Nimi: Hiljainen joulu
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Remus
A/N: Joululahjaficcien kirjoittaminen sen kuin vain jatkuu. Saanpahan samalla myös edistettyä Vuosi raapalehtien –haastetta. Tämä tekele tuli kirjoitettua kuunnellen Muumimusiikkia, pianoversioita ja pakko sanoa, että rakastan niitä kappaleita hieman liikaa. Tämä teksti yrittää olla jouluinen, mutta en oikein tiedä, kuinka tuossa pyrkimyksessä onnistuin.
Saappaaton, tämä on sinulle <3 En taida voida sanoa tästä oikein mitään muuta kuin että toivottavasti pidät. Päädyin tämän kohdalla hieman erilaiseen ratkaisuun, mutta raapaleita nämä kaikki ovat. Enkä pidä tämän tekeleen otsikosta sitten ollenkaan, koska se ei mielestäni kuvaa tätä tekstiä riittävästi, mutta en keksinyt muutakaan, vaikka pohdin pääni puhki.
I
Remuksen hengitys kävi tasaisena, kun hän käpertyi tiiviimmin Siriuksen kylkeen. Hän ei herännyt edes siinä vaiheessa, kun Sirius potki peiton heidän yltään ja työnsi hyisen kylmät varpaansa suoraan Remuksen iholle. Remus vain huokaisi unissaan ja kietoi käsivartensa tiiviimmin poikaystävänsä ympärille, rutistaen tämän karhunhalaukseen, joka sai Siriuksen ähkäisemään hiljaa. He olivat molemmat täysin tiedottomia maailmalle, unimaailmaansa eksyneitä ja edes makuusalin ikkunoihin iskeytyvä tuuli ei kyennyt heitä raastamaan hereille.
Sirius yritti unisena kääntää kylkeään Remuksen syleilyssä, mutta onnistui vain sotkeutumaan heidän lakanoihinsa ja putosi lattialle hiljaa ähkäisten vetäen Remuksen mukanaan. Remus raotti uneliaana silmiään ja loi Siriukseen kysyvän katseen.
”Sirius, mitä sinä oikein – ”
II
Sirius taisteli silmänsä auki, yritti hahmottaa, miten päin hän oikein oli, ja mikä vielä tärkeämpää – mitä kello oikein oli. Remus ei kuitenkaan vaikuttanut olevan erityisen halukas päästämään Siriusta pois syleilystään ja lopulta tämä joutui ähkäisemään matalasti ja alistumaan siihen, että hän tulisi olemaan määrittelemättömän ajan Remuksen käsivarsien vankina. Ei Siriuksella oikeastaan mitään sitä vastaan ollut, mutta hän tiesi, että sinä päivänä oli viimein jouluaatto ja hän olisi mielellään päässyt kurkistelemaan, mitä kaikkea kotitontut olivat oleskeluhuoneen kuusen alle heitä varten piilottaneet.
”Remus”, Sirius yritti, huokaisi syvään kun Remus ei halunnut herätä ja lepuutti päätään ihmissuden käsivarrella.
Tästä ei tullut yhtään mitään.
III
Remus siristi silmiään, kun hän viimein onnistui saamaan itsensä niin tolkkuihinsa, että ymmärsi, mikä oli ylös ja mikä suunta oli alas. Vasta huvittunut tyrskähdys hänen korvansa juuresta sai Remuksen todella havahtumaan siihen, mitä oikein oli tekeillä. Seuraava suuri hämmennys hänelle tulikin siitä, että hän huomasi että makasi sillä hetkellä makuusalin hyisellä kivilattialla.
”Mitä minä lattialla teen?”
”Sinä et suostunut irrottamaan otettasi minusta”, Siriuksen varsin huvittunut ääni sanoi ja Remus pystyi kuulemaan, että nuorukainen kykeni hädin tuskin pidättelemään hilpeyttään.
”Mitä?”
”Sanoin, ettet suostunut irrottamaan otettasi minusta. Minä yritin kääntää kylkeä ja putosimme molemmat lattialle, koska päätit leikkiä seurankipeää koiranpentua.”
Remus voihkaisi.
