Kirjoittaja Aihe: Kuroshitsuji: Kukkia ja sidontaa, K-11  (Luettu 1034 kertaa)

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Kuroshitsuji: Kukkia ja sidontaa, K-11
« : 23.09.2015 01:01:19 »
spoilaa chapteria 107



Kukkia ja sidontaa
fandom: Kuroshitsuji
paritus: Sieglinde/Elizabeth
ikäraja: K-11
varoitus: (suht mietoa) kuvausta jalkojen sitomisesta

yhteenveto: Joskus he punovat kukkaseppeleitä. Sieglinde sitoo niistä aina paljon pitävämpiä kuin Lizzy, hänen otteissaan lempeät lemmikit ja vahvavartiset apilat kiedotaan kiinni toisiinsa niin lujasti, ettei niitä enää voisi irrottaa muutoin kuin kokonaan rikki repimällä.

A/N: Olin jo etukäteen toivonut kovasti, että Sieglindestä ja Lizzysta saataisiin söpöinen tyttöduo, ja mangan viimeisin chapter ilahduttikin siis kovasti tarjoamalla tälle paritukselle mitä oivallisinta pohjaa. Me likes. Kaikenmaailman ficletit tarjosivat kirjoittamiseen lisäpotkua femme-haasteella.

Oon muuten joskus miljoona vuotta sitten kirjoittanut ficin tällä samaisella laatuotsikolla, suureksi onnekseni en enää muista tekstin sisältöä :D 







Sieglinden jalat ovat pienet ja somat, kuin ruusunnuput tai lootuksenkukat. Hän sitoo ne valkoisin silkkisuikalein, odottaa kärsivällisesti vuosien tekevän tehtävänsä ja luiden viimeinkin asettuvan takuuvarmasti malliinsa, siihen murskauksella ja taivutuksella ja lukuisilla kivuliailla liikeradoilla aikaansaatuun. Vaikka vanha elämä pelkkää valhetta olikin — sepitettä ja satua — ei hän tahdo avata lopullisesti näitä kääreitä, ei luopua siitä, mitä ne ovat tähänkin asti symboloineet.

Kulkiessaan kainalosauvojen tukemana Sieglinde ei enää edes huomaa jalkojensa kivistystä. Wolframin taluttaessa jossain hermoston äärirajoilla saattaa joskus vihloa vähän, mutta Sieglinde on tottunut siihenkin, se on kuitenkin tavanomaista, jokapäiväistä, arkista. Kaiken muun mullistuessa se tuntuu jopa turvalliselta, sillä se on tuttua, moneen kertaan koettua toisin kuin kokonaan uudenlainen maailma hänen ympärillään, jopa vaatteet hänen ihoaan vasten ovat malleiltaan ja materiaaleiltaan vieraita — äärettömän jännittäviä ja ihastuttavia toki, mutta myös totuttelua vaativia. Jokin menneistä muistuttava kiintopiste täytyy olla, ettei hän huku ja katoa kokonaan, korvaa vahingossa itseäänkin uusia tapoja omaksuessaan. 

Ja sitten tulee Elizabeth. Lizzy. Purjehtii sisään huoneeseen ja Sieglinden elämään kauniina kuin kesäpäivä. Sinisine silmineen ja suurine kiharoineen hän on kuin tarinoiden Kultakutri ja kaikki kauniit prinsessat yhdellä kertaa, hänen naurunsa helisee kuten hopeinen tiuku, ja painaessaan ihastuksesta hymyillen kätensä yhteen hän tuo mieleen kiiltokuvien enkelit.

Sieglinde ei ole koskaan tavannut ketään sellaista kuin Lizzy. Hän herättää Sieglindessä tunteen, joka lähenee hartauden kokemusta.

Kun Sebastian kieltää Sieglindeä syömästä päivällisellä enää toista annosta tai käskee hänen toistaa sanansa kymmeniä kertoja oikean ääntämyksen tavoittamiseksi, yritys oppia ja sopeutua tuntuu turhalta. Hän on lukuisten sääntöjen vanki samalla tavoin kuin oli metsän keskellä linnassaankin. Mutta kun Lizzy kehottaa ja rohkaisee siihen samaan, se muuttuu taas tavoittelemisen arvoiseksi, kuin joksikin hauskaksi leikiksi.

