksiä Voldemortin uhka ei kuitenkaan estänyt perustamasta kauppaa. Weasleyn Welhowitsit sai paljon huomiota Viistokujan ainoana kauppan ja menestyi loistavasti. Fred ja George asuivat viistokujalla, mutta Anne oli päättänyt jäädä Kotikoloon raskautensa ajaksi. Se tuntui olevan turvallisin paikka sillä hetkellä ja sen suojaloitsut olivat todella tehokkaita. Johnkin oli siiretty Kotikoloon ja näin saattoi Anne viettää tämän kanssa aikaa niin, ettei tarvinnut pelätä jonkun hyökkäävän heidän kimppuunsa. 

Annen raskaus oli edennyt seitsemännelle kuulle ja hänen vatsansa oli suurentunut huomattavasti. Fred ei vieläkään ollut tottunut ajatukseen siitä, että hänestä tulisi isä, joten hän ei puhunut vauvasta juuri mitään kenenkään kanssa. Molly toisaalta tuntui olevan hyvin innokas tulevasta lapsenlapsestaan ja hössötti kokoajan Annen ympärillä. Muutkin Weasleyt olivat innoissaan ja olivat erittäin ystävällisiä. John ei oikein reagoinut asiaan mitenkään. Hän oli vain onnitellut pojantytärtään ja ollut sen jälkeen asiasta hiljaa. Anne ei ollenkaan ihmetellyt tätä ja ei sen takia loukkaantunut. Hän tiesi miten paljon John iloitsi hänen puolestaan jo valmiiksi, eikä odottanut tältä mitään.

Anne huomasi Fredin ja Georgen kaupan jo kaukaa. Se oli Viistokujan ainoa väripilkku ja se todellakin oli värikäs. Se oikein säkenöi kirkkaista väreistä ja sen sisällä oli suuri tungos. Anne yritti väistellä ihmisiä parhaansa mukaan suuren mahansa kanssa ja etsi katseellaan Frediä. Poika seisoikin suuren korokkeen päällä esitellen muutamalle nuorelle velholle tuotteita. Tyttö lähestyi koroketta ja odotti kärsivällisesti, että hänen poikaystävänsä oli saanut tuotteen kaupattua ja tervehti tätä vasta sitten.
-Eikös sinun pitäisi olla lepäämässä?, poika kysyi ja hyppäsi korokkeelta vaivautumatta käyttämään portaita.
-Minä päätän itse, mitä teen ja milloin, Anne vastasi hymyillen. He halasivat ja jakoivat lyhyen suudelman.
-Miten sinun päiväsi on mennyt?, Fred kysyi johdattaen Annen läheiselle tuolille.
-Istunut ulkona lukemassa jotain Mollyn antamaa vauvakirjaa, tyttö virnisti.
-Siinä oli suloisia kuvia sinusta, Anne virnisti -Sinä olit sulloisen näköinen vauvana, Anne sanoi ja nousi tuolilta.
-Ei kai äitini näyttänyt sinulle minun vauvakirjaani, poika kauhistui.
-Minä lähden nyt syömään jotain hyvää keskustaan. Tuletko hakemaan minut, vaikka viideltä?
-Se sopii. Nähdään sitten, Fred sanoi ja suuteli Annea.

Anne oli löytänyt pienen mukavan pienen kuppilan, Café Polis, Lontoon keskustasta. Sen sisustus ei ollut mitenkään erikoinen: pyöreät puiset pöydät, jotka olivat jo hiukan ränsistyneet sekä samaa puuta olevat tuolit. Missään ei ollut koristeita, ja minkäänlaista väriä ei ollut edes yritetty laittaa minnekään. Kaikin puolin se oli todella karu ja luotaantyöntävä kuppila, mutta silti se oli vanginnut Annen huomion. Sen ränsistynyt olemus oli kiehtonut häntä ja saanut hänet astumaan sisään. Hänen lisäkseen kuppilassa oli joku vanha merimies, joka joi likaisesta kupista kahvia ja puheli itsekseen. Anne istuutui lähimmäksi ikkunaa ja tuijotteli ulos kaupungin hälinään.
-Mitäs teille saisi olla, neiti?, miesääni kysyi hiljaisella äänellä. Anne kääntyi ja kohtasi merensiniset silmät, joita kehysti vaalea iho ja vaaleat hiukset. Miehellä oli pientä parransänkeä leuassaan ja hänen hammasrivistöltään puuttui muutama hammas, mutta silti hänessä oli jotain kaunista.
-Otan pelkkää vettä kiitos, Anne vastasi häkeltyneenä. Mies hymyili ja lähti kohti tiskiä ja jätti tytön istumaan häkeltyneenä paikalleen. Anne ei ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista. Hän tunsi suurta halua tutustua tähän outoon mieheen, mutta samalla halusi välttää miestä. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton, kun mies lähestyi häntä vesilasin kanssa.
-Saanen tiedustella nimeänne, sir?, hän kysyi mahdollisimman kohteliaasti. Mies naurahti hieman ennekuin vastasi ja sai Annen punastumaan.
-Nimeni on Derek Bolen. Entä teidän?, Derek kysyi silmissä uteliaisuus loistaen. 
-Olen Anne Wilson. Hauska tutustua Derek Bolen, Anne vastasi nyt rohkeammin.
-Samoin Anne Wilson. Saanen kysyä, mikä sai teidät tulemaan tähän kuppilaan? Yleensä meillä ei käy kukaan muu, kuin tuo vanha merimies?, Derek kysyi.
-Jokin tämän paikan tunnelmassa sai minut tulemaan tänne, Anne vastasi naurahtaen nolostuen. Hän ei edes tiennyt, mikä hänet sai nolostumaan, mutta tunsi punan kohoavan poskilleen.
He jatkoivat keskusteluaan vielä monia tunteja, kunnes Anne huomasi kellon ja muisti tapaamisensa Fredin kanssa. Hän kiitti, nousi ja lähti, mutta lupasi tulla huomenna uudestaan. He ystävystyivät nopeasti ja Anne huomasi viihtyvänsä todella hyvin Derekin kanssa. Fredille Anne ei maininnut mitään uudesta ystävästään, koska tiesi tämän vain huolestuvan. Fredin tuntien tämä arvelisi Derekin olevan kuolonsyöjä, joka yrittää värvätä viattomia ihmisiä Voldemortin puolelle. Anne kumosi tällaiset väitteet mielestään saman tien kun ne hänen mieleensä tulivat. Hän joutui elämään tämän raskaan taakan kanssa huonon omatunnon kera. Hän paloi halusta kertoa Fredille Derekistä, joka kerta kun näki pojan, muttei pystynyt. Hän ei halunnut tuhota uutta ystävyyssuhdettaan poikaystävänsä epäilyjen varjoon. Ei, tämä oli nyt hänen oma asiansa johon muut eivät voineet vaikuttaa. Hän meni joka päivä käymään Café Polisissa ja keskusteli monia tunteja Derekin kanssa ja aina sai kuulla jonkin uuden asian miehestä.

