Nimi: Nuotion valossa
Kirjoittaja: Felia
Fandom: Hobitti
Paritus: Dwalin/Ori
Ikäraja: S
Genre: AU, romantiikka, (haikea) fluff
Yhteenveto: Hänen hymynsä levenee ja jossain mielen perukoilla lipuu ajatus, että toivoa värien kirjomaan tulevaisuuteen on enemmän kuin hän on osannut kuvitellakaan.
Osat: Oneshot
Haasteet: Fluffy10 #2 & ONESHOT10
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä saa tästä myöskään rahallista korvausta. Kaikki on puhdasta mielikuvituksen tuotetta.
A/N: Lisää Hobitti-tekstiä, kun sitä ilmeisesti haluttiin. 
Tämän tekstin myötä pääsin myös avaamaan Fluffy10 #2 -haasteen suorittamisen, vaikka olenkin hieman epävarma tämän fluffisuudesta. Samalla tuli korkattua myös uusi paritus, joten tämä on ensimmäinen Dwalin/Ori-kokeiluni. Pituuskin pikkuisen venähti, kun alun perin tästä oli tarkoitus tulla raapale/ficlet-mittainen. Toivottavasti pidätte. ● ● ●
Nuotion valossa
(inspiraatiosana: nuotio)
Dwalin nojautuu vierellään olevaa puuta vasten, antaa katseensa kiertää nuotion valossa himmeästi loistavaa ympäristöä. Hänen vartiovuoronsa alkamisesta on vierähtänyt jo tovi, ja yö on kaikin puolin ollut hyvin rauhallinen. Hiljaisuus on vallannut normaalisti niin rauhattoman luonnon – vain nuotion hiljainen rätinä ja silloin tällöin kääpiöretkikunnasta kuuluva kuorsaus ovat uskaltaneet luoda pienen särön tuohon rauhaan.
Soturin katse eksyy puiden ja pensaiden ympäröimästä maastosta täydessä unessa olevaan retkikuntaan, erityisesti yhteen sen nuorimmista jäsenistä ja pieni hymy käväisee hänen suupielillään. Ori nukkuu veljiensä välissä, rutistaa tiukasti kirjaansa vasten rintaansa ja hellyyttävä näky saa aikaan pienen lämmön ryöpsähdyksen Dwalinin rinnassa. Samassa mieleen palautuvat ne muutamat kerrat, kun hän on onnistunut keskeyttämään toisen luonnostelun ja kirjoittamisen. Hän muistaa Orin hieman pelästyneen katseen ja sen, miten hento puna on kohonnut koristamaan tämän poskia, kun tämä on hätäisesti sulkenut kirjansa, jottei hän vain näkisi sen sisältöä.
Hän on jo Yksinäisen Vuoren valloitusretken alusta asti tuntenut jonkinasteista suojelunhalua Oria kohtaan ja se on vähitellen, heidän kohtaamiensa vaarojen myötä muuttunut – kasvanut joksikin, mitä hän ei ollut koskaan osannut odottaa. Lopulta hän ei enää ollut voinut tehdä muuta kuin myöntää hiljaa mielessään, itselleen, että välittää nuoremmasta kääpiöstä eri tavalla kuin muista tovereistaan.
Ulkopuolisille on saattanut näyttää siltä, että mikään ei voisi sulattaa Dwalinin karheaa soturikuorta, mutta niin vain Ori on onnistunut tuossa mahdottomaksi luullussa tehtävässä, kaivanut tiensä tuon kuoren alle ja koskettanut häntä tavalla, joka jättää jälkeensä pehmeän lämmön tunteen.
Dwalinin ajatusvyyhti keskeytyy hetkeksi, kun Ori kääntyy kyljelleen. Tämän ote ei näytä hellittäneen kirjasta – pikemminkin päinvastoin, tämän sormet näyttävät rutistavan sitä entistäkin tiukemmin suojellakseen sen sisältöä. Hän ei ole sanonut asiasta sanaakaan kenellekään, mutta kerran hän on sattunut näkemään vilauksen kirjan sisällöstä ja hän olisi voinut vaikka vannoa, että sivulla lepäävä luonnos on esittänyt häntä. Dwalin myös muistaa Orin punastuneen, kun hän on lopulta ilmoittanut läsnäolostaan. Eihän se välttämättä ollut tarkoittanut mitään, mutta silti hän on toivonut, jopa halunnutkin, sen olevan jonkinlainen merkki siitä, ettei hän ole löytänyt itseään täysin mahdottomasta tilanteesta.
Kuvat hennosta punasta koristamassa Orin kasvoja, tämän silmien hienoisen epäröivästä, mutta lämpimästä katseesta ovat syöpyneet Dwalinin mieleen ja samalla vallanneet osan siitä tilasta, jota hän tarvitsee muodostaakseen järkeviä ajatuksia. Myös sisimmässä lepattava lämpö aiheuttaa välillä hankalia tilanteita, kun se tahtoo rikkoa hänen taisteluiden kovettaman olemuksensa ja laittaa hänet käyttäytymään täysin toisella tavalla. Viime päivien aikana jopa hymyn poissa pitämisestä on muodostunut yllättävän haastava tehtävä, mutta hänen onnekseen yölliset vartiovuorot ovat tuoneet pientä helpotusta ongelmaan.
Toki vahtivuorot ovat myös tuoneet mukanaan hyvien puolten lisäksi vähän huonommatkin puolet – tosin se, pystyykö niitä edes huonoiksi puoliksi kutsumaan, on ehkä hieman kyseenalaista. Ne ovat tarjonneet loistavat puitteet värikkäämmille ajatuksille ja Dwalin onkin useita kertoja havahtunut siihen, kun ajatukset ovat alkaneet harhailla pienistä, varovaisista hipaisuista lämpimiin halauksiin, helliin suudelmiin ennen käpertymistä yhteiseen petiin ja kuiskattuihin rakkaudentunnustuksiin.
Dwalin pudistaa päätään, jotta vastaavanlaiset ajatukset eivät juuri sillä hetkellä saisi hänestä valtaa, ja huomaa nuotion alkaneen menettävän valoaan. Hän kumartuu poimimaan maasta muutamia kuivia oksia ja heittää ne nuotioon saaden liekit suuremmiksi, valaisemaan paremmin ja unohtuu sitten seuraamaan liekkien pehmeää tanssia, kunnes hahmottaa pientä liikettä nuotion takana. Hän suoristaa itsensä ja sattuu juuri parahiksi kohtaamaan Orin hieman unisen katseen. Puiden varjot väräjävät himmeinä liekkien tahtiin tämän kasvoilla, ja Dwalinin suupielet kohoavat ylöspäin välittömästi. Näky on mitä suloisin – kuin varkain pieni huokaus karkaa hänen huuliltaan viileähköön ilmaan.
Ellei Dwalinin silmät tai nuotion valo petä häntä, hän on lähes varma, että hentoinen puna muuttaa Orin poskien väritystä, ja hän ehtii juuri nähdä vilauksen tämän ujohkosta hymystä ennen kuin tämä laskee katseensa syliinsä ja alkaa hermostuneena sivellä kirjansa kantta. Dwalinin hymy levenee ja jossain mielen perukoilla lipuu ajatus, että toivoa värien kirjomaan tulevaisuuteen on enemmän kuin hän on osannut kuvitellakaan.
