Title: Jälleennäkemisiä
Author: Allekirjoittanut, Mildebrand
Genre: Mikäs tämä nyt olisi, jotain draaman ja kevyen romanssin väliltä. Kai.
Beta: Betat on heikoille.
Pairing: Ron/Luna
Rating: K-11
Summary: Tarina salattujen tunteiden paljastamisesta. Kertoo Ronin ja Lunan kohtaamisesta vuosikausia Voldemortin tuhon jälkeen. Täydellinen klisee siis luvassa. Ei kai siinä muuta..
Disclaimer: vapautan itseni tekijänoikeusrikoksista ilmoittamalla blaa blaa blaa..
Warnings: -
A/N: Mitäs mitäs, ensimmäinen (ja oletettavasti viimeinen) Potter- aiheinen stoorini mitä olen tai tulen rustaamaan. Tuo mukavaa vaihtelua minulle tutumpaan äksöniin, jota on välillä hiki päässäkin yritetty kirjoittaa. Novellini jättää ensi lukemalta melkoisen paljon arvailujen varaan, mutta rivien väleistä lukemalla pystyy päättelemään aika paljon. Aiheeseen perehtymättömyys ja kokemattomuus varmasti näkyvät tarinassa ainakin jollain asteella, niinpä arvostaisinkin todella paljon jos edes muutama teistä vaivautuisi kirjoittamaan jonkinasteista arviota esikoisestani. Kiitos.
Ja niille jotka eivät vielä ymmärtäneet, kyseessä on todellakin one- shotti, jota ei tulla jatkamaan elleivät itse jumalat niin määrää.
//Pops muokkasi otsikon ikärajan suurimman ilmoitetun ikärajan mukaan.
Jälleennäkemisiä
Talo sijaitsi metsän keskellä, pienen mäen harjalla. Sinne vievä polku oli käytön puutteessa rappeutunut ja osittain jopa kasvanut umpeen niin että vain ne, jotka tiesivät talon sijainnin, sen löysivät. Lieriön muotoisen kolmikerroksisen rakennuksen punainen maalipinta oli halkeillut, paljastaen ajan hampaan kuluttaneen harmaan puupinnan. Pölyn peittämissä ikkunoissa oli pieniä halkeamia, ja seinän vierustaa peittävät kukkapuskat rehottivat hoitamattomina. Muraatti kasvoi villinä talon seinillä, muodostaen vihreän maalikerroksen punaisen päälle. Taloa pystyisi huoletta kutsumaan autioksi, ellei vinosta, ilmeisesti taikuudella pystyssä pysyvästä tiilisestä savupiipusta tunkeutuisi hetkittäin ulos hienoisia savukiehkuroita.
Ronin kulmat vääntyivät kurttuun hänen tarkastellessaan varovasti päältäpäin luotaantyöntävää, mutta silti, jollain kummallisella tavalla mieltä rauhoittavaa rakennelmaa. Lovekivojen talo oli yhdellä sanalla sanottuna muuttumaton, yhä yhtä siivoton ja ränsistynyt kuin sinä päivänä, jolloin hän siellä ensimmäisen kerran vieraili. Ensimmäisenä ja viimeisenä. Kukaan ei ollut nähnyt Lunaa vuosiin, hän oli kirjaimellisesti kadonnut, hävinnyt olemattomiin.
Kaikki olivat olettaneet Lunan ottavan isänsä työn Saivartelijan päätoimittajana tämän jouduttua vihaisen ja ilmeisesti vesikauhuisen narskulauman hyökkäyksen kohteeksi. Tällä hetkellä vanha herra Lovekiva vietti aikaansa pyhässä Mungossa, sopisten jotain siitä että hän todellakin oli oikeassa.
Vaan ei, Luna oli hävinnyt, Saivartelija lopetettu, hänen tilinsä Irvetassa tyhjennetty. Ei sillä, että siellä mitään olisi koskaan ollutkaan. Lovekivat eivät luottaneet pankkeihin, nehän suorastaan vilisivät mirssejä ja muita olioita.