Anne laskeutui portaita Fredin ja Georgen asunnosta hymyillen leveästi. Derek oli luvannut kertoa enemmän isästään jolla tuntui olevan todella mielenkiintoinen historia. Hän oli juuri päässyt viimeiselle tasanteelle ja otti ensimmäisen askeleen, kun tunsi tönäisyn selässään. Kuin hidastetussa elokuvassa hän näki portaiden lähestyvän ja huudahti ja sitten se olikin pelkkää alasmenoa. Hän pääsi portaiden päähän kovalla rysähdyksellä maha edellä. Hänen päässään kieppui ja lopulta pyörtyi.
Fred oli kuullut tömähdyksen ja juossut alas. Siellä häntä odotti kamala näky. Anne makasi tajuttomana mahallaan portaiden alapäässä. Poika huudahti kauhusta ja juoksi tytön luokse.
-Anne kiltti älä ole kuollut, Fredin kuiskasi ja painoi tytön kasvot rintaansa vasten tuntien kyynelten valuvan poskellaan.
-George! Anne kaatui portaissa. Hänet on vietävä Pyhään Mungoon!, Fred huusi niin kovaa kuin jaksoi. Pian hänen kaksoisveljensä tulikin kovalla ryminällä alakertaan, otti Annen käsivarsilleen, käski Fredin rauhoittua ja kaikkoontui kovaäänisesti poksahtaen. Fred yritti rauhoitella itseään ennenkuin ilmiintyisi sairaalaan. Miksei hän ollut mukana, kun Anne lähti päivittäiselle kävelylleen. Tyttöhän oli raskaana. Miten hän oli saattanut olla niin typerä? Jos Anne nyt kuolisi, se olisi hänen syytään. Kaiken lisäksi vauvakin joutui vaaraan. Hän voisi menettää molemmat. Hän ei ollut ehkä osoittanut sitä, mutta hän todella odotti tämän vauvan syntymistä. Nyt se odotus saattoi valua hukkaan. Oli erittäin epätodennäköistä, että seitsenkuinen selviäisi. Tarvittaisiin ihme. Kaiken lisäksi, jos vain Anne selviäisi ja vauva menehtyisi, mitä hän voisi sanoa tytölle?

George oli vienyt Annen suoraa tietä raskausosastolle ja ojentanut tytön lähimmälle hoitajalle. Nämä kiikuttivat hänet suoraapäätä punaisten ovien läpi saleihin joihin ei ollut muilla asiaa. Fred ilmiintyi pian hänen vierelleen valkoisena kuin lakana. He istuutuivat penkeille odottamaan. He odottivat kokonaiset kahdeksan tuntia ennenkuin hoitajat tulivat kertomaan tilanteen.
-Neiti Wilson selvisi täpärästi ja on nyt toipumassa. Vauva jouduttiin ottamaan kohdusta ja se on siirretty keskoskaappiin, hoitaja sanoi vakavalla äänellä.
-Onko se tyttö vai poika?, Fred kysyi särkyneellä äänellä.
-Oletteko vauvan isä?
-Olen
-Se on tyttö, hoitaja sanoi hymyillen. Fred tunsi kouraisun rinnassaan.
-Haluatteko mennä katsomaan ensin vauvaa vai Neiti Wilsonia?
-Neiti Wilsonia, Fred vastasi miettimättä. Heidän johdatettiin Annen huoneeseen. Tyttö oli todellakin surkea näky. Hän oli edelleen kalpea ja näytti entistä kurjemmalta kaikkien niiden johtojen kanssa. Fred käveli tytön luokse ja silitti tämän otsaa.
-Olen niin pahoillani, hän sanoi ja suuteli tyttöystäväänsä hellästi otsalle.

[volpé]

No niin...sinä olivat kaikki 15 lukua, jotka olen kirjoittanut. Lisäilen niitä uusia lukuja sitten kunhan saan kirjoitetuksi

[volpé]

Tervehdys vaan kaikille Muggle loven lukijoille!

Tässä kirjoitellessani olen huomannut, etten ollenkaan tiedä mikä vuosi tai päiväys tänään on, joten päätin tehdä tällaisen aika-janan tähän väliin. Etsiessäni tietoa huomasi eräitä jänniä juttuja Fredistä. Hänhän siis kuoli vasta 20-vuotiaana 1. toukokuuta 1998. Joissakin kohdissa tässä aika-janassa minun täytyi keksiä nämä päivämäärät, eikä tässä ole läheskään kaikkia päiviä merkitty. Tämä on siis vain suuntaa antava aika-jana ficin selkeyttämiseksi. 

1.4.1978 Fred Weasley syntyy
16.5.1978 Anne Wilson syntyy
26.4.1988 Anne ja Fred tapaavat ensimmäisen kerran (Fred tuolloin 10 ja Anne 9.v)

1994
16.6 Tarinamme alkaa. Fred ja Anne molemmat ovat 16-vuotiaita
14.7 Anne tapaa ensikertaa James Walterin
15.7 Anne saa kirjeen Walterilta, jossa kerrotaan Johnin 200 000 punnan veloista
16.7 Anne pääsee taikaministeriöön "kesätöihin" saadakseen velat maksetuksi
17.7 Anne joutuu jäämään Kotikoloon ministeriössä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen (Jack Knightely oli osallinen)
19.7 Anne palaa töihin, mutta joutuu Jackin ahdistelun kohteeksi ja jättää ministeriön
20.7 Anne ja John tekevät kirpputorin ja siellä Anne näkee jälleen Walterin
21.7 Annen ja Fredin ensisuudelma
22.7  Walter kidnappaa Annen korjaamaan talonsa ja maksamaan Johnin velat
22.11 Arthur ja Molly Weasley löytävät Annen makaamassa metsätiellä

