Sopeutuneet toisiinsa
fandom: Free!
paritus: Haruka/Makoto
ikäraja: S
genre: pohdiskeleva draama
sanamäärä: 350
yhteenveto: Maasta ja vedestä; pysyvästä peruskalliosta ja mukanaan vievästä virrasta.
A/N: Jatkoa sarjassamme “en taida itsekään ihan tietää, mitä hittoa tuli kirjoitettua, mutta tässä se nyt silti on”
Periaatteessa ihan tykkään tästä parituksesta, mutta en ennen Sousuke/Makoto-hurahdustanikaan nähnyt tällä shipillä minkäänlaista tulevaisuutta, ja tarkoitukseni nyt oli tässä vähän avata niitä pohdintoja.
Inspistä löytyi inspiraatiopaketissa ojennetusta
biisistä sekä kaikenmaailman ficletien elementti-haasteesta.
Haruka on tehty elämään vedessä. Vedestä.
Makoton elementti taas on maa. Selvästi. Hän on lämmin ja kiinteä ja vakaa, häneen on hyvä tarttua. Hyvä nojata. Hyvä perustaa jokapäiväinen elämänsä, kulkea tutulla kamaralla viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, ja huomata kaiken sen merkitys vasta siinä vaiheessa, kun maa alkaa järkkyä. Silloin kaiken on mahdollista murentua. Niiden samojen perustusten varaan on rakennettu paljon. (Liikaakin.)
Maan kuoren alle pääseminen on vaikeaa, eikä maa kaivamalla lopu. Auringon ja tuulien kuivattaman hiekan alta voi melkein kuka tahansa paljastaa toisenlaisia kerroksia, mutta lopulta nekin ovat vain osa totuutta; väittävät siellä jossain hyvin syvällä sisällä uinuvan jotain paljon kuumempaa, polttavaa,
tukahduttavaa, mutta sinne saakka Haruka ei ole edes halunnut kurottaa. Hänelle riittää pohjavesien koskettaminen, ne ovat aivan tarpeeksi syvällä. Ne hän tunnistaa kaltaisekseen. Ja ne on tarkoitettukin löydettäviksi, ainakin hänen löydettäväkseen, niitä ei ole haudattu liian kauas.
Toisinaan heidän maatessaan yhdessä pimeässä, hengitysten tasaantuessa toistamaan toistensa raukeaa rytmiä, Haruka ajattelee virran sileäksi hiomia kiviä. Kuinka vesi on kuluttanut pois niiden jokaisen särmän, muovannut ne mieleisikseen, tehnyt niistä tyystin toisenlaisia kuin niiden kai kuuluisi olla.
Kuinka ajan saatossa jokin niin voimakas voi antaa vähitellen periksi.
Silloin Haruka ymmärtää Makoton hukkumisen pelkoa; mikä vedessä voi olla niin kammottavaa.
Kun hän vetäytyy, Makoto seuraa, kääntyy hänen puoleensa ja koskettaa. Kuljettaa kättään pitkin kylkeä ja painautuu lähelle. Pitää kiinni. Tiukastikin. Kuiskailee, joskus niin hiljaa, ettei sanoista saa selvää, ei ehkä ole tarkoituskaan, ja Haruka muistaa, että myös maa voi vyöryä veden ylitse, ajaa sen sijoiltaan ja imeä itseensä. Saada sen katoamaan. Kokonaan. Muodostaa padon ja pysäyttää luontaisen liikkeen.
Haruka nojaa kosketukseen vain harvoin, ja joskus Makoto päästää irti. Vetäytyy vuorostaan.
Makoto tietää melkein aina, mitä Haruka ajattelee, toisin päin se yhteys ei toimi. Ei sille ollut koskaan tarvetta. He ovat sopeutuneet toisiinsa kuten helppoa uomaa hakeva puro ja sille suotuisa maaperä, kasvaneet osaksi toisiaan. (Liikaakin.)
Mutta siellä, missä on liikettä, tulee jokin muuttumaan, se kuuluu veden ja maan liittoon; samalla tavoin kuin Makoton tulee juurtua, pysyä paikoillaan kuten peruskallion, Harukan täytyy antaa virran viedä. Hän tahtookin sen vievän. Ei ihan vielä, ei huomennakaan, sillä tässä on nyt hyvä olla, mutta lopulta kuitenkin.