Ron otti epäilevän sivuttaisaskeleen kohti vihreäksi maalattua, hieman mangoa muistuttavaa etuovea. Iloiset jälleennäkemiset eivät todellakaan olleet hänen alaansa. Aurorin työ oli imenyt Weasleyn perheen nuorimmalta mieheltä suuren osan sitä poikamaista hilpeyttä, jota hänestä oli joskus menneisyydessä loistanut, jättäen hänet arpeutuneeksi ja kyyniseksi. Oranssinruskea tukka oli likainen ja sotkuinen, hän ei edes muistanut milloin oli viimeksi käynyt pesulla. Voisi miltei sanoa hänen olevan Villisilmän seuraaja, niin pahasti häntä oli työssään murjottu. Harry oli aina se, joka nappasi pahiksen. Ronille jäi harhauttajan ja syötin tehtävä. Kuten aina ennenkin.
Ron halusi perääntyä, kaikkoutua ja ilmiintyä takaisin tuttuun ja turvalliseen kotikoloon, jossa Hermione odottaisi lämpimän illallisen kanssa. Mutta valitettavasti hän ei voinut. Ministeriö oli viimeinkin luottanut hänelle, yksin hänelle, tehtävän, joskin hyvin vähäpätöisen sellaisen. Vaan ei pidä valittaa, pienistä puroista kasvaa suuri joki. Vielä hän näyttäisi muille.
Yläkerran ikkunassa välähti jokin. Se näkyi vain sekunnin murto- osan, mutta Ron oli varma havainneensa jonkin liikkuneen. Vaistomaisesti hänen vasen kätensä upposi kaavun taskuun, oikea oli vieläkin turta tappokirouksen osuttua siihen. Vaikkei kedavra ollutkaan edes lähellä onnistunutta kirousta, se oli vienyt elämän pois hänen kädestään, jättäen sen tunnottomaksi.
Ovi aukesi, ja ennen kuin Ron oli ehtinyt manata liudan kirouksia joilla olisi muuttanut avaajan perunaksi, hän tunnisti kenen suuret, aina yhtä kummalliset silmät häntä tuijottivat oven ja seinän välistä. Retiisin muotoiset hopeakorvakorut välkkyivät auringon suomassa valossa.
”Karkotaseet!”
Ron oli aurori, hänen tehtävänsä oli olla nopeampi kuin muut, ennaltaehkäistä lakien rikkomista, tarvittaessa tainnuttaa, mahdollisesti jopa tappaa kohteensa. Hänen kuului olla varovainen, aina varuillaan. Mitä varovaisempi hän oli, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hän eläisi vielä huomennakin.
Ja silti Ronin pyökkipuinen sauva lensi komeassa kaaressa hänen kädestään ilmojen halki aina häntä hämmästys silmissään tutkiskelevan naisen saappaiden juuriin. Nopealla liikkeellä sitruunankeltaiseen viittaan ja pastellivärisiin jästivaatteisiin sonnustautunut vaaleahiuksinen nainen veti ruohikossa makaavan sauvan taakseen.
”Luna?”
Nainen ei laskenut sauvaansa valmiusasennosta, vaikka hänen silmistään pystyikin lukemaan hämmästyksen, selkeän epätietoisuuden. ”Kuka kysyy?”
Ron perääntyi muutaman askeleen, nostaen kämmenensä kohti entistä ystäväänsä, antautumisen merkiksi. Hänen kasvoilleen nousi hienoista loukkaantuneisuutta tavoitteleva ilme. ”Et edes vanhaa koulukaveriasi muista? Todellakin, olen pettynyt, Lovekiva.”
Laskelmoiden Luna kävi läpi menneisyydessään tuntemiaan ihmisiä, ystäviä, joita hänellä oli niinä ihanina Tylypahkan- vuosina ollut. Hänen mieleensä nousi kuva pitkästä, pisamanaamaisesta punatukkaisesta pojasta joka vietti aikaansa Harry Potterin ja Hermione Gragerin seurassa, mutta selkeästikään tämä hänen ovelleen ilmestynyt sauva kädessä nököttävä pölvästi ei voinut olla hän?”
”Weasley”, Luna kuiskasi lähinnä itselleen, kuin maistellen suussaan nimeä jonka hän luuli jo unohtaneensa. ”Ron Weasley.”