1995
20.6 Arthur ja Molly tuovat Annen Tylypahkaan
21.6 Kolmas koetus. Anne ja Fred palaavat yhteen

                                        Aikaharppaus
20.8.1996Anne saa tietää olevansa raskaana
1997
15.3 Anne tapaa ensimmäisen kerran Derek Boulen
20.3 Anne kaatuu portaissa ja vauva syntyy kaksi kuukautta etu ajassa.
                                                          *               *              *

Tuon unohdin kirjoittaa tuohon äskeiseen viestiin  toivottavasti auttaa 

[punkte]

16.luku


Hänessä oli selvää Weasleyn näköä, mutta hiuksensa ja silmänsä tyttö oli perinyt äidiltään. Vauva oli jo päässyt pois keskoskaapistaan ja oli parantunut ja kehittynyt normaalisti. Hänen äitinsä oli jo hereillä, joten vauva voitiin siirtää sinne. Hoitaja toi vauvan pienessä käärössä ja ojensi sen Annen syliin. Hän oli onnensa kukkuloilla katsellessaan lastaan, suukotti tämän otsaa ja katseli tämän pieniä sormia ja huomasi rannekkeen, jossa luki: Jennifer Wilson, 20, 03, 1997, Pyhän Mungon sairaala. Syntymäaika: kello 15.36
-Mistä tämä Jennifer nimi on peräisin? Anne kysyi hoitajalta, joka vielä seisoi hänen vieressään.
-Se on vain väliaikainen nimi, jonka sairaala on hänelle antanut, hoitaja selitti tasaisella äänellä. Hän ojensi Annelle tuttipullon, jotta Anne saattoi syöttää Jenniferiä. Tyttö otti pullon heti suuhunsa ja joi hyvällä ruokahalulla. Anne naurahti, sillä Jen oli selvästi perinyt isänsä ruokahalun. Aivan kuin Annen ajatuksia olisi luettu, kun Fred pelmahti siinä samassa sisään ennen kuin Anne oli edes ehtinyt ajatella loppuun asti. Mies syöksähti hoitajan luokse.  
-Onko hän jo hereillä? Fred kysyi hoitajalta, joka vai viittasi sänkyä kohti ja Fred istuutui Annen viereen. He katsoivat silmät loistaen toisiinsa ja jakoivat pitkän suudelman. Heidän hetkensä pysäytti Jenin pärskähdys, kun hän yritti työntää tuttipulloa pois suultaan. Anne säikähti ja otti sen pois ja antoi Fredille. Fred laittoi pullon yöpöydälle ja silitti tyttärensä pieniä sormia, lähestyi hänen kasvojaan niin, että heidän nenänsä koskettivat toisiaan. Tämä sai Jenin hymyilevää aurinkoista hymyä ja kyynelten kihoamaan kyyneleet Annen silmiin. Siinä oli heidän lapsensa ensimmäinen hymy…no ainakin se ensimmäinen hymy, jonka Anne näki. Fred oli selvästi tehnyt tätä aiemminkin, joka nosti Jenin ilmaan ja puhalteli tämän pieneen mahaan. Jen potki pienillä jaloillaan ja päästi pieniä naurun kiljahduksia, joka kerta kun Fredin suu osui hänen mahaansa. Fredin kasvoista loisti rakkaus tyttöä kohtaan, kun heidän kasvonsa kohtasivat ja kun Fred laski hengästyneen Jenin sänkyynsä jokeltamaan.
-Sinä olet selvästikin jo mukautunut tähän isyys asiaan, Anne sanoi hymyssä suin.
-No jaa…se tulee enemmänkin luonnostaan, kuin harjoittelemalla. Tulet kyllä näkemään sen itsekin, Fred vastasi ja ahtautui Annen viereen sängylle. Fred otti tuoreen äidin kainaloonsa ja tunsi tämän hiusten tuoksun. Ne tuoksuivat samalta kuin aina: hunajaisilta, mutta niihin oli sekoittunut sairaalan haju. Anne painoi päänsä Frediin ja sulki silmänsä ja hengitti miehen tuoksua sisäänsä. He olivat nyt molemmat 18-vuotiaita, joka oli sangen nuori ikä saada lapsi. No ei ehkä nykyaikana, mutta saukkonummella se oli ehdottomasti liian nuori. Siinä samassa kun he palaisivat näyttämään Johnille vauvaa, koko kylä kuhisisi Annesta ja vauvasta. Se olisi maailmanluokan skandaali ja Anne saisi sietää kiusallisia kysymyksiä ja outoja katseita. Onneksi John oli ymmärtäväinen, eikä ollut tuominnut Annea, kun hän oli päättänyt pitää lapsen.
-Miten John voi? Anne kysyi tehden samalla hentoja kiekuroita Fredin vatsalle.
-No…öh. Anne älä nyt hermostu, mutta hänet on viety vanhainkotiin, Fred sanoi hiukan epäröiden. Anne kohotti päänsä ja katsoi poikaystäväänsä. Hän ei ollut uskoa korviaan. Ei John nyt niin huonossa kunnossa voinut olla. Eihän? Mies oli kyllä sanonut, että kunto on heikentynyt ja se näkyi uloskinpäin. Se ei kuteinkaan ollut niin huono, että John olisi pitänyt vanhainkotiin viedä.
-Missä tämä vanhainkoti on? Anne kysyi värisevällä äänellä.
-Se on saukkonummen ulkopuolella. Kotitupa sen nimi taisi olla, Fred sanoi pitkän mietinnän jälkeen. Anne ei vastannut tähän mitään. Hän käveli Jenin sängyn luokse, otti syliinsä ja käveli ikkunalle. Anne kyllä tiesi missä kotitupa oli ja se ei miellyttänyt häntä yhtään. Sinne oli saukkonummelta 20,00 kilometrin matka. John ei varmasti pääsisi sieltä kovinkaan usein, eikä Anne voinut siellä käydä aivan jokapäivä. Anne katsoi Jeniä, jonka pää nojasi hänen olkapäälleen, ja hieroi nenäänsä tämän poskeen.
-Unohdin muuten vielä kertoa. Nyt kun John ei enää asu saukkonummella se talo on sinun, Fred sanoi selvästikin etsien huoletonta puhetyyliä. Anne kääntyi hitaasti ympäri järkytys kasvoiltaan loistaen. Hän ei mitenkään voinut ottaa heidän taloaan itselleen kokonaan. Hän tiesi oikein hyvin miten paljon heillä oli laskuja rästissä ja nyt hänellä oli vielä lapsi hoidettavanaan. Fred hymyili Annelle rohkaisevasti ja otti Jenin pois hänen sylistään ja asetti sitten istumaan sängylle. Jenin päästessä takaisin omaan sänkyynsä Fred istahti Annen viereen ja kietoi kätensä naisen olkapäiden ympäri ja Anne painoi päänsä hänen olkapäälleen.

