Ficin nimi: Ystäväni hyvä, ystäväni rakkaani mun
Ikäsuositus: sallittu
Fandom: Kaze to Ki no Uta
Paritus: Serge x Gilbert
Tyylilaji: rakkauslöllöily, tajunnanvirta. On se myös vähän depressiivinen.
Varoitukset: no mitä nyt puhetta kadotuksesta ja viitteitä Gilbertin, köh, ammattiin. Ja siihen, että ks. blondi olisi paholainen
Vastuunvapaus: Löllönlöö, enpä omista, enkä tulekaan omistamaan. Enkä tästä nyt rahaakaan saa.
A/N: Gilbert on ihan kauhea ja samalla liian ihana ja miksi mulle aina käy niin, että kirjoitan jotain angstista poikarakkautta yöllä. Jooh.
Serge ei voinut olla tuijottamatta. Olihan se erittäin naurettavaa ja yltiöromanttista, etenkin kun he eivät olleet muuta kuin ystäviä. Jos sitäkään, Gilbert oli useimmiten hankala kuin metallista tehty Gordionin solmu. Sergen oli miltei mahdotonta sanoa, mitä Gilbert hänestä ajatteli.
Mutta Sergelle sillä ei ollut väliä, niin kauan kuin hänen oli mahdollista istua tunnilla Gilbertin seurassa, ruokalassa. Tai katsoa, kuinka Gilbert saapui aamumessuun myöhässä, posliinisen vaalea iho paistaessa raskaiden ikkunoiden läpi tulevassa valossa, vaaleat hiussuortuvat kehystäen kasvoja, jotka olisivat voineet yhtä hyvin kuulua kalliille nukelle tai enkelille.
Muut kutsuivat Gilbertiä perkeleeksi, mutta Serge vaati itselleen oikeuden ajatella toisin. Vaikka hänen nukkemainen ystävän irvikuvansa olikin enemmän kuin haitaksi lyseon yhteishengelle, ei Serge millään voinut nähdä toisen pojan sortuvan muihin synteihin kuin antisosiaalisuuteen. (Vaikka Serge tiesi, tiesi liiankin hyvin, mitä vaaleaverikkö teki muiden poikien kanssa.) Ehkäpä se synti juuri tekikin Gilbertistä Gilbertin.
Kun Gilbert istui ikkunan äärellä, verhot hulmuten tuulessa, sirot kädet kirjoittaen sulalla kirjaimia kirjainpuroon, jotka loppujen lopuksi yhdistyivät johonkin taivaallisen kauniiseen lausahdukseen - maailma varmasti pysähtyi hetkeksi. Serge ei koskaan ollut tohtinut salaa kurkkia, mitä Gilbert kirjoitti, eikä poika koskaan näyttänyt hänelle teoksiaan. Mutta Gilbert ei kirjoittaisi mitään rumaa, ei hän voisi, ei hän raaskisi. Sillä kaikki rumakin ja epäpuhdas, joka Gilbertin huulilta ulos kiemurteli, oli kuin mikäkin runo. Se oli naurettavaa, ja jos Jumala kuulisi Sergen ajatukset, hän olisi iäksi karkoitettuna kadotukseen. Mutta Sergen täytyi myöntää, että jos hänellä oli sellainen mahdollisuus koskea Gilbertiä, hän ottaisi tuhat kadotusta yhdessä yössä. Eikä hän koskettamisella tarkoittanut mitään fyysistä tai sodomiaa, vain yksinkertaisesti Gilbertin sielua, Gilbertin ajatuksia ja Gilbertin tapaa olla omahyväinen ja itseriittoinen. Se oli taianomaisempaa, kuin yksikään niistä suudelmista, jotka Gilbert oli viettelyksellä häneltä ryöstänyt. Gilbertin sielu oli puhdas, ja yksinomaan Sergelle jaettavissa. Tai niin hän itse toivoi, olisi kerännyt vaikka piknik-korin täyteen tähtiä saadakseen Gilbertin aidosti nauramaan.
Hän tahtoi olla se, jonka nimi kirjaantui musteella Gilbertin sulkakynän alla. Jos Gilbert oli todella paholainen, hän voisi myydä sielunsa kadotukseen vain saadakseen nähdä, mitä Gilbert sisimmään oli.