***
Lovekivojen tupa oli yllätyksettömästi lieriön muotoinen huone, jonka keskellä oli ruostuneesta, tummuneesta teräksestä rakennettu portaikko, joka vei ylös toiseen kerrokseen, jossa Lunan makuu- huone oli ennen sijainnut, sekä alhaalle kellariin. Huonekalut olivat niillä samoilla paikoilla, joilla ne olivat vuosia sitten, kun Ron oli talossa viimeksi vieraillut, olleet. Samat, huoneen seinää myötäilevät liedet ja pöydät paistoivat olemassaolollaan.
Ron veti sormeaan pitkin tuvan suuren ruokapöydän pintaa. Pölypintaan jäi selkeästi havaittava jälki. Jos talo oli ulkoapäin näyttänyt ränsistyneeltä, sisältä se näytti kuin räiskeperäiset sisuliskot olisivat juhlineet viikkokausia ja lopulta jättäneet paikan autioksi. Lattiaa peitti reilu kerros suhteellisen turhaa ja tarpeetonta roinaa, jota herra Lovekiva oli aikoinaan keräillyt.
Yhä tutkien Ronin kasvoja Luna osoitti hänet istumaan pöydän äärelle, ja otti paikkansa sen toiselta puolelta. Varovasti hän laski niin omansa kuin Roninkin sauvat pöydälle, jolle ne jäivät rauhattomasti lepäämään.
”Olet muuttunut”, Lunan heikko ääni aloitti. Todellakin, Ron oli laihtunut dramaattisesti, hänen ulosantinsa muistutti nyt enemmänkin Luihuista kuin Rohkelikkoa.
”Työ tekee kaltaisekseen”, Ron mutisi hiljaa, pitäen katseensa tiukasti kuusitekoisen pöydän pinnassa. ”Niin sinäkin.”
Luna päästi helähtävän naurun, joka jäi soimaan Ronin päähän pilkkaavana, lähes vihamielisenä. ”Minäkö? Ei, minä en muutu. Sinä taasen.. Vuodet eivät selvästikään ole kohdelleet hellästi.”
Ron huokaisi ja laski terveen kätensä pöydälle. ”Ministeriön vika. Vaikka Voldemort onkin mennyttä, meille riittää silti paljon töitä. On vielä monta velhoa ja noitaa, joiden sympatiat makaavat Pimeyden herran puolella yhä hänen kuolemassaankin.”
Luna liikahti hermostuneesti, mutta yritti parhaansa mukaan pitää tyyneytensä. ”Ja siksi olet täällä? Työsi puolesta? Luuleeko ministeriö että vanha kunnon lööperi olisi kääntynyt Voldemortin puolelle nyt kun ykkösmiehen, tai naisen, paikka on avoinna? Ei kiitos.” Hänen siroille kasvoilleen muodostui hienoinen hymy.
”Älä viitsi”, Ron napautti mutta piti yhä katseensa kiinni pöydän syissä. ”Oltiin huolissamme. Viisi vuotta kadoksissa, luulitko että jättäisimme asian makaamaan? Kuulin huhuja että oudommanpuoleinen noita oli havaittu metsästämästä narskuja näillä main. Minä asun lähimpänä tätä paikkaa, ja luonnollisesti minut pistettiin tutkimaan.”
Luna veti kätensä leukansa alle, kuin miettien jotain. ”Luonnollisesti. Todellakin, Ron Weasley, olet muuttunut. Kuulostat yllättävän aikuismaiselta. Pidän mihin suuntaan olet kehittymässä.”
Ronin korvat punehtuivat hänen yrittäessään pitää tyyneytensä. ”Yritä itse taistella kymmeniä velhoja vastaan, jotka kaikki haluavat sinut kuolleena. Se syö miestä.”
”Tiedän”, Luna vastasi hiljaa. ”Olen taistellutkin. Vai etkö enää pidä tarpeellisena muistaa asioita, jotka tapahtuivat koulussa?”
Ensimmäistä kertaa punatukkaisen miehen katse nousi pöydästä ja tavoitti Lunan. Pala nousi Ronin kurkkuun. Näytti siltä kuin nainen olisi purskahtamassa itkuun. Hän avasi suunsa, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa.
Luna veti pienen kätensä Ronin tummentuneen kämmenselän päälle, kooten itsensä. Ron säpsähti kosketuksesta, Lunan sormet olivat lämpimät. ”Älä huoli, ymmärrän kyllä. Sinun työssäsi ei ehdi paljoa muistelemaan menneitä.”
