Nimi: Henkisen vallan pudotus
Paritus: Arthur/Eames
Ikäraja: S
Alkuperäisteos: Inception -elokuva -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Tyylilaji: Draama, huumori
Varoitukset: Kirosanasta.
Vastuunvapaus: Leikin vain mielikuvituksellani ja elokuvan henkilöt kuuluvat leffan tekijöille, tuottajille ym.
Yhteenveto: Arthur tietää, että Eamesin yllytyksen pitäisi jäädä vain sille tasolle.
Oma sana: Ääh, yritin kirjoittaa tästä triplaraapaletta, mutta jostain syystä se venyi kauhian pitkäksi... No, ei voi mitään, tulipahan saatua sitten ainakin paremmin kuvailtu tarina. Osallistuu multifandomiin Inceptionillä ja perspektiiviä paritukseen ystävillä.
Arthur seisoi näköalakielekkeellä ja nojasi kyynärpäillään vasten kylmänkarheaa kaidetta. Tuuli hulmutti hänen tummia hiuksiaan ja soi korville vuorien laulaman sävelen, ja kaukana huipuilla lensi kotkapariskunta vartioiden pesäänsä. Vuoriston huiput olivat kovapäisen nuorukaisenkin mielestä jylhät, mutta siitä huolimatta nöyrät.
Yhtäkkiä keveydestä huolimatta varmuutta omaavat askeleet rikkoivat runollisen kokonaisuuden ja Arthur tunsi närkästyneisyyttä sisällään.
“Sinullapa on täällä hyvät näkymät”, Eames totesi muina miehinä ja nojautui myös vasten kaidetta. Arthur tuijotti toisen profiilia, mutta Eames ei välittänyt miehen poiskäskevästä katseesta.
“Niin minulla on”, Arthur totesi ja vilkaisi taas kotkapariskuntaa. “Ainoaa laatuaan.”
“Ehdottomasti, tällaisessa ympäristössä sitä vasta tahtoisikin olla yksinään ja rentoutua”, Eames sanoi tietävästi huomaamatta Arthurin koppavaa äänensävyä, tai sitten hän ei halunnut vain totella. Arthur olisi normaalissa tilanteessa jatkanut nokittamista, joka tuntui olevan hänen ja Eames lempipuuhaa, mutta näköalatasanteella mies halusi vain olla ja rentoutua. Olkoonkin, että tällä kertaa Eames oli tehnyt riitasoinnut muuten täydelliseen sinfoniaan.
Hattarapilvet näyttivät pysyvän paikoillaan leudosta tuulesta huolimatta. Arthur oli jo melkein unohtanut äskeisen hermostuneisuutensa, eikä kesken harmonisen hetken olisi huomannut ystävänsä puuhia, jollei turvakaiteen tärinä olisi paljastanut tämän tekevän jotain. Hän vilkaisi vierelleen ja huomasi Eames seisovan kaiteen toisella puolella pitäen kiinni molemmilla käsillään ja nojaavan suoraan rotkoon päin.
Arthur vilkaisi nopeasti taakseen, näkikö kukaan muu, ja kumartui kohti Eamesia.
“Ihan vain sillä, koska touhusi näyttää epäilyttävältä. Mitä helvettiä sinä teet?” hän kysyi kirkkaalla äänellä, kuin asia ei olisi vaivannut häntä laisinkaan.
“Katselen”, Eames vastasi yhtä kirkkaasti.
“No, huomaan”, Arthur tuhahti. "Minuun ei tarvitsisi tehdä moisella vaikutusta."
"Sinuun ei saisi vaikutusta tekemälläkään", Eames naurahti. "Tule tänne, sieltä puolen et näe rotkon hätkähdyttävää pudotusta."
"Vuoristossa itsessäänkin on jo tarpeeksi näkemistä."
"No, en pakota."
Arthur tiesi, että Eamesin yllytyksen olisi pitänyt jäädä vain sille tasolle, mutta suutuspäissään mies loikkasi kaiteen toiselle puolella ja vilkaisi alas. Huima pudotus sai vatsan menemään solmuun, mutta näkymät olivat kuitenkin vaikuttavat. Alhaalla läpi vuoriston pauhaavaa koskea ei voinut nähdä turvalliselta alueelta ja nyt Arthur tiesi, mistä tuulen sävelen erikoinen rae oli kuulunut.
"Komeaa, eikö?"
Arthur hymähti; Eames oli kieltämättä oikeassa.
"Mikset vilkaisisi sitä lähempää?"
Arthur tiedosti sanat hitaasti ja ehti vain vilkaista epäilevästä Eamesiin, kun tämä jo tyrkkäsi hänet voimakkaasti alas. Varomaton Arthur yritti vielä viime hetkelle saada kiinni kaiteesta, mutta hänen sormensa haroivat vain ilmaa. Huulilta purkautui yllättynyt huudahdus ja vatsa vaihtoi asentoaan pudotuksen alettua pää alaspäin. Paidan kaulus nousi pystyyn ja hiukset lepattivat silmien edessä kuin parvi lintuja.
Hämmennyksenkin keskellä Arthuria kismitti Eamesin teko ja voltin avulla hän kääntyi katsomaan ylöspäin taakseen. Mies oli olettanut toisen nauravan tasanteella, mutta myös tämän kädet olivat juuri irrottautumaisillaan kaiteesta.
Pudotus ei tuntunut ottavan loppuakseen ja hitaasti Arthur näki, kuinka Eames laskeutui sulavaliikkeisesti ilmavirran syleilyyn. Sielu vaikutti irrottavan otteensa ruumiista ja jäävän leijumaan paikoilleen pitkältä tuntuvassa hetkessä. Arthur ei kuitenkaan ehtinyt huomatakaan, kun hän jo tömähti vasten hotellihuoneen karvamattoa.
Hengitys vingahti tahattomasti ja Arthur kohottautui vapiseville käsivarsilleen. Hän oli pyörähdyksen voimasta pudonnut sängynlaidalta lattialle, ja nyt toista kylkeä jomotti.
Se ei ollutkaan kallio vaan matto, hän ajatteli tajuamatta mietteitään. Olen... hereillä.
Kokeneenakin unimatkaajana äskeinen tapaus oli ollut odottamatonta; yksinäisyys, Eames, nopea pudotus ja -
Arthur havahtui ajatukseensa. Eames oli myös ehtinyt jo herätä ja nauroi sängyllä hänen vierellään repien ruiskua irti käsivarrestaan. Tajutessaan viimein, että makasi hotellihuoneen lattialla Arthur huoahti helpottuneena, mutta kuitenkin suivaantuneena.
"Sovitaanko, ettet enää tee unissani noin?"