Ficin nimi: Elämäsi on taidetta
Kirjoittaja: perronda
Genre: romance, draama, slash
Ikäraja: S
Varoitukset: kiroilu, tupakointi
A/N: Kirjoitin tämän tarinan parisen kuukautta sitten jo, tietämättä mihin sen laitan. Kaikista virheistä huolimatta musta tuntui että jonnekin on tämä teos laitettava, lähinnä koska viime kerrasta kun mitään olen julkaissut on hemmetisti aikaa. Otan mielelläni vastaan kritiikkiä (enkä siis vain sano näin), mulla kun on pari projektia työn alla.
Sä istuit ikkunalaudalla suussasi tupakka, joka oli palanut jo puoliksi. Sä tiesit hyvin, että mä en pitänyt siitä, että sä tupakoit sisällä. Meillä oli suuri parveke käytössä, mutta koska sä olit niin helvetin taitelijaihminen, sä päätit voivasi polttaa missä haluat. Tupakan lisäksi mä haistoin ilmassa märän maalin, ja se sai mut kääntämään katseeni susta. Ilmeisesti peiton kahina herätti sut unelmoinnista, sillä sä käännyit katsomaan mua. Mä puristin huuleni yhteen ärtyneisyyden merkiksi ja nousin istualleni sängyssä. Mun katse haravoi huonetta, kunnes kohdistui nurkassa kuivuvaan maalaukseen. Kesti hetki ennen kuin mä tajusin mitä taulussa oli, sillä suurimmaksi osaksi se oli kasa mustaa. Lopulta mä nostin kulmiani ja käännyin katsomaan takaisin suhun.
”Sä olet niin pelottava”, mä tokaisin suoraan ja vilkaisin merkitsevästi maalausta. Sä virnistit tupakka huulessas.
”Sä olet vain niin hyvä malli”, sä vastasit tupakankäheyttämällä äänelläs ja hymyilit vinosti.
”Mä nukuin”, mä kuulin ääneni marisevan lapsellisesti ja nostin käteni hieromaan silmiäni.
”Pysyit kerrankin paikallas, oli pakko ikuistaa se hetki”, sä vedit viimeiset savut keuhkoihin, puhalsit ne ärsyttävän rennosti ulos ja tumppasit tupakan kaapista kaivamaasi posliinikuppiin. Mä tiesin sun härnäävän mua teoillas, se oli se vittumaisin piirre sussa. Sä et saanut mun kiusaamisesta tarpeekses, ja keksit koko ajan uusia keinoja saada mut ärsyyntymään.
”Mä vihaan sua”, mä totesin koleasti, sä purskahdit nauruun.
”Mä tiedän kulta, mä tiedän. Siksi sä makaat meidän yhteisessä asunnossa mun paita päälläs. Koska sä vihaat mua”, sä pidättelit hymyä lausuessas noi sanat, mä huokaisin syvään.
”Jätä ikkuna auki”, mä vastasin lannistuneena ja nousin sängystä. Sä haroit käsilläs rennosti hiukan takkuuntuneita hiuksias, silmät kiinni.
”Kahvia”, mä mumisin hiljaa, sä osoitit keittiötä ja laskit kätes koukussa rintaa vasten oleville polvilles. Mä huomasin höyryävän kahvikupin sun vieressäs. Nopeasti sipsuttaen mä vein sun kahvikuppis ja istuin sun viereen ikkunalle. Sä rypistit kulmias paheksuvasti, muttet sanonut mitään.
”Kauanko sä olet ollut hereillä?” mä kysyin lopulta, huomattuani sun märät hiukses. Sä haisit suihkusta huolimatta maalille, se kuului nykyään sun ominaistuoksuun. Maali ja tupakka. Ja mä pidin siitä, vaikka se välillä aiheutti mulle päänsärkyä.
”Kolmisen tuntia”, sä vastasit tyypillisen tylsistyneeseen tapaas. Mä katsahdin seinällä olevaa valkoista kelloa. Se näytti kuutta.
”Sä olet hullu”, mä huomautin ja hörppäsin sun kupistas. Sä tyrskähdit, yritit piilottaa naurahdustas. Ehkä mä olin hullu, mähän se sua siedin. Päivästä toiseen mä jaksoin katsoa sun sekoiluas, sun pelottavan tosia maalauksias, kahvin liikakäyttöäs ja kaiken lisäksi sun äkillisiä päähänpistojas, oli ne sitten baariin lähtemistä tai lentolippujen bookkaamista Bangkokiin. Mä jotenkin pidin siitä, että sä olit niin arvaamaton.
Mä huomasin jääneeni tuijottamaan sua, tai oikeastaan sun sivuprofiilias. Sun hiukset oli aivan märät ja sotkussa, ehkä jopa tarkoituksella. Sun kasvoilla oli miettiväinen ilme, ellei jopa totinen. Sä istuit jalat koukussa rinnalla, pidit päätäs polvies päällä. Mä katselin miten sun käsi nousi huulille, ja etusormi päätyi nyppimään kuivaa alahuulta.
”Sä se tässä olet pelottava”, sä mumisit mulle mietteliäästi ja vilkaisit mua vihreillä silmilläs nopeasti.
”Miksi?” mä kysyin tutkien sun ilmettäs, eteensä tuijottavat silmät näyttivät huvittuneilta.
”Sä tuijotat mua. Se on pelottavaa. Mä en tiedä, mitä sä oikein näet, mutta se karmii mua”, sä puhut taas epämääräisiä, mä tyydyn vain hymähtämään vastaukseksi, sillä mä en oikein ymmärtänyt mitä sä tarkoitit. Hetken kuluttua sä käänsit kehos mua päin, mustien sukkien verhoamat varpaat kosketti mun reittä. Sun silmät tutki mua, suu oli vienosti mutrulla. Mä tuijotin takaisin, en osannut enää edes ujostella.