IV
Remus hieroi ohimoitaan katsellessaan, kuinka Sirius sinkoili ympäri makuusalia aivan kuin olisi saanut liian suuren annoksen matami Pomfreyn pippurijuomaa. Hänelle kävi varsin nopeasti selväksi, että Sirius ei olisi millään malttanut odottaa pääsevänsä tutkimaan joulukuusen alustaa – toisin kuin Remus, joka ei kyennyt minkäänlaiseen järjelliseen toimintaan ennen kuin oli saanut höyryävän kupposen kahvia. Sillä hetkellä tosin näytti pahasti siltä, että hän joutuisi ylivilkkaan poikaystävänsä takia selviämään ilman kahvia.
”Rauhoitu, Antura.”
Komennolla ei vaikuttanut olevan minkäänlaista vaikutusta, sillä Sirius ei näyttänyt pysähtyvän. Tämä vain hihkaisi innokkaasti ja säntäsi Remusta odottamatta alakertaan ja hetken kuluttua Remus saattoi kuulla, kuinka Sirius rapisutteli lahjapaketteja ja hyräili iloisena itsekseen.
Remus huokaisi. Syvään.
V
Sirius oli ehtinyt jo repiä kääreet melkein kaikkien lahjojensa ympäriltä siinä vaiheessa, kun Remus viimein suoriutui oleskeluhuoneeseen. Sirius kohotti silmät tuikkien katseensa lahjavuoresta ja tämän kasvoille levisi hivenen ilkikurinen ilme. Remus näytti siltä, että olisi pelännyt pahinta, kun Sirius nousi hitaasti seisomaan, piilotteli yhtä lahjakääröä selkänsä takana ja kieltäytyi kohtaamasta Remuksen katsetta.
”Sirius”, Remus sanoi hiljaisella äänellä, jossa oli varoittava sävy.
Sirius punastui ja käveli poikkeuksellisen ujon oloisena ihmissuden luokse, ojensi tälle sanaakaan sanomatta selkänsä takana piilottelemansa lahjan. Remus otti käärön vastaan uteliain ilmein. Sirius punastui ja näytti äkisti kiinnostuneen suunnattomasti omista paljaista varpaistaan, jotka kipristelivät oleskeluhuoneen pehmoista mattoa vasten.
VI
Remus ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Hän ei ollut odottanut ollenkaan, että saisi lahjan Siriukselta, mutta hän ei voinut kieltää, ettei yllätys olisi ollut miellyttävä. Hän nuuski kevyesti ilmaa, mutta edes hänen terävät aistinsa eivät antaneet hänelle vihjeitä siitä, mitä hänen olisi tullut Siriuksen lahjalta odottaa.
”Kiitos”, hän kuitenkin sai huokaistua ja Sirius vain hymyili.
”Avaa se.”
Remus teki kuten häntä oli käsketty ja repi käärepaperit lahjan ympäriltä ja –
Henkäisy karkasi hänen huuliltaan, kun hän näki, mitä Sirius oli hänelle antanut. Hän oli toivonut kyseistä kirjaa jo kauan, mutta hän tiesi, ettei hänellä itsellään olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia sitä ostaa. Hän oli sanaton, joten hän vain tyytyi hymyilemään Siriukselle pohjattoman kiitollisena ja Sirius kihnutti hämillisenä niskaansa.
Sanaakaan sanomatta Remus laski kirjan hellävaroin viereiselle pöydälle ja kietoi käsivartensa varovasti Siriuksen ympärille. Hän ei tiennyt, kuinka hänen olisi oikein kuulunut kiitollisuutensa ilmaista, joten hän tyytyi siihen vaihtoehtoon, joka hänestä sillä hetkellä tuntui kaikkein helpoimmalta ja painoi huulensa hellävaroin Siriuksen huulia vasten.
Suudelma syveni varsin nopeasti ja jätti heidät molemmat varsin hengästyneiksi. Heidän irtauduttuaan Remus vietti pitkän tovin vain tuijotellen Siriusta silmiin, haluttomana rikkomaan hiljaisuutta heidän välillään. Sirius ei tuntunut olemaan yhtään sen halukkaampi sanomaan mitään.
”Kiitos”, Remus kuiskasi lopulta. Eikä enempiä sanoja tarvittu, sillä tuo yksi sanoi jo tarpeeksi.