Muut Weasleyt saapuivat katsomaan Annea ja Jeniä seuraavan viikon sisällä. Kaikki eivät tulleet samaan aikaan, mutta he kertoivat sen johtuvan teidät-kai-kenestä, joka vahti kaikkea. Anne oli kuullut tästä kamalasta pimeyden velhosta, jota koko velhoyhteisö pelkäsi, eikä halunnut asettaa ketään vaaraa vain oman itsensä takia.
–Voi lapsi kulta! Ei siitä meille mitään vaivaa ole, Molly sanoi, kun hän oli tullut tapaamaan Annea. Mollyn mukana oli tullut Arthur ja heidän vanhin pokansa Bill. Bill oli kertonut menevänsä naimisiin Fleur Delacourin kanssa.
–Eikös hän ollut sen Beauxbatonsin ottelija siellä kolmivelhoturnajaisissa? Anne kysyi kulmakarvat hiukan koholla.
–Kyllä hän oli, Bill sanoi selvää ylpeyttä äänessään. Anne käänsi katseensa Jeniin kätkeäkseen virnistyksensä Billiltä, jonka kasvoilla paistoi edelleen ylpeyttä tulevaa vaimoaan kohtaan. Annen pelasti kiusalliselta tilanteelta aukaistu ovi, josta tuli yllättävän suuri joukko ihmisiä. Näköjään kukaan ei jaksanut noudattaa turvallisuus säädöksiä vaan halusivat nähdä Annen heti. Siellä oli Charlie, Ron, Fred, George, Ginny, Harry ja Hermione ja joitakin muita, mutta Anne ei heitä tunnistanut. Ensimmäisenä hänen kimppuunsa pääsi Ginny, joka halusi välittömästi pitää vauvaa sylissään. Kaikki kokoontuivat siten Ginnyn ympärille ja Anne sai levätä rauhassa. Anne katsoi hymyillen joukkoa, joka seisoi ihastellen vauvan ympärille ja unohti hetkeksi Johnin antaman talon ongelmat. Hän tiesi selviävänsä kaikesta näiden ihmisten avulla, jotka todella välittivät hänestä. Annen poskelle vierähti yksi kyynel, joka tippui hänen paitansa kaulukselle, mutta kukaan ei nähnyt sitä.
Illalla Anne istui ikkunalaudalla pitäen Jeniä sylissään. Päivä oli ollut täynnä riemua, eikä hänellä ollut aikaa miettiä murheellisia asioita. Illan tullen kaikki oli kuitenkin tullut hänen mieleensä ja nyt hän ei saanut unta. John oli vanhainkodissa ja Annen täytyi pitää talosta yksin huolta. Hänellä ei riittänyt aikaa huoltaa taloa ja hoitaa vauvaa. Anne tiesi, että Pyhä Mungo lahjoitti kaikille äideille pakkauksen, josta olisi apua puoleksi vuodeksi, mutta miten hän selviäisi sen jälkeen? Hän ei kävisi töissä, koska hänellä ei ollut edes rahaa laittaa Jeniä hoitoon. Sitä Anne ei halunnut tehdä, joten töissä käymisen voisi siis unohtaa kokonaan. Anne veti syvään henkeä ja laski jo nukkuvan Jenin sänkyynsä ja käveli sängylleen. Hän veti peiton korviinsa ja yritti nukahtaa. Hän nukahti, mutta näki painajaista.

Anne istui talonsa portailla teemuki kädessään. Kaikki näytti olevan rauhallista, mutta silti jokin tuntui olevan vinossa. Anne laski mukin kädestään ja käveli taloon sisälle Jenin huoneeseen. Hän näki Jenin pienen kehon kohoilevan rauhallisesti ja käveli sängyn luokse. Anne otti peitosta kiinni ja oli katsomassa sen alle, mutta huomasi koskettavansa tyhjää. Anne otti kätensä äkkiä pois ja kääntyi ympäri. Huoneen toisessa päässä seisoi mies, joka piteli nukkuvaa Jeniä sylissään ja hymyili ilkeästi. Anne ei uskaltanut liikkua, koska pelkäsi miehen satuttavan vauvaa ja tyytyi vain katsomaan miestä ilkeästi.
-Etkö arvaa, miksi olen täällä? mies kysyi ivallisesti. Anne aukaisi suunsa, mutta ääntä ei kuulunut. Anne tarttui kaulaansa ja tiesi näyttävänsä säikähtäneeltä.
-Et ole maksanut laskujasi ja päätimme ottaa pantiksi lapsesi, mies sanoi ja nauroi ilkeää naurua, joka tuntui täyttävän koko huoneen. Jen heräsi ja alkoi itkeä kovaan ääneen kurottaen käsiään Annea kohti. Mies kääntyi ympäri ja lähti huoneesta lapsi mukanaan. Anne yritti huutaa, mutta ääntä ei edelleenkään kuulunut. Hän juoksi miehen perään, mutta tämä näytti kadonneen, kuin tuhka tuleen. Jenin itku kuului edelleen ja Anne juoksi ympäri taloa ja alkoi vajota epätoivoon. Hän vajosi lattialle ja tunsi kuumien kyynelien laskeutuvan poskilleen. Jenin itku kuului yhä kovempana ja siitä kuului epätoivo, mutta Anne ei voinut häntä auttaa.

