Ficin nimi: Vuorokausipahoinvointi
Kirjoittaja: Naksu de la maissi
Fandom: SK8 the Infinity
Ikäraja: S
Paritus: Joe/Cherry
Genre: Slice of lifea ja myötätuntoa
Summary: "Se ei taatusti tahdo edes olla ruumiissani... Ensin sitä ei ollut kuulua moneen kuukauteen, ja sitten kun viimein saimme jotain aikaan, mahassani ei edelleenkään näy merkkejä mistään, eikä sikiö saa ruokaakaan, kun minä oksennan jatkuvasti sisuskalujani pihalle ja vedän lokaan kokkauksesi –"
A/N: Osallistuu Tropehaasteeseen (male pregnancy) ja Fandomaakkosiin.
***
"Mikä tuoksuu näin hyvältä?"
Kojiro kohotti katseensa liedeltä kuullessaan keittiöön tupsahtaneen Kaorun kysymyksen.
"Tarjolla olisi viiden minuutin päästä juustoista tomaattikeittoa", hän ilmoitti ja nosti kauhan kattilasta sille varattuun telineeseen. "Tarvitsee vielä vähän pippuria ja oreganoa."
"Hmm", Kaoru hymähti ja astui tyytyväisenä lähemmäs, mutta Kojiro huomasi tämän käyneen kalpeaksi. Siinä samassa Kaoru itsekin tajusi jonkin olevan pielessä ja perääntyi vauhdilla.
"Hei, Kaoru!" Kojiro huudahti hölmönä, kun nimeltämainittu harppasi keittiöstä kiireen vilkkaa, ja seuraavassa hetkessä vessan ovi riuhtaistiin auki. Kojiro irvisti kuunnellessaan, miten Kaoru yski ja yökki lounaan ja välipalan löytäessä tiensä takaisin ylös. Hän sammutti lieden ja riensi Kaorun perään.
"Se ei tainnut tuoksua yhtä hyvältä lähempää haisteltuna", hän totesi myötätuntoisesti ja kyykistyi vessanpöntön eteen lysähtäneen Kaorun viereen. Tämä haroi hiuksiaan ja vapisten kohotti päätään.
"Älä viitsi, hyvältä se tuoksui... Eräs toinen vain oli asiasta eri mieltä."
Kojiro laski kätensä silittelemään Kaorun selkää keksimättä hyviä sanoja. Olihan hän kuluneen muutaman kuukauden aikana yrittänyt piristää Kaorua tämän kärsiessä harvinaisen ärhäkästä raskauspahoinvoinnista, mutta kieltämättä hänen huumorinsa oli jo hupenemassa. Kaorulta se oli loppunut ajat sitten.
"Aah, helvetti", Kaoru puuskahti vedettyään vessan, rojahti istualleen ja katsahti synkkänä vatsansa suuntaan. "Onko sinun pakko? Minä ihan kuvittelin, että sinä pidit carbonarasta."
"Pikku häijyläinen", Kojiro torui lempeästi heidän syntymätöntä lastaan. "No, tuskinpa pirpana jaksaa enää kauaa protestoida."
Kaoru nojasi päätään seinään ja hengitti syvään muutaman kerran. Sitten tämä kumartui uhkaavasti taas pöntön ylle, mutta parit yskähdykset eivät johtaneet enää mihinkään. Kojiro jatkoi Kaorun selän silittelyä ja haroi tämän hiukset avuliaasti pois tieltä.
"Helpottiko?" hän uskalsi kysyä rakentavan tovin kuluttua.
"Olen ihan saamarin väsynyt", Kaoru murahti pää painuksissa ja kuulosti niin surulliselta, että Kojiron sydän kiepahti ympäri. "Paskapuhetta joku aamupahoinvointi, kun tätä jatkuu pitkin päivää. Vuorokausipahoinvointia tämä on, hyvä että hetken rauhan saa."
"Se on ihan hiton epäreilua, että joitakuita paha olo riivaa pidempään", Kojiro sanoi myötätuntoisesti. Kaoru päästi hiljaisen tuhahduksen, joka muuttui puolittaiseksi nyyhkäisyksi.
"Se ei taatusti tahdo edes olla ruumiissani... Ensin sitä ei ollut kuulua moneen kuukauteen, ja sitten kun viimein saimme jotain aikaan, mahassani ei edelleenkään näy merkkejä mistään, eikä sikiö saa ruokaakaan, kun minä oksennan jatkuvasti sisuskalujani pihalle ja vedän lokaan kokkauksesi –"
"No niin, no niin", Kojiro pisti väliin ja auttoi Kaorua kohottautumaan pystympään. "Ei mitään hätää, tulepa tänne."
Kaoru pyyhki turhautuneisuuden kyyneleitä kasvoiltaan ja painoi päänsä hänen hartiaansa vasten. Kojiro suikkasi suukon tämän päälaelle ja tarttui tämän kädestä rauhoitellen. He istuivat pienen tovin hiljaisuudessa, kunnes Kojiro arveli Kaorun rauhoittuneen.
"Kuule, tiesitkö, että kun serkkuni odotti vauvaa, hänen mahastaan ei olisi arvannut mitään puolen vuoden kuluttuakaan?" hän kysäisi sitten.
"Hmm", Kaoru mutisi. "Entä loppuvaiheessa?"
"Aika pieneltä se kuulemma näytti vielä viikkoa ennen synnytystä. Oli miten oli, pointtini oli se, että jokainen on yksilöllinen tässäkin asiassa", Kojiro virkkoi. "Parin päivän päästä sinähän sitä paitsi olet menossa lääkäriin? Saat sieltä sitten tuplavarmistuksen, että kaikki on normaalisti."
"Minulle kerrottiin siellä jo aikaisemmin, että pahoinvointi voi jatkua hyvän aikaa, ja niin näyttää tekevän", Kaoru murahti. "Olen kirottu."
Kojiro hymähti. "Olit tai et, voit luottaa siihen, että olen tukenasi, kun tarvitset. Ruokapuolenkin puolesta."
Kaoru tuhahti kuin olisi halunnut huomauttaa, että valitettavasti vaivannäkö oli lounaan osalta taas kerran osoittautunut turhaksi.
"On nälkä", tämä hengähti sitten.
"Maistuisiko se tomaattisoppa?"
"Ehkä... ihan vähän ja hitaasti", Kaoru mutisi ja antoi Kojiron nostaa hänet ylös. "Oikein hitaasti."
"Sillä lailla. Näytä sille pahuksen pahoinvoinnille", Kojiro kannusti silitellen Kaorun hiuksia tämän pestessä käsiään. "Eikös se sitä paitsi niin mene, että vauva on onnellinen kehossasi, jos sinua oksettaa?"
"Niinhän sitä sanotaan, mutten ymmärrä, mihin se perustuu", Kaoru totesi ja kuivasi kätensä.
"Vanhat sanonnat ovat niin viisaita, että ne ovat välillä järjettömiä."
"Hmh. Päteekö tuo sinuunkin?"
"Ehdottomasti!"
