A/N: Olen hyperpahoillani, en vain ole löytänyt kirjoitusväliä ja tiedän että sanotaan ettei ole olemassa esteitä kirjoittamiselle, mutta tällä kerralla oli. Anteeksi vielä ja toivottavasti jaksoitte odottaa, nyt tulee pitkästä aikaa päivitys. Puolenvälin krouvi on meneillään~
Luukut 12, 13 ja 14
Hän heräsi transsin kaltaisesta tilasta johon hän joskus vaipui kerätäkseen voimiaan. Hän oli vielä Leean mökissä, istumassa sohvalla, mutta hän oli yksin. Hän nousi seisomaan nopeasti ja kurkisti ikkunasta kuulessaan ulkoa ääniä. Lapsi oli siellä Leean kanssa, he kokosivat lumiukkoa. Hän jäi katsomaan heitä ikkunasta, sillä ei halunnut rikkoa tuota illuusiota normaaliudesta. Oli normaalia että lapsi leikki joulukuisena aamuna naisen kanssa, mutta ei ollut normaalia että vieras kuljetti lasta ympäri metsiä, oikeastaan vailla määränpäätä, sillä kumpikaan heistä, ei hän eikä lapsi, tiennyt missä lapsen koti olisi ja minne hänen täytyisi mennä päästäkseen takaisin Taivaaseen. Hän pudisti päätään hiljaa ja kääntyi pois ikkunasta taistellen kyyneliä vastaan. Hän oli ollut hirveän vastuuton ottaessaan lapsen mukaansa tälle matkalle vain siksi että syvällä sisimmässään hän oli ollut yksinäinen. Käveltyään muutaman päivän aivan yksin metsässä hän oli ymmärtänyt kuinka hirveää oli olla yksin. Sitten hän oli tavannut lapsen ja hänen sydämensä oli laulanut kun hänellä oli ollut joku josta pitää huolta, joku jonka sydämenlyöntejä kuunnella, joku jota katsella yön pimeinä tunteina. Joku jota pitää tärkeänä ja rakastaa.
Niin, hän oli hyvin kiintynyt lapseen, hän halusi lapselle kaikkea hyvää, hän rakasti lasta kuin vanhempi sisarus nuorempiaan. Hän oli aina ollut pienin kaikista, ei yhtä voimakas kuin muut enkelit, eikä ollenkaan soveltuva Taivaallisiin sotajoukkoihin.
Lapsi ja Leea tulivat sisälle ja löysivät hänet sohvalta miettimästä. Lapsi ryntäsi innoissaan kertomaan kaikesta mitä he olivat Leean kanssa tehneet ja hän yritti kaikin voimin hymyillä ja kuunnella lapsen ääntä josta kuulsi onnellisuus. Leea kävi hakemassa lapselle välipalaa ja toi mukanaan myös valokuvan. Valokuvassa oli pikkuinen tyttölapsi, hyvin samannäköinen kuin lapsi joka istui pöydän ääressä syömässä.
"Tässä on minun pikkutyttöni, Minttu", Leea kertoi ja hymyili ilon kuitenkaan tarttumatta silmiin. "Minttu vietiin minulta juuri kun hän täytti neljä", nainen jatkoi ja katsoi häntä. "Kun ensi kerran näin teidät, luulin että enkeli oli tuomassa kadonnutta lastani takaisin", Leea sanoi ja naurahti. Lapsi katsoi Leeaa ja totesi: "Minun nimeni on Minttu, tai oli. Ehkä tai siis luulen.". Sitten lapsi kurtisti kulmiaan ja sulki silmänsä sanoen: "En muista enää".
Seuraavana aamuna hän lähti matkaan yksin, ennenkuin lapsi tai Leea heräisivät. Tai siis Minttu ja Leea, hän muistutti itseään, hänen täytyisi muistaa lapsen nimi, mutta hän oli jo kauan pitänyt lasta nimettömänä, ettei enää osannut yhdistää häneen mitään nimeä. Edellisiltana tuossa mökissä jossa Leea ja nyt Minttu asuivat puhuttiin asioita, vuodatettiin kyyneliä ja väiteltiin kiivaasti. Lapsi, siis Minttu, oli halunnut jatkaa matkaa hänen kanssaan, vaikka he olivat löytäneet Mintun kodin. Minttu halusi auttaa häntä löytämään omansa, mutta hän ei voinut raahata tyttöä mukaansa, ei nyt kun Mintulla oli lämmin koti ja äiti. Leea oli tarjoutunut myös lähtemään mukaan ja hän oli varma ettei Leea enää päästäisi Minttua harhailemaan kenenkään kanssa jos voisi sen estää ja hän ymmärsi Leeaa hyvin. Hän ei halunnut että Mintulle tapahtuisi mitään pahaa, ei enää.
Miksi sitten hänen sydäntään särki kun hän hiipi hiljaa läpi äänettömän mökin?
Miksi sitten hänen sielunsa huusi ikävästä jo kun hän ajatteli jättävänsä Mintun taakseen?
Miksi?
Hän ei halunnut vastata itselleen ja kun hän lopulta vastasi hiljaa kuiskaten, hän piti itseään itsekkäimpänä olentona maan päällä.
"En halua olla yksin".