Kirjoittaja: Zarroc
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: romance
Paritus: Sirius/Remus, voi tosin olla muukin jos joku mieltää.
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistat kuuluvan J.K. Rowlingille, on hänen, ei minun.
A/N Kyseenalainen paritus koska nimiä ei näy. Mielsin sen kuitenkin itse Sirius/Remukseksi, mutta kuinka vain tykkäätte. Ensimmäinen ficcini, tosin tämä on kirjoitettu jo aikaa sitten, ihan vain pelkkänä häivähdyksenä.
Et ole yksin ikuisesti.
Minä vain katselen kun sinä istut siinä. Istut vain etkä tee mitään muuta. Sinun siniharmaat silmäsi seurailevat tulen liikettä takassa. Minä yritän vain istua hiljaa aloillani, mutta kokoajan tuntuu että pitäisi tehdä jotain. Me istumme samalla sohvalla, tämä oli sinusta joskus outoa. Mutta nyt sinä olet vihdoin tottunut siihen. Siihen että minä olen tässä, näin lähellä, mutta näin kaukana kuitenkin.
Ja sinä tiedät että me olemme ystäviä, mutta voisimme olla myös enemmän. Minä istun ihan hiljaa, tapojeni vastaisesti. Me olemme taas hiljaa ja vakavina, niinkuin aina kahdestaan. Mutta nyt täällä on muitakin, ystävämme istuvat lähellä, he puhuvat, eivätkä tunnu huomaavan meitä. Mutta me kummatkin kyllä tiedämme että he ovat huomanneet. Huomanneet sen tietyn hiljaisuuden mitä meidän välillämme on, se on erilaista hiljaisuutta.
Sinä katsot minua, ja kuin yhteisestä sopimuksesta minä nousen ylös ja kohta sinä seuraat perässä. Keskustelu taukoaa ja kaikki katsovat hetken meihin. Minä vain pudistan pienesti päätäni, ilmeeni on kuitenkin tutkimaton. Minä lähden ulos, kävelen vain ulos. Ei kulu hetkeäkään että sinä olet perässäni, me kävelemme yhdessä rannalle. Siellä me istumme äänettöminä iltaan asti, emmehän me ikinä puhu. Tai puhumme me, mutta yleensä nämä hetket ovat hiljaisuutta, me makaamme selällään nurmella, katselemme taivasta.
Mutta tänään sinä makaat selälläsi, kädet pään alla ja katselet minua. Minä makaan mahallani sinun vierelläsi, pitkät, hoikat sormeni kulkevat sinun kasvoillasi. Ne käväisevät sinun hiuksissasi, mutta jotenkin ne aina vain pysähtyvät sinun nenääsi. Ja sinä vain hymyilet ja käännät aina katseesi minuun. Katseesi kysyy ja minun katseeni vastaa. Sitä se on. Me tunnemme toisemme niin hyvin, että keskustelemme äänettömästi.
Pian on minun vuoroni mennä selälleen. Mutta sinä tapojesi vastaisesti et kosketakkaan sormiani, kuljeta omiasi pitkin rintaani, ei, sinä olet yhtäkkiä päälläni. Minä kerkeän nähdä katseesi, joka on kuin säikähtäneen eläimen katse, joka sanoo en tiedä yhtään mitä teen. Mutta minä en anna sen haitata. Nyt kun sinä kerrankin teet tämän, minä aion tarttua hetkeen.
Kun meidän huulemme koskettavat toisiaan, sinä säpsähdät hiukan. Mutta minä en välitä, minun toinen käteni kiipeää niskaasi ja toinen valuu ristiselälle, painaa sinut minua vasten. Minä maistan sinun huuliltasi ilman puhtaine tuoksuineen ja makuineen, kasteen raikkauden aamuisin. Sinun silmäsi katsovat minua, etkä sinä vastustele. Kerrankin sinä et sano vastaan. Se on uutta sinulle.
Minä tunnen kuinka sinä hymyilet ja näen sinun silmiesi nauravan.