Anne aukaisi silmänsä ja katsoi kauhistuneena ympärilleen makuuhuoneessaan. Hän hieroi silmiään ja levitti kätensä sängyllään. Hän oli nähnyt tuon saman unen ennenkin, mutta aina se jäi kummittelemaan hänen mieleensä. Jenin itku kuului toisesta huoneesta ja Anne katsahti kelloon. Se oli jo seitsemän aamulla ja Anne nosti itsensä käsivarsiensa varaan. Hän käänsi päänsä vain nähdäkseen jällen kerran sen tyhjän paikan, jossa erään tärkeän ihmisen olisi pitänyt nukkua. Fred ei ollut tullut käymään kertaakaan ensimmäisen käyntinsä jälkeen, vaikka sairaalasta pääsyyn oli jo kaksi kuukautta. Anne oli lähettänyt Fredille syntymäpäiväkortin, mutta vastausta ei kuulunut. Fred ei myöskään ilmestynyt Annen syntymäpäiville, eikä edes lähettänyt korttia. Anne ei ymmärtänyt, mikä saattoi olla niin tärkeää, ettei mies voinut tulla edes omaa lastaan katsomaan. Anne huokaisi ja nousi sängystään. Hän käveli iso vanhempiensa entiseen huoneeseen, jonka hän oli itse remontoinut ja järjestellyt Jeniä varten. Jen oli nyt kahden kuukauden ikäinen ja kasvanut monta senttiä. Anne nosti hänet syliinsä ja hyssytteli lastaan. Anne käveli portaat alas ja haki keittiöstä maitopullon ja asetti sen mikroon hyssytellen Jeniä samalla. Mikro piippasi hetken päästä ja Anne saattoi asettaa pullon Jenin suuhun. Anne istuutui keittiön tuolille kohottaen Jenin asentoa sylissään ja katseli ympärilleen keittiössä. Se oli aina ollut samanlainen, mutta siltikin Anne piti siitä kovasti. Aiemmin hän oli kammoksunut ajatusta asumisesta isovanhempiensa talossa, mutta näiden kahden kuukauden aikana hän oli ehtinyt kiintyä siihen. Jen kakominen herätti Annen ajatuksistaan ja hän vetäisi pullon tytön suusta.
-Sinä sitten osaat olla oikea höpsö, Anne sanoi ja puhalsi Jenin mahaan, joka sai tytön naurahtamaan pienesti. Anne hymyili lapselleen ja kantoi tämän olohuoneeseen ja asetti Jenin peitolle, jonka Anne oli saanut Pyhän Mungon äitiys pakkauksesta. Peitto oli vihreä ja siinä oli erilaisia mustia kiemuroita joka puolella. Peitto oli kaunis ja Jen näytti todella suloiselta jokeltaessaan siinä. Anne otti auton Jenin lelulaatikosta ja ajeli sillä tytön ympärillä tehden samalla auton ääniä. Jen seurasi silmät pyöreinä, käännähti vatsalleen ja yritti saada auton kiinni pienillä käsillään. Anne antoi Jenin ottaa auto käsiinsä ja meni ulos hakemaan lehteä. Hän otti neuleen Johnin nojatuolilta, laittoi kengät jalkaansa ja aukaisi oven.

Aamu oli kirpeän raikas ja Anne tunsi pientä kipristelyä nenässään. Hän käveli postiluukulle nopein askelin, nappasi lehden postilaatikosta ja juoksi sisälle. Anne käveli takaisin olohuoneeseen, istuutui Jenin viereen ja aukaisi lehden. Lehti oli tavallinen jästien sanomalehti, The Times. Anne haki keittiöstä kahvia lukien yhä lehteään, eikä huomannut oven avautuvan. Anne huomasi henkilön vasta kun oli tullut takaisin keittiöstä, säpsähti ja tiputti kuuman kahvi mukinsa. Anne kirosi hiljaa ja keräsi sirpaleet lattialta ja katsoi tulijaa vihaisesti. Tulija oli pitkä mies, jolla oli pitkä paikattu viitta päällään. Jen katsoi miestä pitkään ja kun tunnistanut tätä, hän alkoi huutaa. Anne kuuli itkun keittiöön ja huokaisi. Hän heitti mukin sirpaleet roskakoriin, otti rätin tiskiltä ja käveli takaisin olohuoneeseen. Kahvi tahraa ei kuitenkaan ollut enää missään ja Anne tiesi tasan tarkkaan miksi.
-Sinä olet velho. Mitä teet talossani? hän kysyi vihaisesti mieheltä ja nosti Jenin lattialta.
-Sinun ei tarvitse pelätä minua. Olen Fred Weasleyn ystävä, Remus Lupin, mies sanoi kohteliaalla ja rauhallisella äänellä. Jen lopetti itkemisen Annen sylissä ja naisen suu loksahti auki. Lupin alkoi kertoa hitaalla ja rauhallisella äänellä kaiken mitä taikamaailmassa oli tapahtunut. Päästyään loppuun, Anne ei voinut kuin tuijottaa Lupinia suu ammollaan.  
-Eikö Fredillä itsellään ollut tarpeeksi pokkaa tulla kertomaan tuo minulle itse? Anne kysyi hiukan uhmakkaalla äänellä. Lupin näytti vaivaantuneelta.
-Tulin vain ilmoittamaan, siinä kaikki, hän sanoi ja lähti ulos talosta. Anne jäi katsomaan hänen jälkeensä. Annesta tuntui jotenkin tyhjältä. Lupin oli vain tullut hänen kotiinsa ja ilmoittanut, ettei tee mitään pahaa ja alkoi kertoa taika yhteisön sekasorrosta. Aivan kuin he olisivat olleet jotenkin hyviäkin tuttuja. Anne myös suututti se, ettei Fred ollut kertonut tästä itse, vaan lähetti jonkun aivan tuntemattoman. Hän katsoi Jeniä ja suukotti tätä otsalle ja laski tytön takaisin peitolle ja juoksi ulos. Hän hengitti kiivaasti sisään ja ulos ja yritti rauhoittua. Tällä oli nyt joku selvä tarkoitus, miksi tämä kaikki kerrottiin hänelle. Hän käytännössä kuului Weasleyn perheeseen, koska heidän poikansa oli Annen lapsen isä, mutta hänethän olisi voitu eristää kokonaan taikuuden ulkopuolelle. Anne ei ymmärtänyt yhtään mitään ja halusi nähdä tutut kasvot. Hän juoksi sisälle, puki vastaan harovalle Jenille vaatteet päälle, laittoi tytön kärryihin ja lähti kohti kotikoloa.

[punkte]

A/N: heh...viime luvusta onkin vitten vierähtänyt sellainen kuukausi Olen todella pahoillani ja tässä tulee pitkään laatimani selitys:
Olen vasta muuttanut uudelle paikkakunnalle ja uusi koulu ja kaiken lisäksi lukio. Ensi viikolla on koeviikko ja sekö taas raastaa hermoja Toivottavasti te ette nyt ole minulla aivan raivona ja toivon tämän tekstin tuovan hiukan iloa arkeen.


