En yleensä juuri lue tämänkaltaisia tekstejä, mutta tämä herätti ajatuksia ja siksi halusinkin kommentoida. En nyt osaa muotoilla ajatuksiani kovin selvästi tähän, joten pyydän jo valmiiksi anteeksi tajunnanvirtakommenttia.
Näen tuon pilvilinnan identiteettinä - se kehittyy jatkuvasti, mutta etenkin kirjoittaessa, kun ihminen luo jotain. Jokainen sana muovaa sitä, tekee siitä omanlaisensa; se on kokonaisuus, ajatusmaailma. Vaikka inspiraatio tulee ulkoa, lopulta sitä aina hakeutuu linnaansa, ja jokaisessa kirjoittamassaan tekstissä on tiili tai pari siitä linnasta; kirjoitustyyli, tunnelma, ilmaisutapa. Ei ole helppoa kirjoittaa tavalla, joka poikkeaa täydellisesti omastaan, sillä siihen ei vuodata itseään.
Kyllä, osittain näen linnan suojana, minuuden omana mukavuusalueena, jonka muurit torjuvat parhaansa mukaan ulkomaailman "uhkia", toiseuksia; toiseus näkee minuuden suojan, linnan, sen kuvan jonka minuus antaa itsestään ulkomaailmalle. Mutta huoneessa on sisin, minuus; jos toiseus ei tahdostaan huolimatta ole tarpeeksi vahva näkemään muurien läpi minuuden todellista muotoa, persoonaa, voi tunne toisen tahattomasta blokkaamisesta olla enemmän tai vähemmän musertava. Jotkut menevät itseensä ja tutkivat, miten voisivat uudelleenrakentaa linnansa kutsuvammaksi ja persoonaansa paremmin kuvaavaksi - esimerkiksi sisimmässään hyväntahtoinen ihminen haluaa vaikuttaa ystävällisemmältä, sillä on esimerkiksi ennen vaikuttanut ujoutensa takia kylmältä ja siksi tahtomattaan työntänyt hänelle tärkeitä ihmisiä pois. Ja raapaleen viimeisen, huoneen oven avaamista koskevan virkkeen ymmärsin sellaiseksi "itseensä menemiseksi", itsetutkiskeluksi.
Uhhuh. Mutta joo, tykkäsin. Enkä yleensä edes kirjoita mitään näin filosofista analyysiä, lol.
