Amnesia the Dark Descent: Kukkivan kaipuun kukka. // S

[hedge14]

Nimi: Kukkivan kaipuun kukka
Kirjoittaja: hedge14
Fandom: Amnesia the Dark Descent
Ikäraja: S
Genre: Angst, romance
Summary: "Kuinka julma onkaan rakkaus, kun rakastavaiset revitään erilleen."
A/N: Albumihaastetta varten kirjoitettu ficlet. Biisinä Blackmore's Night - Ghost Of A Rose.

-Kukkivan kaipuun kukka-

Hän nukahti, nuutui. Laskeutui alas uniensa valtakuntaan. Aina hänen rakkaansa ilmestyi hämyisenä olentona hänen vierelleen, kietoi hahmonsa Alexanderin ympärille. Edes unikuvan kehoa ei Alexander pystynyt koskettamaan, vaan hänen ruumiinsa solahti rakkaansa läpi.

Epätoivon maku suussaan Alexander epäili kauniimpiakin unelmia painajaisiksi.

Kuinka julma onkaan rakkaus, kun rakastavaiset revitään erilleen. Kuinka polttava onkaan kaipaus, kun toivo palaamisesta kotiin on vain kasa tuhkaa ja hulluja, mahdottomia suunnitelmia.

Unessa Alexanderin neito sanoi; "Muista minua aina, kun näet valkoisen ruusun. Lupaa minulle."

Alexander ei aio kasvattaa yhtäkään ruusua Brennenburgin linnan tiluksille. Onkin kohtalon ivaa, kun muistottomuuden juoma vaatii valmistuksessaan ruusun terälehtiä. Niinpä Alexander valitsee ruusunsa punaisiksi, mutta ei silti pysty unohtamaan rakkaansa kasvoja, vaikka kuinka toivoisi. Hän tarttuu liikaa kotinsa, sydämensä hahmoon.

Mitä kaikkea mies voikaan tehdä rakkautensa eteen?

Koko Preussi varmasti olisi onnekkaampi, jos Alexanderin rakkaus voisi nuutua niin kuin hänen järkensä, hellyytensä hyytyy. Hän tietää mitä tarvitsee portin luomiseen, eikä päätös ole hänelle yhtään vaikea. Kotiin hän vain haluaa mennä. Onko se rikos?

On.

Moni vihaa häntä näillä main, kuiskii hänen teoistaan vain päivänvalossa. Liian raastavia ovat Alexanderin uhraukset, eikä niitä kukaan uskalla hämärän tullen muistella. Yöllä kerääjät marssivat varjoissa ja kääntyvät valoon etsiessään uhrejaan. Valo karkottaa vain ihmismielen pelkoja, mutta vetää samalla pahuuden kohti kynttilää ja sen omistajaa.

Mutta Alexander ei ole ihminen, eikä pelkää pimeää. Eniten häntä pelottaa mahdollisuus, että hänen rakkaansa tietää hänen rikoksistaan. Turha pelko, mutta silti häntä kuristaa syyllisyys, kun hän miettii rakkaansa hellyyttä ja elämäniloa. Kuinka neito voisi edes rakastaa tämän maailman kovettamaa Alexanderia, sitten kuin hän palaisi kotiin?

Joskus, Brennenburgin sydämessä Alexander pohtii mahdollisuutta, että hänellä ei ole kotia enää ollenkaan.

Jos hänen rakkaansa olisi kuollut, valinnut toisen miehen. Alexander lojuu hylättynä sängyssään ja miettii luovuttamista. Mutta kaiken sen jälkeen, hänen alitajuntansa ei anna hänen luovuttaa. Unessa hänen rakkaansa ilmestyy valkoisen ruusun aaveena ja kuiskaa;

"Älä päästä irti."

Eikä Alexander voi vastustaa rakkaansa tahtoa. Ei vaikka itseinho värisyttää hänen mieltään. On helppo syyttää kaikkia muita. Danielia. On helppo alentaa ihmiset eläimiksi ja antaa jonkun toisen tarttua veitseen.

Alexander herää. Hän ei tiedä kuka on tuonut tuoksuvat, hehkuvat ruusut huoneeseensa, mutta kun hän kohottaa yhden maljakosta pois, hän tietää sen olevan aivan oikein. Ruusun piikit eivät ole tarpeeksi teräviä upotakseen hänen ihoonsa.

"Minä lupaan."

[Talviomena]

Tämä nyt on jo melkein kolme vuotta vanha teksti, mutta ajattelinpa nyt kuitenkin kommentoida, koska rakastan Amnesiaa ja olin hyvin yllättynyt löytäessäni siitä ficin täältä.

Tykkään sun kirjoitustyylistä aivan valtavasti. Jokainen virke tuntuu kauneudessaan tarkkaan harkitulta ja kokonaisuus ihanan utuiselta, lähes runolliselta. Tunnelma välittyy todella tehokkaasti, ja se tunnelma on kaunis, haikea ja rauhallinen; jopa siinä määrin, että tuntuu aivan oudolta, että niinkin synkästä ja painajaismaisesta pelistä kuin Amnesia voikaan saada aikaa tällaista tekstiä. Rakastan tätä kohtaa:

Hän tietää mitä tarvitsee portin luomiseen, eikä päätös ole hänelle yhtään vaikea. Kotiin hän vain haluaa mennä. Onko se rikos?

On.

Onneksi klikkasin auki myös alkuun linkittämäsi biisin, taisin nimittäin juuri löytää uuden bändin kuunneltavakseni, vaikkakaan itselleni ei kyllä olisi ehkä heti tullut mieleen Alexander tuosta biisistä.