Fifty shades of Grell
fandom: Kuroshitsuji
paritus: William/Grell
ikäraja: K-11
genre: romance
yhteenveto:
Aina hempeästä roosasta vereen ja viiniin, siihen kaikkein väkevimpäänkin miltei mustaan.A/N: En yleensä tue vieraskielisiä otsikoita, mutta nyt oli kyllä ihan pakko
Kiitos ja kunnia Verukselle, joka mokoman meni keksimään, sainpahan tekosyyn kirjoittaa ihan puhdasta hahmo-ihkutusta. Teemaan sopivasti eräs kohta rakentuu kokonaan sen varaan, että hahmot puhuisivat oikeasti englantia, koska en vaan voinut vastustaa.
(tyypilliseen tapaan olen ficletiin niin tyytymätön, ettei sanat riitä fiilistä kuvaamaan, mutta kirjoittamista siivittänyt punkku kehottaa julkaisemaan...)Osallistuu
Inspiroidu musiikista -haasteeseen Lord of the Lostin versiolla
Bad Romancesta.
Grell Sutcliff rakastaa punaista, ja häneen mahtuvat kaikki sen lukuisat sävyt; aina hempeästä roosasta vereen ja viiniin, siihen kaikkein väkevimpäänkin miltei mustaan. Hän tuoksuu ruusuilta ja huumaavilta unikoilta, vastaniitetyiltä,
tiedättehän, ja huolella maalatut huulet toistavat kaiken haukattavaksi tarkoitetun väriä.
Hän istuu rauhatta, makaa vieläkin rauhattomammin, mutta raukean rakastajan sylissä hän saattaa pysyä paikoillaan tunteja. Hän juo kahvinsa maidolla ja sokerilla, pehmeäksi taltutettuna ja yltiöimelänä kuten kuvaan sopii, kikattaa ja kihertää ja kiertää pitkiä hiuksiaan sormiensa ympärille loputtomissa kehissä. Hän hymyilee niin, että hampaat näkyvät, aina,
aina, ei sellaista iloa olekaan, joka ei saisi häntä muistuttamaan muita vaaroistaan. Grelliä katsoessaan Williamin sisintä kovertaa nälkä — hän on tyhjä, täysin ontto, ja hänen kaipuunsa melkein-mitä-tahansa kohtaan vyöryy yli äyräidensä. Vaikkei hän yleensä ikävöi. Vaikkei hän yleensä edes
halua. Toisaalta William harvoin tietää, mitä todella tarvitsee, hän ei osaa ajatella niin, se uhmaa liiaksi hänen omaa logiikkaansa, mutta Grell kyllä tietää, hän keksii sen aina ennen Williamia ja tarjoaa ennen kuin toinen ehtii sitä pyytää, joskus liiankin aikaisin, jopa sen sata vuotta etuajassa.
Grell ei koskaan lannistu, ei anna periksi eikä päästä irti, hän tarttuu kiinni kynsinhampainkokokehollaan, kietoutuu sen ympärille, mistä pitää, vetää tiiviisti itseään vasten. Hän ei välitä muiden mielipiteistä ja janoaa samalla rakkautta, hyväksyntää, lämpimintä lempeä ja puhdasta palvontaa, vaatii sen osoituksia heti herättyään. Ja mitä rajummin niitä annetaan, sen parempi, sen täytyy tuntua syvällä saakka — ei kehoa ja mieltä voi toisistaan erottaa, ne ovat yhtä ja samaa, mutta silti siihen jälkimmäiseen käsiksi päästäkseen täytyy lihaa käsitellä tarpeeksi kovin ottein.
Grell ei ole mies eikä Grell ole nainen, sopivia termejä ei ole kukaan vielä koskaan lausunut, hän on aivan liian
paljon mahtuakseen yhteenkään muottiin. Mutta vahvempi hän on kuin William, se on täysin selvää, ja vaikkei hän yleensä sitä välitäkään näyttää, sillekin on hetkensä. Silloin hän painaa Williamin vasten seinää tai papereiden peittämää työpöytää, pitelee paikoillaan raskaan viikatteen voimistamin käsivarsin ja puree niskaa niin, että veri roiskuu valtoimenaan. Niiden haavojen paraneminen kestää viikkoja. William yrittää parhaansa mukaan ärtyä Grellin repiessä rupia auki aina uudelleen ja uudelleen, mutta ei hän osaa, ei enää, ne taidot eivät kerran kadottuaan tule enää koskaan kunnolla takaisin. Edes William ei osaa olla siitä aidosti pahoillaan, tyytyy vain maksamaan Grellille takaisin samalla mitalla, vaikka hänen hampaillaan sellaisen vahingon aiheuttaminen vaatiikin jo enemmän vaivaa.
Vaikka Grell on leiskuva, äänekäs, intohimoinen ihan liiaksikin asti, hän sulautuu varjoihin sulavammin kuin kukaan muu. Siellä hän vartoo kuolevaisten viimeisiä hengenvetoja, värisee tulevien vainajien kanssa samalla taajuudella, ja hänen silmänsä hehkuvat hämärässä keltaisina kuin kissan.
Miau. Ne kuolemat eivät ole armollisia, niissä kuolemissa sattuu kaikki, mutta kauniiksi niitä saattaa silti sanoa, kenties kaikkein kauneimmiksi, silloin ikiunta mukanaan kantava noutaja elää niitettävänsäkin puolesta.
Grell.
Grell. Hänen nimensä kanssa soivat helisevät kellot, simpukankuoret, syvimmät kaivot ja kertominen ja ennen kaikkea Helvetti. Siellä William tietää luovivansa, sinne hänet vastoin tahtoaan syöstiin... mutta jos ihan totta puhutaan, hän myös rukoilee, ettei koskaan löydä sieltä tietään ulos, sillä kaikkeen tottuu, aivan kaikkeen, niihin liekkeihin ja kivuliaisiin leikkeihin sekä ennen kaikkea ympärillä villinä leimuavaan punaiseen kaikissa korventavissa sävyissään.