17. luku

Matka taittui nopeasti, mutta kun Anne kääntyi Weasleyden talolle johtavalle polulle, hän ei nähnyt mitään. Anne pysähtyi nopeasti ja jäi tuijottamaan suu auki näkymää. Talo oli aina ollut siinä, eikä Weasleyllä ollut mitään syytä muuttaa pois.
-Fred! Fred! Oletko siellä? Anne huusi niin lujaa kuin ääntä lähti. Jen itki jälleen ja Anne otti hänet huokaisten syliinsä tuijottaen edelleen kohtaa, jossa Weasleyden talo oli ollut. Anne tuijotti silmä kovana eteenpäin ja toivoi talon tulevan pian esiin ja Fredin juoksevan häntä vastaan ja sanovan tämän olevan vain tyhmää pilaa, että hän tulisi nyt heidän mukaansa ja aikoisi kasvattaa lapsen Annen kanssa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja Anne yritti huutaa uudestaan, mutta hänen äänensä sortui pian kyyneliin. Anne kääntyi lähteäkseen takaisin kotiinsa ennen kuin kuuli ääntä takaansa.
-Anne? Oletko se sinä? Anne kääntyi ja huomasi Fredin seisovan vain parin askeleen päässä itsestään. Anne käveli nopeasti miehen luokse ja löi tätä kovaa poskelle. Fred näytti järkyttyneen tästä teosta ja yritti ottaa Jeniä syliinsä, joka kietoi kätensä tiukemmin Annen ympärille piilottaen kasvonsa. Fred näytti surulliselta huomatessaan, ettei Jen enää tunnistanut häntä, mutta muutti sen nopeasti vakavan ankaraksi.
-Tule. Mennään sisälle, hän sanoi ja ohjasi Annea eteenpäin.
Se oli Annen elämän erikoisin kokemus. Hänestä tuntui kuin hän olisi ensin astunut jäätävään suihkuun ja sitten erittäin kuumaan. Heti tämän jälkeen Annen täytyi haukkoa henkeään nähdessään Weasleyden talon jälleen edessään. Se oli täysin samanlainen kuin aina, mutta Anne tunsi onnen kyyneleiden valuvan kasvoilleen. Hän ei ollut ennen tajunnutkaan miten paljon hän oli ikävöinyt Kotikoloa. He astuivat sisään ja sielläkin Anne sai ihmettelemisen aihetta. Keittiö oli täynnä ihmisiä ja Anne oli varma, ettei ollut koskaan nähnyt siellä niin montaa ihmistä. Kaikki lopettivat työnsä ja kääntyivät katsomaan Annea ja Jeniä, joka puristi Annen kaulaa jo aika kivuliaasti.
-Anne! kuului Ginnyn huuto, joka rikkoi kiusaantuneen hiljaisuuden. Ginny halasi Annea hellästi ja suukotti häntä hellästi poskeen. Kukaan muu ei liikahtanutkaan ja kiusallinen hiljaisuus palasi. Anne ei halunnut katsoa toisiin ja katseli Jeniä, joka uskalsi jo hiukan kohottaa päätään Annen olkapäältä. Fred oli siirtynyt Annen takaa muiden joukkoon ja seisoi nyt Georgen vieressä. Anne katsoi näitä kaksosia ja huomasi Georgen muuttuneen jotenkin. Aivan kuin jotain puuttuisi. Anne käänsi hiukan päätään ja henkäisi nähdessään tyhjää, missä Georgen toisen korvan olisi pitänyt olla. Anne tarkisti kaikki muutkin puuttuvien korvien tai jonkun muun vamman varalta. Kaikki onneksi näyttivät vielä oikein hyvin vointisilta, mutta kukaan ei ollut reagoinut mitenkään Annen tyrmistykseen.
-No. Ei teidän tarvitse minua pelätä, hän sanoi ja yritti hymyillä rauhoittavasti. Kukaan ei vieläkään vastannut ja Anne alkoi jo suuttua. Tällä tavallako hänet vastaan otettiin kolmen kuukauden tauon jälkeen. Kenenkään ilmeestä ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita. Anne tunsi vihan kuohuvan sisällään ja kääntyi lähteäkseen ja toivoi jonkun pysäyttävän hänet ja sanovan tätä vain sisäpiiri vitsiksi, jota Anne ei vain ymmärtänyt. Kukaan ei kuitenkaan tullut ja Anne paukautti oven takanaan niin lujaa kiinni kuin pystyi. Jenkin ilmeisesti tunsi Annen suuttumuksen ja alkoi itkeä. Anne laski huutavan Jenin takaisin kärryihin ja keinutteli sitä. Weasleyden talo näkyi yhä ja siitä päätelleen Anne oli edelleen suojamuurin sisäpuolella. Anne näki jonkun katselevan häntä ikkunasta, mutta ei tunnistanut kuka.

Anne keinutteli Jeniä vielä kymmenen minuuttia ennen kuin tyttö nukahti. Anne varmisti, että vaunut olivat turvallisesti paikoillaan ja meni takaisin sisälle. Kaikki toiminta loppui jälleen kun Anne astui sisään, mutta hän ei sen antanut häiritä. Hän käveli Mollyn luo, joka oli tekemässä ruokaa, etsi perunat, kaatoi ne tiskialtaaseen, täytti altaan vedellä ja aloitti perunoiden pesun. Kukaan ei tehnyt hetkeen mitään, kunnes Molly palasi tajuihinsa ja jatkoi ruuan tekoa. Pain kaikki muutkin jatkoivat askareitaan aivan kuin kukaan ei olisi häirinnyt heitä. Anne auttoi kaikkia kattamaan suurta pöytää, mutta kukaan ei sanonut vieläkään mitään. Anne tunsi pitkästä aikaa iloa siivota ja laittaa paikkoja kuntoon. Kotona hän joutui koko ajan hoitamaan Jeniä ja puuhamaan muun talon kanssa ja kestämään naapureiden juoruilua. Fred ei ilmestynyt kertaakaan keittiöön ja Anne huomasi tämän olevan ulkona Jenin luona. Annea harmitti se, ettei Fred halunnut auttaa muuten Annea selviämään Jenin hoidosta, mutta hiippaili selän takana hoitamassa tytärtään.

