Nimi: Muistuta minua kesästä
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritus: Aada/Mikael
A/N: En ole vuosiin kirjoittanut näistä kahdesta mitään, mutta Kesäfest inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin, joka pitkälti vaati olla Aada/Mikaelia. Tämä on alkuperäiseen löyhähköön sarjaan verrattuna tavallaan AU, koska alkuperäisissä teksteissä Aada ja Mikael olivat verraten nuoria - ja noihin teksteihin nähden tämä ei tavallaan sijoitu edes samaan verseen siinä mielessä, että olisi varsinaisesti osa aikaisempaa kokonaisuutta. Tässä Aada ja Mikael ovat aikaisempaa vanhempia ja tässä ei ole sitä samaa melankoliaa kuin mikä "the alkuperäisissä" tuntui olevan aika standardina. Tämä osallistuu Kesäfestin lisäksi Fantasiahaasteeseen (Aada on ihmissusi) sekä Originaalikymppiin.
M U I S T U T A M I N U A K E S Ä S T Ä
“Hyvä on ihmisen olla sylissä vihreän maan. Nurmelle lämpöiselle, apilan huountaan suloista painaa päänsä pienen ihmisen. (Saima Harmaja)”
Aamukaste oli ripotellut pieniä helmiään ruohonkorsiin ja ratamonlehdille. Linnut olivat vasta aloittelemassa konserttoaan ja maailma nukkui. Aurinkokaan ei ollut vielä lämmittänyt ilmaa niin paljon, että se olisi karkottanut kasteen tiehensä polttavalla kosketuksellaan. Ensimmäiset aamu-uniset hyönteiset olivat lähteneet kierrokselleen ja kirpeän ilman täytti lämmöstä huokaileva auer.
”Mikael”, Aada kuiskasi hiljaisella äänellä ja painoi kämmenensä vasten ikkunaa. ”Mikael!”
Nuorukainen haukotteli ja hymyili huomatessaan tyttöystävänsä istumassa nenä miltei kiinni ikkunassa, aivan kuin tämä ei voisi päästä ulos kyllin nopeasti. Käheä naurahdus karkasi miehen huulilta ja sudenluonnolleen tunnollisena Aadan pää käännähti välittömästi äänen suuntaan. Nuori nainen hymyili ujosti ja nautiskeli Mikaelista katseellaan.
”Mikael, mennään ulos.”
”Aivan liian aikaista”, Mikael valitti, yritti hieroa unta silmistään manaten toisen aamuvirkkuutta.
Aadan hengästynyt nauru oli hänen ainoa vastauksensa, kun nainen loikkasi ikkunalaudalta ja laskeutui ketterästi lattialle. Tämän katseessa oli jälleen tuttu metsän kaiku, joka oli tullut vuosien aikana Mikaelille niin kovin tutuksi. Aina silloin tällöin Aadan olemus otti suden energian, vaikka tämän hahmo ei yleensä kuun ulkopuolella vaihtunutkaan. Noina hetkinä Aada kaipasi ulos, halusi heittäytyä makuulle nurmelle ja painautua vihreän maan syleilyyn. Eikä Mikael koskaan voinut kuin antautua.
”Kahvia.”
Nainen naurahti, veti sukat jalastaan ja tassutteli hymy huulillaan keittiöön. Mikael seurasi perästä kuin unissakävelijä, edelleen puolittain nukkumatin mailla ennen kuin saisi kahvia uumeniinsa ja pystyisi viimein ravistautumaan unien otteesta samaan maailmaan Aadansa kanssa. Vasta kahvin tuoksu sai Mikaelin kohottamaan kunnolla katseensa varpaistaan ja kuin automaattivaihteella tämä otti vastaan Aadan hänelle ojentaman mukin.
Huvittuneena Aada katseli, kuinka Mikael lähes hengitti kahvin sisäänsä polttaen varmasti kielensä useampaankin kertaan. Missään kohtaa mies ei kuitenkaan valittanut tai edes hidastanut tahtia. Tämä vain imi höyryävän juoman sisäänsä ja huokaisi autuaasti saatuaan kahvistaan puolet juotua. Aada itse ei voinut sietää kahvia. Sen tuoksu sai hänen nenänsä kutiamaan samalla tavalla kuin Mikaelin myskintuoksu. Ensimmäiseen hän ei koskaan tottuisi, vaikka toiseen hän oli tottunut yllättävänkin nopeasti. Aada olisi ajatellut, että sudelle olisi lähes mahdotonta hyväksyä Mikaelin tuoksu, joka oli niin voimakas ja niin
ihminen, että sen olisi kuulunut olla sudelle täysin vastenmielistä.
”Ulos?” Aada kysyi hiljaisella äänellä ja naurahti, kun sai Mikaelilta vastaukseksi vain murahduksen.
Jäämättä odottamaan Aada asteli ovelle, työnsi sen auki ja antoi hahmonsa sulaa. Kuun ulkopuolella muuntautuminen teki kipeää, se venytti aivan vääriin suuntiin, käänsi ja kiersi sisältä ulospäin tavalla, joka ei voinut olla luonnollinen. Aada puri huuliaan kipuaan vastaan ja yritti pakottaa keuhkonsa toimimaan.
Hengenveto ja ulos. Toinen sisään, ulos.
Vasta Mikaelin sormien eksyessä harmaaseen turkkiin Aada saattoi hengittää vapaasti, tuntea nurmen käpäliensä alla ja haistaa miljoonat tuoksut, jotka hänen suttaan houkuttelivat päivästä ja yöstä toiseen myös kuun ulkopuolella. Punainen kieli riippui suupielestä, kun Aada yritti kerätä itseään ja saada tolkkua jäseniinsä. Susi murisi hiljaa Mikaelille, jonka sormet kiristyivät turkissa hetkeksi ennen kuin päästivät irti kuin hyvästellen.
*
Auringon kiivetessä korkeammalle taivaanlaella susi palasi takaisin, suli nurmikolle ja tuskaisen uikutuksen jälkeen sen sijalla lekotteli nainen, jota Mikael oli oppinut rakastamaan. Mikael kurkotti juoksuttamaan sormiaan Aadan kalpealla iholla, jonka läpi kylkiluut eivät enää paistaneet. Aada nauroi hengästyneenä ja antoi auringon maalata pisamia hänen poskipäilleen aivan eriparisten silmien alapuolelle. Naisen keho värisi lämmössä, varpaat kipristyivät kukkien keskelle ja Mikaelin sydäntä vihlaisi.
”Sä olet kuin mikäkin metsänhenki”, Mikael kuiskasi, kumartui painamaan hellän suudelman Aadan suupieleen.
”Älä”, Aada nauroi, ”ihmissusi ei ole sama kuin joku metsänhenki.”
”On se mulle. Yhtä kauniita kumpikin.”
Aada vain nauroi. Apilat keinahtelivat kevyessä tuulessa hänen kasvojensa ympärillä ja hiustensa lomassa, ja Mikaelin sydän oli pakahtua rakkaudesta.
