Nimi: Tappajia saa metsästää
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Kuolemalla maustettua draamaa kaiketi ja ehkä lievä kauhu
Haasteet: Originaali 10
Tappajia saa metsästää
Seisoskelin siinä nojaten lapionvarteen kuin minulla olisi tavallisestikin tapana kaivaa hautoja siihen öiseen, epäpyhään aikaan. En antanut kauhun näkyä kasvoiltani vaan sylkäisin kuoppaan kuin se olisi halventanut minua olemassaolollaan, vaikka itsehän minä sen olin kaivanut. Yritin pitää kylmänväreet loitolla ja mieleni tyynenä ja tyhjänä, mutta kuollut seuralaiseni teki sen hyvin hankalaksi. Tiesinhän minä, etteivät kuolleet kyenneet satuttamaan eläviä, mutta siitä huolimatta hänen hyytävän eloton seuransa tuntui puristavan ilman keuhkoistani. Toivoin, että veljeni palaisi pian.
”Daimhín”, Mirrenin matala ja normaalisti tasainen, mutta nyt värisevä, ääni sanoi. Suoristauduin ja yritin näyttää välinpitämättömältä, vaikka veljeni näkeminen sai rohkeuteni juoksemaan vastakkaiseen suuntaan ja mieleni teki ulista ja käpertyä hänen jalkoihinsa kuin pieni sudenpentu.
”Onko täällä valmista?” hän tiedusteli ja minä nyökkäsin vaiti luottamatta ääneeni yhtään enempää kuin rohkeuteeni, jota minulla tuskin oli nimeksikään.
”Hyvä.” Hän nyökkäsi ja me käännyimme yhtä aikaa katsomaan miestä, jolle olimme haudan kaivaneet. Hän makasi siinä verissään ja liikkumattomana ja pala kurkussani tuntui tukehduttavan minut. Kurkustani karkasi nolo, pelästynyt vingahdus. Veljeni vilkaisi minua ja minä katsoin häntä ja tutisin.
”Mirren”, kuiskasin ja pelko hyväili nimeä kuin olisin lausunut tappajan nimen veljeni nimen sijaan.
”Hys”, veljeni sanoi tiukasti. ”Hoidetaan tämä pois alta.”
Nyökkäsin ja kokosin itseni. En olisi halunnut koskea sormellanikaan jäykkään ruumiiseen, mutta minun oli pakko. Yhdessä Mirrenin kanssa raahasimme ruumiin kolkolle haudalle ja vaikka meitä oli kaksi ja Mirren oli kaksi kertaa niin vahva kuin minä, se tuntui vievän ikuisuuden. Jokaista lihastani kolotti, kun viimein saimme raskaan ruumiin haudan reunalle. Katsoin veljeäni ja hän katsoi minua.
Hän näytti pelokkaalta, kalpealta ja sairaalta aivan kuin oksentaisi kohta. Vilkaisin hänen käsiään ja huomasin niiden vapisevan. Mirren tunki ne taskuunsa ja jännitti vartalonsa, ettei vapisisi. Ehkä hän koki, että vanhempana hänen tuli näyttää esimerkkiä. Mutta miten me muka olisimme voineet olla tyyniä, kun olimme juuri haudanneet tappamamme miehen? Miten me voisimme enää koskaan nauraa, hymyillä tai olla onnellisia, kun tämä teko seuraisi meidän mukanamme minne ikinä menisimmekään?
Silti me yhdessä kohotimme jalkamme ja potkaisimme ruumiin sen viimeiseen, kunniattomaan leposijaansa. Se tömähti raskaasti kuopan pohjalle ja minua oksetti. Nieleskelin ankarasti, mutta kun Mirren tarttui lapioon, noudatin viivyttelemättä esimerkkiä. Aloimme täyttää hautaa ja ruumis hautautui hiljakseen maan tummiin sisuksiin. Yön tunnit tikittivät eteenpäin ja pelko teki ruumiini jäykäksi ja kylmäksi kuin kalma jalkojemme alla. Hytisin ja vapisin.
”Älä”, Mirren tokaisi, kun näki minun olevan murtumaisillani. ”Älä kuvittelekaan.”
”Mutta – ” minä ulisin säälittävästi. Veljeni vaimensi minut yhdellä tuikealla katseella.
”Meidän oli pakko tehdä se”, Mirren sanoi kasvot ilmeettöminä. ”Muuten hän olisi tappanut minut ja varmaan myös sinut. Katso, mitä hän teki minulle!”
Veljeni osoitti kasvojaan ja kaulaansa, joissa näkyi veriset viillot. Muutamat haavat vuotivat vieläkin.
”Mutta silti”, vikisin. ”Me olemme nyt tappajia, Mirren."
”Haluaisitko sitten mieluummin olla syytön, mutta ilman veljeä?” hän heitti epäreilun kysymyksen. Olin purskahtaa itkuun. Pudistin rajusti päätäni.
”En tietenkään!” vastasin surkeana ja Mirrenin kova ilme hellitti hiukan.
”Anteeksi”, hän sanoi hiljaa, ”en minäkään halunnut, että tässä kävisi näin, mutta se oli itsepuolustusta. Sellaisessa tilanteessa se oli joko hän tai me tai jompikumpi meistä.”