”Mitä sä ajattelet?” mä rikoin hiljaisuuden, sä pyöräytit silmiäsi.
”Sä katkaisit sen”, sä vastasit turhautuneesti: ”en mä muista enää.”
”Sulla on kaunis selkä”, sä totesit pian, mä nostin kulmiani ja vilkaisin maalausta. Mun selkä pilkahti esiin peittojen välistä, selkäranka oli sivelty huolellisesti maalilla kuvaan mukaan.
”Sitäkö sä ajattelit?” mä kysyin epäilevästi, ja näin sun kasvoilla puolittaisen hymyn. Mä hörppäsin kahvia katsellen sun ohi. Musta tuntui, etten mä koskaan päässyt kunnolla sun ajatusmaailmastas perille.
”Entä sä?” sä kysyit rikkoakses uuden hiljaisuuden, mä heräsin mietteistäni sun ääneen.
”Sitä miten helvetin kummallisen kumppanin mä olen valinnut”, mä vastasin todenmukaisesti, sä hymähdit.
”Kiitos.” Ilmeisesti sä hukuit taas ajatuksiis, sillä sä vain tuijotit kaukaisuuteen hiljaa. Mä tunsin sen ilmeen milloin sua ei saanut häiritä, sulla oli aina silloin jotain taidepaskaa mitä mä en todellakaan ymmärtänyt mielessäs. Välillä mä mietin, miten mä kestin sua. Sun kanssas oli välillä mahdoton puhua, sillä sä hukuit ajatusmereen kesken keskustelun. Sä harvoin puhuit lauseita, joita mä ymmärtäisin. Mutta mä tiesin, että sä välitit. Sen näki sun katseesta kun me oltiin ulkona, katseesta joka viestitti jokaiselle mun. Sen huomasi siitä, miten monet sun maalaukset koski mua, yleensä sä maalasit niitä mun huomaamatta. Se näkyi siinä, miten sä puristit mut syleilyys kun me käytiin nukkumaan, ja mumisit mun korvaan niitä outoja ajatuksias. Sä et hävennyt näyttää itseäs mulle, missään merkeissä. Mä pidin sua kummallisena, mutta samalla mä ymmärsin sua, jollain oudolla tavalla. Mä vietin päiväni yleensä kirja edessäni, luin kaikkea mahdollista mitä vain sain käsiini. Sä istuit ikkunalaudalla ja poltit tupakkaa, usein maalausteline edessäs. Ja sä hyräilit lauluja joita mä en tuntenut, ja mä luulen, ettei niitä oltu vielä edes julkaistu, lauluja joita mä en kuulisi enää toiste. Ne oli sun mielesi tuotosta. Niin kuin kaikki, mitä sä teit. Sä olit uskomattoman lahjakas ja usein mä ihmettelin, miten sä puolestas siedit mua. Miten sua ei ärsyttänyt, etten mä ymmärtänyt sua. Sitä, miten utelias mä olin, vaikka mä tiesin että sä tarvitsit tilaa. Mä olin täynnä kysymyksiä, etkä sä antanut kovinkaan usein vastauksia.
Itse asiassa mä tiesin susta hyvin vähän. Sun menneisyydestäs. Sun silmistä näkyi, että sä olit elänyt rankan elämän. Mä en tiedä mitä sulle oli tapahtunut sun elämässä, mutta mä olin huomioinut sen, etten mä ollut koskaan nähnyt sun vanhempias. Kun mä yritin kysyä niistä, sä onnistuit aina joko vaihtamaan puheenaihetta tai vajoamaan siihen katatoniseen tilaan jossa suhun ei saanut yhteyttä.
Sä haukottelit, ja tarkemmin tutkien näytit hyvin uupuneelta. Mä epäilin, ettet sä ollut nukkunut kuin pari tuntia.
”Mennään takaisin nukkumaan”, ehdotin varovasti ja laskin mun sulta pöllimäni kupin takaisin ikkunalaudalle, sä katsahdit mua sivusilmällä. Lopulta sä tunnuit myöntyvän, nousit ikkunalaudalta ja tarjosit mulle kättäs. Mä tartuin siihen ja annoin sun johdattaa mut sänkyyn. Sä annoit mun mennä sänkyyn ensin, sillä mä nukuin aina seinän puolella. Mä makasin kyljelläni, odotin että sä pääsit makuulle ja käperryin sun kainaloon. Mä katselin alaviistosta sun pitkiä silmäripsiä, sä olit helvetin kaunis. Vaikka mä tiesin roikkuvani sussa, mä nostin toisen jalkani ja kiersin sen sun jalkojen ympärille.
”Sä olet täydellinen”, mä mumisin sun rintakehälle, sä naurahdit. Mä oikeasti tarkoitin sitä, mutta sä et koskaan tuntunut ottavan mua tosissaan kun mä sanoin niin. Sä veit kiitokseksi kätes mun hiuksiin ja silittelit mua hellästi. Painoit suukon mun otsalle ja käännyit katsomaan kattoa. Sä suljit silmäs ja mä näin sun rentoutuvan, kuulin sun tuhisevan unisesti. Mä jätin sun katselemisen sikseen ja suljin omat silmäni. Mä vedin sun tuoksua keuhkoihini, se oli kuin huumetta mulle. Tyytyväisenä mä vein käteni sun rintakehäs ympärille ja annoin unen puuduttaa mut tästä maailmasta.
A/N: Itse myönnän tämän tarinan slashiksi, mutta toisaalta tässähän ei kauheasti sukupuolista vihjailla. Hiukan ehkä vapisen täällä ruudun takana, mutta ei välitetä siitä.