Ruoka valmistui nopeasti ja kaikki tulivat välittömästi paikalle ensimmäisellä kutsukerralla, joka oli Annen mielestä suuri saavutus. Hän oli joutunut muutama vuosi takaperin huutamaan naama punaisena, mutta Molly oli selvästi saanut Weasleyn pojat ruotuun. Kukaan ei vieläkään puhunut mitään ja Anne tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja päätti lähteä kotiin. Hän tunsi piston sydämessään kuullessaan puheensorinan alkavan heti oven sulkemisen jälkeen. Anne käveli Jenin luo ja näki tämän hereillä hymyillen aurinkoista hymyään.
-He eivät selvästikään kaipaa meitä, mutta kyllä me pärjäämme. Vai mitä kulta? Anne sanoi heiluttaen hellästi Jenin jalkoja. Tyttö kikatti pienesti ja otti jaloistaan kiinni. Anne ei voinut olla naurahtamatta ja lähti pihasta.
-Anne odota, joku sanoi hänen takanaan. Anne kääntyi ja näki Ginnyn, joka näytti purskahtavan pian itkuun. Annen iloinen mieli katosi välittömästi ja hän juoksi ystävänsä luo.
-Ginny kulta. Älä nyt, hän sanoi ja halasi tyttöä tiukasti. Ginny näytti romahtavan noista sanoista ja nojasi koko painollaan Anneen. Ginny itki hillittömästi ja tärisi, eikä saanut sanaa suustaan.
-Minä olen ni-iin pahoillani, hän sanoi itkunsa lomasta.
-Mitä nyt on tapahtunut? Anne kysyi rauhoittavalla äänellä tuntien rauhattomuutta sisällään.
-Me ei olla autettu sinua yhtään ja minulla on ollut koko ajan huono omatunto, mutta Fred ei antanut minulle lupaa auttaa sinua, hän sanoi hiljaisella äänellä. Annen kasvot kovettuivat ja hän päästi Ginnystä irti ja juoksi sisälle.
-FRED WEASLEY! Anne huusi niin kovaa kuin pystyi. Kaikki säpsähtivät kovaa ääntä ja Fred käänsi ilmeettömät kasvonsa Anneen päin.
-MIKÄ SINUN ONGELMASI ON KUN ET ANNA MUIDEN AUTTAA MINUA! GINNY JOUTUI KÄRSIMÄÄN OMANTUNNON TUSKIA, KOSKA EI SAANUT TULLA MINUA AUTTAMAAN! Anne huusi ja tunsi katkeruutensa valuvan pois.
-MINÄ OLEN HOITANUT JENIÄ AIVAN YKSIN VIIMEISET KOLME KUUKAUTTA JA OLEN VARARIKOSSA! EN OLE NÄHNYT JOHNIA KERTAAKAAN NÄIDEN KUUKAUSIEN AIKANA JA NAAPURIT VAIN JUORUAVAT MINUSTA JA MINUN ISÄTTÖMÄSTÄ LAPSESTANI! TIEDÄTKÖ SINÄ OLLENKAAN MILTÄ SE TUNTUU? Anne huusi kyynelien valuessa hänen poskilleen. Fredin ilme muuttui yhä surullisemmaksi, mitä enemmän Anne huusi. Molly käveli Annen luo ja halasi naista lujasti. Anne murtui ja itki uudestaan tällä kertaa Mollyn olkapäälle. Lähi päivinä Anne oli itkenyt enemmän kuin normaalisti ja hän alkoi jo ihmetellä milloin hänen kyynelkanaviensa vedet loppuisivat ja hän ei enää pystyisi itkemään. Se oli selvästikin pohjaton, koska nyt Anne itki enemmän kuin kertaakaan. Kaikki muutkin kokoontuivat Mollyn ja Annen ympärille ja yrittivät lohduttaa Annea. Kaikki halasivat Annea lujasti ja kuiskasivat lohduttavia sanoja hänen korvaansa. Anne vain nyökkäsi kaikille kiitokseksi ja kääntyi lähteäkseen, mutta Fred pysäytti hänet. Ensin Anne luuli, että Fred sanoisi jotain, mutta Annen suureksi yllätykseksi Fred painoi huulensa hellästi Annen huulia vasten. Anne tunsi olevansa sulaa vahaa tämän suudelman aikana ja pelkäsi jalkansa jälleen pettävän, mutta Fred piti häntä pystyssä kunnes suudelma loppui. Fred kääntyi ja lähti huoneesta. Anne ei voinut muuta kuin tuijottaa. Fred kyllä osasi välillä olla kummallinen, mutta tämä pääsisi ehdottomasti top 10-listan kärkeen.

