Missäköhän lienet kaikki tämänkin tekstin kommentit luuraavat? Itsekin oon viivytellyt tämän kommentoimista aivan liian pitkään, joten nyt pikkutunneilla ehkä parasta uhrata tälle se aika mitä tää ansaitsee.
Tää on ihastuttavan erilainen. En oo koskaan aikaisemmin törmännyt tekstiin joka käsittelisi kaikessa yksinkertaisuudessaan Tohtorin kuolemaa, joten tää on jo vaihtelun vuoksi mukavaa luettavaa. Sen lisäksi oot kirjoittanut aiheesta mun mielestä hirvittävän kauniisti, muttet kuitenkaan sellaisella väärällä, epäuskottavan ruusuisella käsialalla, vaan realistisella, ytimekkäällä ja lumoavalla.
Pidän siitä ettet anna pois kovinkaan paljoa, jää kiehtovasti asioita arvailun varaan. Tän tekstin tulkinnanvaraisuuden taso on juuri oikea, ihan taidetta miten tuuppaat kevyesti lukijan johonkin suuntaan mutta jätät kuitenkin sopivasti mahdollisuuksia tulkintoihin. Tohtori tuli siis ammutuksi parkkihallissa, kukakohan hänet ampui? Kenen nimen Tohtori kuiskaa? Kuka on toinen poika kraatterin reunalla? Mestari tulee automaattisesti mieleen, ja myönnetään ettei vähiten koska silmilläni on aikas vahvat shippauslasit, mutta vaikea kuvitella ketään muutakaan. Tai ehkä se on Tohtori itsensä kanssa, hmm. Joka tapauksessa, toukka-muisto on äärettömän mielenkiintoinen, omaperäinen, aito ja karuudessaan tosi liikuttava. Mieleenpainuvaa että oot herttaisesti kuvannut lapsuuden palautuvan Tohtorin mieleen kuoleman hetkellä, mutta kuitenkin välttänyt sen kliseen että muisto olisi täydellinen ikivihreä sen sijaan että se on näennäisesti yhdentekevän oloinen ja herättää monenlaisia ajatuksia niin Tohtorissa kuin lukijassakin. Viimeinen lause on oikea täysosuma, en osaa edes pukea kunnolla sanoiksi miten kovaa se kolahtaa. Se on simppeli, moninainen, avonainen, vilpitön ja hurmaava.
Ehjä, rehellinen, sievä ja unenomainen paketti. Kiitos paljon! ♥
