Nimi: Mä olin sairas
Ikäraja: K11 (modet siirtäköön ja korjatkoon ikärajan, jos meni väärin, musta tää on tää :'D)
Fandom: Salatut elämät
Yhteenveto: Marianna Kurki pohtii omia tekojaan mielisairaalassa.
Oma sana: Mariannan tarina Salkkareissa on herättänyt mussa monia tunteita. Ensin inhoa, sitten kauhua ja lopuksi ymmärrystä, nyt kun on alkanut valottumaan, millainen Marianna oikeasti on. Oon jo pitkään halunnut kirjoittaa ficin Mariannasta ja nyt vihdoin pääsin sen tekemään, jeij. Kommentit on aina kivoja ja sillei!
Mä olin sairas
Mä olin sairas.
Mä hoin sanoja päässäni ja tiesin, että se oli totta. Mä olin ollut sairas silloin kun olin tehnyt pahoja tekoja mulle tärkeille ihmisille, mutta mä tiesin, että olin sairas vieläkin. Mun lääkäri sano, et se, että mä aloin tajuamaan tekojeni vakavuuden ja sen, kuka mä olin, tarkoitti, että mä olin paranemassa. Kai se sitä tarkoitti. Mä en vaan jaksanut uskoo siihen, et saisin taas elämäni raiteilleen. Ja jos mä saisin, mikä estäisi mua pilaamasta kaikkea taas?
Kaikista eniten mä kaipasin Heidiä ja sen ystävyyttä. Mä olin jo silloin ensitapaamisesta alkaen halunnut olla kuin se. Tai ehkä mä olin vain halunnut olla edes jotakin. Ja sit mä olin luullut, että jos mä lopetan lääkkeiden ottamisen, niin mä pysyn terveenä, koska Heidi oli mun lähellä. Mut kuten mä sain kantapään kautta oppia, niin ei se ollutkaan mennyt niin.
Mä kirjoitin Heidille kirjeen ja se tuli katsomaan mua, mutta sen sanat sai mut vaan toivomaan enemmän omaa kuolemaani tai vankilaan joutumista. Kyllähän mä tiesin, etten pelkällä kirjeellä pystynyt hyvittämään tekojani. Mun teot oli liian vaikeita, liian pahoja hyvitettäväksi millään muulla kuin kuolemalla – niin ainakin Sergei oli sanonut.
Rehellisesti sanoen Sergein sanoissa piili pieni totuus. Mä olin paha ihminen, eikä kukaan mun asianajajaa Monicaa lukuunottamatta halunnut edes kuunnella mua kun mä yritin kertoa, miksi olin tehnyt asioita, joita kaduin eniten maailmassa tällä hetkellä. Mä olin paha ihminen eikä kukaan edes käynyt katsomassa mua, koska kukaan ei välittänyt musta. Joten kai se oli ihan se ja sama, kuolinko mä vaiko en?
Mua pelotti aluks eniten se, etten mä tänne mielisairaalaan tullessani tiennyt, kuka mä olin, mutta nyt mua pelottaa eniten mun tulevaisuus ja se, että tuleeko sitä edes olemaan. Monica yrittää vakuuttaa mulle, että muut oppii kuuntelemaan mua ja antamaan mulle anteeksi, mutta sehän on vain sen työtä. Sen pitääkin saada mut vakuutettua, jotta se voi tehdä työnsä loppuun.
Mä haluaisin välillä olla vielä se sama pieni, iloinen tyttö, joka ei tajua maailman pahuudesta mitään ja mua sattuu tieto siitä, että joudun joka tapauksessa kasvamaan. Miten musta tuli tällänen? Missä vaiheessa kaikki alkoi mennä pieleen?
Mä en ole ollut koskaan mikään koulun suosituin tyttö, mutta en myöskään koulukiusattu. Mä olin se hiljainen hiirulainen luokassa. Se, jota kukaan ei muista edes kutsua luokkakokouksiin. Sivullinen kaikessa ja musta tuntui, ettei mun taustakaan ollut mikään kauhean värikäs niin kuin monella muulla. Mä olin tylsä ja arkinen enkä osannut kunnioittaa itseäni. Jossain siinä yläasteen paikkeilla mä aloin keksimään väritettyjä tarinoita itsestäni – toisin sanoen valheita. Mun äiti on kuollut, saatoin jollekin sanoa naama peruslukemilla. Mun isä on mielisairas, oli seuraavan päivän valhe.
Mä tiesin olevani jollain tapaa päästäni vialla jo ennen kuin mä tapasin Selenan ensimmäistä kertaa. Kaikki meni samalla tavalla kuin Heidin kanssa – me tutustuttiin ja pian me oltiin parhaat ystävät. Ja sitten mun päässä pimahti ja Selenalle tapahtui jotakin, joka oli ensimmäinen asia listauksessa, joita mä kadun koko loppuelämäni. Aluksi mä yritin hyvittää tekojani kun jouduin mielisairaalaan ensimmäistä kertaa, mutta Selena ei tajunnut enää mistään mitään ja sen äiti käski mun pysyä mahdollisimman kaukana sen tyttärestä. Joten mä luovutin ja olin yksin, kunnes tapasin Heidin.
Larihan yritti selvitellä siinä, että onko mulla kaikki okei ja koska mä olin jo aikoja sitten lopettanut lääkkeiden ottamisen, mä luulin olevani kunnossa ja sanoin sille voivani hyvin. En mä Larillekaan voinut kaikkea kertoa, koska musta tuntui, että se tiesi jo liikaa mun elämästä. Siinä vaiheessa mä halusin vain unohtaa sen, mitä Selenan kanssa tapahtui ja jatkaa elämääni eteenpäin.
Mä olin typerä. Mä olin luullut, että lääkkeet teki musta erilaisen ihmisen kuin sen, mitä mä olin, mutta oikeasti se meni just toisin päin. Lääkkeet teki musta mut, koska mä en pysynyt järjissäni ilman niitä – en enää. Mä olin menettänyt otteeni itsestäni jo kauan sitten.
Mä huokaisin ja painoin pääni käsiini. Mun huoneen kolkkous sai mut värisemään, mutta musta tuntui, että mä en värissyt kylmyydestä. Täällä oli ihan hyvä olla, lääkärit oli mukavia ja aina oli joku, jolta kysyä siinä vaiheessa kun tunnuin menettäneen itseni tai en tiennyt kuka mä olin, mutta se kysyminen vaati rohkeutta. Se vaati sen, että uskalsi myöntää itselle ja ulkopuoliselle, ettei ollut normaali.
Mä olin sairas.