”Miksi me sitten hautaamme häntä salaa, kun voisimme kertoa totuuden jollekulle?” inisin, vaikka tiesin vastauksen.
”Näit hänen virkamerkkinsä”, Mirren muistutti minua synkeästi. ”Hän kuuluu Neuvostoon ja on vieläpä korkeassa asemassa tähtien määrästä päätellen. Kukaan ei uskoisi meitä. He tappaisivat meidät heti, jos saisivat tietää. Ainoa vaihtoehto on paeta.”
Avasin suuni, mutta Mirren ei jaksanut enää kuunnella minua.
”Anna jo olla!” hän ärähti. ”Olen selittänyt tämän jo kertaalleen. Kyllä, pakeneminen on ehkä vähän epäilyttävää, mutta he tulevat ennen pitkää kylään enkä minä halua kokea heidän kyseenalaisia kuulustelumetodejaan.”
Me molemmat värähdimme. Sana Neuvoston tiedonongintamenetelmistä olivat kiirineet kauas ja jokainen niistä sisälsi ruumiillista kuritusta.
”Daimhín”, Mirren sanoi suorastaan rukoilevasti. ”Usko nyt vain minua. Meidän täytyy lähteä. Haluan olla mahdollisimman kaukana, kun Neuvosto pääsee vihille yhden jäsenensä katoamisesta. Talonpoikia lähtee tämän tästä etsimään parempaa elämää. Me satumme vain olemaan niitä, jotka lähtevät.”
Nyökkäsin ja ravistelin käsiäni kuin olisin yrittänyt pudistella syyllisyyden irti minusta. Ihan niin kuin se olisi ollut niin helppoa. Mirren poimi maasta reppunsa ja ojensi minulle omani. Otin sen turtiin käsiini enkä voinut todella uskoa, että me olimme tosiaan lähdössä. Minne me menisimme? Miten me oikein pärjäisimme? En tiennyt paljon mitään maailmasta kylämme ulkopuolelta. Olin kuullut vain tarinoita, mutta kaikkihan tietävät, että tarinat eivät useinkaan vastaa todellisuutta.
Mirren ehkä aavisti synkät ajatukseni, sillä hän halasi minua, vaikka olikin juuri äsken hoputellut minua lähtöön.
”Älä huoli”, hän mumisi korvaani, mutta vaikka veljeni oli meistä kahdesta rautahermoisempi, hänen äänensä oli niin lähellä murtumista, että saatoin suorastaan tuntea sanojen alla vellovat tunteet, jotka yrittivät puskea tiensä pintaan. ”Minä pidän sinusta huolta. Olen aina pitänyt. Luotathan sinä minuun?”
”Luotan”, vastasin ja se oli totta. Totta kai minä luotin Mirreniin. Maailmassa ei ollut ketään, johon olisin luottanut samalla tavalla kuin veljeeni. Edes äitiin, jonka jättäisimme nyt taaksemme, en luottanut kuten veljeeni. Varmaan siitä syystä, ettei Mirren ollut koskaan hylännyt minua toisin kuin äiti. Sillä ei ollut väliä, vaikka hän olikin tullut takaisin. Sen jälkeen en voinut olla ajattelematta, että jos kerran lähti ja jätti perheensä, mikä estäisi tekemästä sitä uudestaan? En ollut antanut sitä äidille koskaan kokonaan anteeksi. Enkä usko, että Mirrenkään oli. Se teki lähdöstä tavallaan helpompaa, mutta se teki meistä lopullisesti ulkopuolisia ja jos menettäisin Mirrenin, minulla ei olisi enää ketään.
Se olin minä, joka vetäydyin veljeni otteesta ja heitin repun selkääni. Mirren otti lapion ja me tarkastimme tarkkaan, ettei paikalle jäisi mitään, mikä voisi yhdistää hirmuteon meihin. Paikka oli autio ja karmivan äänetön. Tuntui kuin aaveet olisivat katselleet meitä ja osoittaneet sormellaan meihin ja piirsivät parhaillaan läpikuultavilla aavesormillaan minuun ja veljeeni tappajan merkin.
Heitä saa metsästää. He ovat tappaneet. Tuore kalma lojuu heidän jalkojensa juuressa, mutta he pakenevat. Mutta pakoon ei pääse, ei pääse. Me seuraamme, me näemme. Me metsästämme teitä ja lopulta leposijanne on oleva yhtä kunniaton kuin hänen. Niin, niin, mitäs siihen sanotte?
Nipistin huuleni yhteen, mutta kiiruhdin edellä harppovan Mirrenin perään ja yritin unohtaa aaveet. Eivät ne olleet todellisia. Ne olivat ainoastaan pääni sisällä. Ne nujertaisivat minut, mutta vain jos antaisin niiden.
Mutta syyllisyys oli todellista ja muistot. Sekä Neuvosto. Sitä ei käynyt enää kieltäminen.
Minä ja Mirren olimme nyt Kuoleman listalla, mutta se, toimisivatko viikatemiehinä me itse vai Neuvosto, oli kohtalon käsissä.
Ja ne kädet eivät olleet armolliset.
Kylmä kosketus niskassani sai pahan olon aallon vyörymään ylitseni.
Mitä sinä olet tehnyt, Daimhín?