Nimi: Sinervää
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: Jokseenkin synkkää ja kaipaavaa hahmotutkielmaa ja draamaa. Ficlet (485 sanaa).
Ikäraja: k11
Paritus: Lahtinen/Määttä
Varoitukset: Ylimalkaisesti kuvattua sodalle tyypillistä väkivaltaa ja canoninen hahmokuolema.
Yhteenveto: Lahtisen sydän hakkaa. Ainahan se ennen taistelua, mutta onko ollut montaa näin mahdottoman tuntuista tätä ennen.Vastuunvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään. Jotkin repliikit ovat suoraan alkuperäisteoksesta.
A/N: Täähä on vaa yhden canonkohtauksen uudelleenkirjoitus julmiin ja julkeisiin tarkoitusperiini sopivaksi. Ikärajan suhteen taas vaihteeks mietiskelin aikani, mutta eipä täällä vertakaan lennä, niin aattelin että oon varmaan sen suhteen aika turvassa tän kaa. RIP K-13-ikäraja aina muistoissamme </3
Julmat ja julkeat tarkoitusperäni ovat sitä että tämä ficlet sijoittuu Metsärosvoverseen, ja siellä tarkemmin sellaisen tekstin kylkeen kuin
Jälkeenpäin (k18). Varsinaista tietämystä versestä ei edellytetä ja tämä voisi olla tällaisenaankin, mutta minä kun en oikein toimi sillä tavalla vaan kaaaaaaikki pittää saaha niitatua yhteen.
Ficlet300 sanalla 158
sininen.
SINERVÄÄPakkanen kiristyy. Taivas punertuu, hanki sinertyy.
Edessä rasahtaa.
Rasahduksesta kasvaa rouskuntaa, vaimeanlaista, monet jalat, ja –
Vihollinen on suoraan edessä. Eikä niitä ole vähän.
Heitä on.
Ei auttaisi kuin pitää pää kylmänä –
Kiväärimies Lahtisen vieressä säikähtää ja ampuu. Paljastaa heidät kerralla, perkeleen taliaivo, mutta sittenpä ei ole Lahtisenkaan enää syytä piilotella.
Konekivääri sentään toimii. Ei ole jäätynyt. Lahtisen sarja kaataa molemmat vihollisen tunnustelijat, joita kohti kiväärimies koetti tähdätä.
”Asemiin”, Lahtinen karjaisee taakseen.
Ryhmä kiirehtii lähelle. Kuumennut aserasva vinkuu konekiväärissä niin kuin hella joskus kotona. Tästä ei hyvää seuraa.
Lahtinen kurtistaa kulmiaan. Eivät sellaiset kerro mitään, eivät hellassa eivätkä kiväärissä. Lämpötilanvaihteluita ja ilmaa. Ei mitään noitasatuja.
Mutta hän katsoo sinistä hankea ja mustaa korpea edessään. Niitä on liikaa. Tästä ei totisesti seuraa mitään hyvää.
”Mitä siellä on?”
Lahtinen mulkaisee Sihvosta.
”Niin, mitäs itte luulisit”, hän äyskähtää. ”Ketä siellä mahtas olla? Kuka sieltä ny mahtas ammuskella?”
Niitä on aivan liikaa. Ei mikään partio.
Määttä oikoo panosvyötä käsissään ja katselee hämärään toinen silmä sirrissä.
Heitä on liian vähän. Ei ole miehiä levittämään ketjua. Kaikki ovat kiinni.
Ja siellä valmistaudutaan.
Lahtisen sydän hakkaa. Ainahan se ennen taistelua, mutta onko ollut montaa näin mahdottoman tuntuista tätä ennen.
Sitähän se hellakin. Kuolemansanomia.
Ei. Siihen Lahtinen ei ryhdy. Iso mies.
Takana vipsahtelevat jännityksissään. Valmiina juoksemaan jo nyt.
”Jos hatka tulee, niin kookoota ei sitten jätetä. Ettäs sen tiedätte”, Lahtinen murahtaa.
”Otanhan minä jalustan”, Määttä mutisee hänen viereltään, kääntämättä katsettaan edessä tummenevasta sinestä.
Lahtinen huokaa syvään.
Määttä ainoana on paikoillaan kuin kallio. Hän ei katso Lahtista, mutta jotenkin Lahtinen ymmärtää, ettei Määtän tyyneys ole pelkkää välinpitämätöntä uhoa.
Hetken Lahtinen ajattelee telttaa ja lyhdyn himmeää valoa.
Ei se sentään helpolla nouse, Määtän pojan lapa. Määttä aikoo pysyä siinä, Lahtisen rinnalla, koska Lahtinen on Lahtinen.
Lahtinen kohentaa asentoaan konekiväärin sarvissa ja antaa viimeiset ohjeet.
Hetken hän muistaa, kuinka lämmin Määtän käsi oli hänen kädessään.
Jos he tästä hengissä selviävät, niin Lahtinen ottaa ensimmäisen tilaisuuden tullen selvää siitä, miltä Määtän suu maistuu.
Se on pyhä päätös.
Pyh
in päätös.
Panosvyötä kannattelevat sormet värähtävät.
”Nahkurin orsilla tavataan”, Lahtinen ärähtää, ja sitten mennään.
Niitä on liikaa. Eihän niitä näekään. Lahtinen ampuu silti niin laajalle alueelle kuin kivääri kääntyy, ja Määttä hänen vierellään ohjaa vyön toisensa jälkeen syöttäjään, puhumatta mitään.
Sitten aletaan perääntyä. Kiväärijoukkueen vänrikki ja Salo koettavat viedä haavoittunutta turvaan, mutta kaksin raahaten se käy hitaasti ja hankalasti.
”Määttä”, Lahtinen käskee, ”rojut ahkiosta ja mies siihen. Äkkiä. Me auttaan. Minä pitelen sen aikaa.”
Määttä vilkaisee ja sukeltaa pois. Tavaroita kolisee, kosahtelee lumeen. Miten senkin kuulee tässä paukkeessa.
Kun Lahtinen kohta katsoo olkansa yli, on pulkka ja haavoittunut sen kyydissä vedetty metsän suojaan.
Aika ottaa itsekin hatka ja ottaa konekivääri kantoon.
Lahtinen tajuaa vasta toisella askeleella nostaneensa kiväärin yhdistettynä olalleen. Jalat uppoavat hankeen, polveen, reiteen.
Mielessään hän näkee Määtän huvittuneen hyväntahtoisen ilmeen.
Mutta myöhäistä pysähtyä nyt. Tästä kun pääsee niin Lahtinen perkele vieköön painaa Määtän ensimmäiseen puunrunkoon kiinni ja –
Hän ehtii tajuta iskun ja polttavanpunaisen kivun päässään
ja sitten
ei mitään.