Jen nukkui koko kotimatkan ajan, mistä Anne oli erittäin kiitollinen. Hänellä olisi aikaa järjestellä ajatuksiaan. Mitä Fredin suudelma tarkoitti? Entä jos Fred tulisi nyt takaisin ja auttaisi Annea hoitamaan Jeniä ja elämä palaisi takaisin raiteilleen. Tämä oli pelkkää toive ajattelua, mutta koskaan ei saisi luopua toivosta.
Annen kääntyessä metsätieltä kotiaan kohti hän huomasi jonkun seisovan terassilla. Anne ei tunnistanut hahmoa ja puristi vaunuja lujempaa. Hänen päästessä lähemmäs Anne tunnisti henkilön Derek Boleksi. Anne huudahti miehen nimen ja tämä kääntyi ympäri. Annen iloinen huudahdus muuttui kauhistuneeksi, kun hän näki millaiseksi mies oli muuttunut. Hänen kauniit kasvonsa olivat muuttuneet lommoisiksi ja kalpeaksi ja hänen siniset silmänsä olivat laajentuneet. Hänen suustaan puuttui yhä enemmän hampaita, eikä hän ilmeisesti ollut vaihtanut vaatteitaan muutamaan kuukauteen.
-Derek mitä ihmettä sinä täällä teet? Anne kysyi huolestuneella äänellä.
-Et ole käynyt katsomassa minua kolmeen kuukauteen, hän sanoi katkeruutta äänessään.
-No. Kuten huomaat, minulla on nyt lapsi. Sitä paitsi en minä muutenkaan sinne olisi päässyt. Minulla ei ole autoa, Anne sanoi rauhoittelevasti.
-Tuo ei ole mikään selitys, Derek sanoi vihaisesti nousten seisomaan tuoliltaan. Anne säikähti Derekin aggressiivisuutta. Anne nosti Jenin vaunusta ja meni sisälle kulkien mahdollisimman rauhallisesti Derekin ohi. Mies seurasi Annea sisälle ja vahti Annen jokaista liikettä. Anne laski Jenin lattialle ja kääntyi ja huomasi seisovansa melkein nenät vastakkain Derekin kanssa. Miehen hengitys haisi vahvasti alkoholille ja Anne otti askeleen taaksepäin. Derek esti Annen aikeet tarttumalla naista käsivarresta tiukalla otteella.
-Miksi sinä hylkäsit minut? hän kysyi henkäisten pahaa hajua Annen naamalle.
-Minä en ole hylännyt sinua. Minulla vain ei ole ollut aikaa tulla käymään luonasi, Anne sanoi pelokkaalla äänellä.
-Älä valehtele minulle! Derek huusi ja heitti Annen lattialle saaden Jenin itkemään. Derek nosti Jenin syliinsä ja juoksi yläkertaan. Anne huusi tytön nimeä ja juoksi nopeasti miehen perään. Anne löysi Derekin Jenin huoneesta pitäen lasta edelleen sylissään.
-Derek ole kiltti ja Anna Jen minulle, Anne sanoi vakaalla äänellä. Derek selvästikin huomasi paniikin naisen äänessä, koska puristi Jenin rintaansa vasten.
-Miksi sinä pelkäät minua Anne? hän kysyi puristaen Jeniä yhä kovempaa saaden tytön uudestaan itkemään. Derekin ilme vääristyi Jenin itkusta ja ravisteli tätä voimakkaasti saaden tytön pään heilumaan vaarallisesti.
-Derek älä tee noin, Anne pyysi itkuisella äänellä. Derek tuijotti hetken Annea suoraan silmiin iloton hymy huulillaan.
-Selvä, hän sanoi ja laski tytön kovakouraisesti maahan. Anne odotti Jenin itkua, mutta sitä ei kuulunut. Anne parkaisi ja lähestyi Jeniä kauhuissaan. Hän nosti tyttärensä maasta ja herätteli tätä. Jen palasi tajuihinsa ja itki kovaan ääneen. Anne huokaisi helpotuksesta ja kääntyi saarnatakseen Derekille, mutta tunsi aseen takaraivoaan vasten.
-Älä liiku Anne. En halua satuttaa sinua, Derekin kylmä ääni sanoi.
-Mitä sinä haluat minusta? Anne sanoi jäätävällä äänellä. Hän peitti Jenin vartalollaan, jottei Derek varmasti voisi osua tyttöön.
-Sinä et voi ikinä ymmärtää, että minä olen tuon lapsen oikea isä, Derek sanoi hiljaisella äänellä. Kauhu lamaannutti Annen aivot. Miten Derek saattoi ajatella tuollaista.
-Etkö huomaa miten paljon tuo tyttö minua muistuttaa? Derek kysyi ja kyykistyi Anne taakse suukottaen naista tämän niskaan. Anne tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen ja värähti inhosta.
-Sinä et ole tämän lapsen isä Derek, Anne sanoi kovalla äänellä. Derek puristi Annen olkapäätä kivuliaasti. Annen silmät sumenivat kyynelistä, mutta ei antanut niiden valua poskille. Hän ei halunnut näyttää heikkouttaan Derekille. Jen ei enää huutanut ja sen silmät tuijottivat suurina ympyröinä Annen kasvoja. Anne hymyili rohkaisevasti ja yritti nousta ylös. Annen yllätykseksi Derek auttoi Annen seisaalleen, mutta painoi aseen naisen selkään.
-Nyt me menemme alakertaan ja te molemmat lähdette minun mukaani, hän sanoi ja ohjasi Annea kohti portaita. Annen pää löi tyhjää, kun hän mietti pakoreittiä tilanteesta.

He olivat jo päässeet terassille ennen kuin Annella välähti. Hän teki äkkipysähdyksen, nosti jalkaansa osuakseen Derekiä haaraväliin ja iski tämän selällään seinää vasten. Anne paransi Jenin asentoa, nappasi aseen ja osoitti sillä Derekiä. Anne kaivoi Derekin taskusta puhelimen ja soitti poliisille.
-Miksi sinä teet tämän minulle Anne? hän kysyi kun he odottelivat poliisin saapumista.
-Derek. Olet mielisairas, eikä tämä lapsi ole sinun, Anne sanoi rauhoittavasti, mutta ei laskenut asettaan. Annen käsiin sattui jo hieman Jenin kannattelusta, joka nukkui sikeästi hänen olkapäätään vasten. Poliisi saapui yllättävän nopeasti ja kuljettivat Derekin autoon ja lähtivät. Anne käveli sisälle ja asetti Jenin syöttötuoliin ja aloitti ruuan valmistuksen. Tästä hän ei kertoisi kenellekään. Anne hymyili Jenille ja yritti unohtaa äskeisen välikohtauksen.
Hänellä todellakin oli jonkinlainen kyynel kanavien ongelma. Anne itki itsensä sinä iltana uneen ja näki painajaisia Derekistä ja kuinka tämä nappasi hänen tyttärensä. Fred ei todellakaan saisi kuulla tästä, vaikka ei häntä varmaan muutenkaan se kiinnostaisi.    

A/N2: no siis tässä tämä nyt oli. Toivon ettei ollut liian angst tai liian sekava?

[Trickster]

Luin tämän läpi joskus kaksi vuotta sitten ja löysin uudestaan muistutuslistaltani. Varmaan turha odotella jatkoa kun viimeeksi päivitetty reilu kaks vuotta sitten? :'D

Anygays. Pää huutaa tyhjää, en oikeen keksi mistään sanottavaa. Voisin quoteilla ainakin kymmenen ihanaa kohtaa mutta jätän väliin tällä kertaa. Tää on aivan ihana, Fred on yksi lempi hahmoistani Potterissa joten kiva lukea fikkejä Fred parituksillakin välillä. Teksti ja kirjoitustyyli on jees, muutamia typoja spottasin mutte ei ollut häiritsevästi. Mietin vaan mistä Derek sai tietää Annen asuinpaikan?

[punkte]

Voi Trickster! Oon unohtanu tän paikan aivan kokonaan ja nyt jostain muistini sopukoista sen löysin ja tulin käymään katsomassa onko vanha kirjoitukseni täällä vieläkin. Ja se oli! Ja sinä olet sitä kommentoinut virallisesti piristit mun tylsää junamatkaa  Valitettavasti jatkoa ei tule kun olen hävittänyt tuon vanhan tiedoston ja täytyy sanoa, että ei aika riittäisi :/ mukava kuitenkin kuulla, että olet siitä nauttinut