Nimi: Paniikkihuoneet syntyvät Italiassa (alunperin same in English)
Kirjoittaja: Hope a.k.a Ceraviel
Fandom: Hetalia
Genre: Humor
Hahmot: Italia, Romano, Saksa, ei parituksia
Ikäraja: S
Summary: Se oli aivan tavallinen päivä Italian päämajassa. Mutta mikään hyvä ei voi kestää liian kauaa.
A/N: Ideasta saan kiittää Aimtistia joka kävi kerran ihmettelemään miksi historian kirjassa lukee "Paniikkihuoneet syntyvät Italiassa". Noh, todellisuudessa siinä luki "Pankkihuoneet syntyvät Italiassa", mutta se ei ole nyt tärkeää :DD Ja Drakness mokoma käski kääntää suomeksi joten... Enjoy!
Disclaimer: En omista mitään, minkä voit yhdistää Hetaliaan, kunhan säädän.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyseessä oli aivan tavallinen päivä Italian päämajassa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, Italia nukkui pöydällään…
Hetkinen, mitä?
Toden totta, Pohjois-Italia, joka tunnetaan myös nimellä Feliciano, kuolasi tärkeän näköisille papereilleen nukkuessaan sikeästi.
Mutta mikään hyvä ei voi kestää kauaa – eikö niin?
Pian joku avustaja pamautti toimiston oven auki huutaen:
”Englannin armeija on tulossa!”
Jos se ei olisi herättänyt Italiaa niin ei sitten mikään. Hän hätkähti hereille silmät – ihme kyllä – selkosen selällään.
”Mi-mi-mitä?” hän änkytti. Avustaja ojensi raportin Italialle. Hän luki sen pikaisesti läpi ja nosti sitten katseensa mieheen vain huomatakseen tämän kadonneen. Täristen hiukan hän laittoi raportin pöydälle ja alkoi hitaasti astella ympäri toimistoaan.
”Voi ei, mitä minä teen? Englanti on pelottava – ja vahva! Ja hänen ruokansa on kamalaa! Ja hän aina kiusaa minua Ranskan kanssa! Raportissa lukee että hän saapuu tänne joskus huomenna iltapäivällä, mutta minä en ole valmis!”
Puhuen yhä ääneen Italia alkoi harppoa hiukan nopeammin.
”Olen varma ettei meillä ole myöskään tarpeeksi valkoisia lippuja antautumiseen. Mitä muuta voin tehdä? Me voisimme yrittää piiloutua jonnekin, mutta alaisuudessani työskentelee varsin monta miestä, joten onko piilopaikkoja tarpeeksi? Luultavasti ei.”
Juuri silloin Italian veli, Romano, astui huoneeseen.
”Hei, mitä sinä teet?” hän kysyi katsellen hermostunutta veljeään.
”Ah, fratello! Olemme suurissa vaikeuksissa; kuulin että Englannin armeija on matkalla tänne! Mitä me teemme?” Feliciano selitti alkaen panikoida. Romano kalpeni.
”Oletko tosissasi?! Emme mitenkään voi taistella heitä vastaan! Mutta… Mutta onko meillä tarpeeksi valkoisia lippuja?” Romano pähkäili alkaen myös astella huonetta ympäri.
”Ei! Eikä piilopaikkoja! Hän valloittaa meidät! Ja sitten joudumme syömään hänen kamalia ruokiaan! Ei enää pastaa!” Feliciano panikoi heiluttaen käsiään ympärillään näyttäen siltä kuin lähtisi pian lentoon.
”Ei enää pastaa?! EEEEIII!” Romano kiljui alkaen juosta ympäri huonetta. Tämä vain sai Felicianon panikoimaan entistä enemmän.
Toimiston ulkopuolella, ei kovinkaan kaukana käytävällä, Saksa hieroi ohimoitaan. Hän oli saanut puhelun Italialle työskentelevältä mieheltä joka pyysi häntä saapumaan paikalle päihittämään englantilaisen armeijan.
Muuten hyvä, mutta heti kun hän oli saapunut paikalle, he ilmoittivat hänelle sen olleen väärä hälytys. Ja nyt hän oli matkalla kertomaan asiaa Italialle.
Seisoessaan aivan toimiston oven takana Saksa kuuli huutoa ja kiljumista sisältä. Vaivautumatta koputtamaan hän avasi oven.
Millainen näky häntä kohtasikaan.
Sekä Feliciano että Romano juoksivat ympäri huonetta heiluttaen käsiään huutaen jotain italiaksi. Feliciano oli lähellä itkua ja Romano törmäsi useita kertoja seinään.
Hitaasti Saksa sulki oven ja käveli pois. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan paperi, tussi ja teippiä. Hän kuunteli hetken. Jep, he huusivat edelleen. Hän kirjoitti muutaman sanan paperiin ennen kuin teippasi sen oveen. Hän otti muutaman askeleen taaksepäin varmistaakseen kirjoittaneensa oikein. Kyllä, juuri noin. Hän kääntyi ja jätti lapun sinne jossa luki:
PANIIKKIHUONE KÄYTÖSSÄ. ÄLÄ HÄIRITSE.