”En minä sitä. Tarkoitin vain..”
”Ymmärrän.”
”Ei, et ymmärrä!” Ron veti arpeutuneen kätensä pois Lunan alta ja puristi naisen kämmenen nyrkkiinsä, pidellen sitä otteessaan.
”Paljon on tapahtunut, mutta muistan yhä. Muistan, vaikka muut eivät sitä ymmärräkään. Hermione, Harry, Neville- he kaikki ovat yrittäneet saada minua unohtamaan, laittamaan kaiken sen pahuuden, kuoleman taakseni. Mutta en pysty! Kaiken sen pahan takana oli myös niin paljon hyvää. Olit..” Äkkiä Ron hiljeni, tajutessaan mitä oli sanomassa. ”Anteeksi. Olen naimisissa, en..” Hän veti kätensä pöydän alle, laskien katseensa.
”Et voi mitä? Hyväksyä tunteitasi? Tunteet tekevät sinusta sinut, älä aliarvioi niitä, Ron Weasley. Vaikka muut niin haluaisivatkin.”
Arpeutunut aurori pohdiskeli mielessään sanoja, punniten eri vaihtoehtojaan. Lopulta hän näytti valinneen tien, jota tästä lähtien kulkisi. ”Selvä. Kuten haluat.”
Ronin sydän pamppaili lujaa, hän tunsi tutun tykytyksen suonissaan, tykytyksen, joka kieli hänelle jännityksestä. Pirulainen. Ron oli aurori, hänen pitäisi pystyä sulkemaan nämä tunteet mielestään. Hänen kätensä hikosi miehen yrittäessä koota tunteistaan ymmärrettävää lausetta. Luna vetäytyi taaksepäin, odottaen. Hänen siroilla, kalpeilla kasvoillaan paistoi huvittunut ilme.
”Ööh, minä.. minä..”
”Niin?” Lunan ääni oli pehmeämpi kuin aikaisemmin, hän selvästi yritti muuttaa keskustelun ilmapiiriä, ja onnistuikin siinä.
Ron nielaisi kovaan ääneen. ”Kun puhuin menneestä ja hyvistä muistoista, tarkoitin lähinnä niitä tunteita, joita en ikinä kenellekään paljastanut. Huolimatta siitä, että minä ja Hermione olemme nyt naimisissa, asiat eivät aina olleet niin. Kenties, jos et olisi hävinnyt..”
”Lopeta kiertely ja mene asiaan”, Luna kehräsi. ”Sano se.” Kuiskaus tuntui laukaisevan kaiken jännityksen. Ronin sydämensyke hidastui, hän nosti katseensa jälleen Lunan kauniisiin silmiin, jotka ikkunasta tulvivassa valossa välkkyivät kuin safiirit.
”Minä.. Minä rakastan sinua, tai siis rakastin, tai siis..”
Hän ei koskaan saanut lopetettua lausettaan, Lunan vetäessä hänet kaavun rinnuksista lähemmäs itseään, täyteläisten huulien painautuessa vasten hänen omiaan. Ronin silmät revähtivät auki, hän katseli epäuskoisena kuinka tämä ennen niin epävarma tytönhupakko oli painautunut häntä vasten. Hän pystyi haistamaan Lunan viettelevän tuoksun. Hän veti sitä sieraimiinsa, paistatteli sen loistossa.
Naisen hento käsi tunkeutui Ronin hiuspehkoon, raastaen sitä himokkaasti, vetäen hänen päätään yhä kiihkeämpään suudelmaan. Ron tunsi Lunan kielen suussaan, se tuntui tunkeutuvat jokaiseen koloon, käyden läpi hampaat, kielen, poskien sisäpinnat.
”Vihdoinkin”, Luna henkäisi vetäytyessään takaisin pöydän toiselle puolen. ”On tärkeää että päästää tunteensa purkautumaan”, hän totesi hiljaa, miltei opettavaisella äänensävyllään. ”Näin säästyt tulevalta stressiltä.”
Ron näytti pöllämystyneeltä, hänen tukkansa vieläkin sekaisemmalta kuin mitä se oli ollut hänen saapuessaan. Nieleskellen hän yritti koota olemustaan, mutta ei yksinkertaisesti pystynyt.
”Täh?”