Sillä Sieglinde haluaa olla enemmän Lizzyn kaltainen. Lizzyn arvoinen. Tiiviisti ja kokonaisvaltaisesti Lizzyn maailmassa.

Ja yhdessä he tekevät niitä asioita, joista englantilaisten hienojen naisten elämä koostuu — sovittelevat sieviä hattuja, viettävät kahden salaisia teekutsuja ja syövät pikkiriikkisiä marenkileivoksia, käyvät kauniina päivinä puistossa kävelyillä, Lizzy Sieglinden pyörätuolia työntäen. Silloin hänen  varpaidensa kärkiä kihelmöi kummasti, kuin ne tahtoisivat kasvaa pois nykyisistä mitoistaan, ulottua pidemmälle ja kiskoa huolella pyöristetyn jalkapöydänkin suoremmaksi. Hän muistaa, miltä vastikään sidotut jalat tuntuivat, kun ne märkivät ja olivat täynnä haavoja ja niiden iho kuoriutui kauttaaltaan. Kun ne pyrittiin kiristämään aina kahden päivän välein entistä tiukempiin siteisiin.

Eikä hän sen tähden voi nyt kulkea Lizzyn rinnalla. Lizzyn kanssa.

Toisaalta Lizzyn auttaessa hänet pois pyörätuolista, istumaan nyt vuorostaan pehmeälle nurmelle levitetylle liinalle, he sentään voivat pidellä toisiaan kädestä. Ja kun se on jo kerran tehty, on helpompi koskettaa uudelleenkin, vaikkei paikoillaan pysyessään tukea tarvitsekaan.

Joskus he punovat kukkaseppeleitä. Sieglinde sitoo niistä aina paljon pitävämpiä kuin Lizzy, hänen otteissaan lempeät lemmikit ja vahvavartiset apilat kiedotaan kiinni toisiinsa niin lujasti, ettei niitä enää voisi irrottaa muutoin kuin kokonaan rikki repimällä.

Kruunatessaan Lizzya kukkasin Sieglinde toivoo olevansa vielä sen verran noita, että jonain päivänä kykenee kasvattamaan edes yhden ruusun suloisen prinsessansa tähden; vaivuttamaan Lizzyn lumoukseensa ainakin sadaksi vuodeksi tai mieluummin iankaikkiseksi, riistämään hänet lopullisesti jaarleilta ja prinsseiltä. Pitämään häntä pauloissaan, solmimaan heidän elämänlankansa yhteen kuten toisiinsa sointuvat lettinauhat, sitomaan juuri sillä tavoin tiukasti kuin Sieglinde on tottunut tekemään.
« Viimeksi muokattu: 23.09.2015 11:53:33 kirjoittanut Verinen Paronitar »
sano mua rovastiks

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 852
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Kuroshitsuji: Kukkia ja sidontaa, K-11
« Vastaus #1 : 26.11.2015 10:11:21 »
Olen vihdoin mangassa ajan tasalla, joten olipa kiva päästä lukemaan uudempaan kamaan pohjautuvaa settiä. <3 Tytöt sopivat varmasti hyvin yhteen ja olivathan nuo kovin somia jo mangassakin.

Pidin hurjasti tässä Lizzien saapumisesta Sieglinden elämään ja siitä millaisen vaikutuksen tämä tekee. Varmasti on hyvin erilainen tyyppi kuin mihin Sieglinde on tottunut. Ja alkavathan ne neitouden salatkin vähitellen upota kalloon, kun tuli oikeanlaista motivaatiota. <3

Ihanan tyttömäinen tämä oli kukkineen, vakavammalla vivahteella kuitenkin sitomisten ja jalkojen ja menneisyyden peruuttamattomuuden teemoineen. Pidin kovasti, kiitoksia tästä. <33
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)