A/N: Desbina: Kiitos kommasta!
Myönnän, että olin unenpuutteessa kun kirjoitin nuo runot...
Elikkäs ankeahkoa ensimmäistä lukua seuraa nyt tällainen pinkimpi ja pörröisempi fluff-pätkä. Toivottavasti pidätte!
Tämän kirjoittaminen oli haastavaa, mutta hauskaa!
Luku 2.Kuten arvata saattoi, seuraava viikko oli Harrylle silkkaa painajaista. Sen jälkeen, kun hän oli jälki-istunnossa onnistunut melkein räjäyttämään Kalkaroksen luokan, ei hänellä ollut epäilystäkään siitä, etteikö hänen loppuelämänsä olisi tuhoon tuomittu. Tieto pimeyden voimilta suojautumisen tunnin tapahtumista oli levinnyt kuin kulovalkea, ja seuraavaan aamuun mennessä ei Tylypahkassa ollut oppilasta, joka olisi jäänyt kuulematta Harryn ja Dracon ”lemmenlapuista.” Tämä merkitsi sitä, ettei hän saanut olla hetkeäkäään rauhassa, sillä mihin hän ikinä menikin, käytävillä kaikuivat aina samat hyvänpäiväntoivotukset.
”Potter on hintti!”
”Poika-Joka-Panee!”
”Hei, Potter! Sua naisinko? Ööh, taidan jättää väliin.”
Ja sitä rataa.
Harry oli kävelemässä Suureen saliin aamiaiselle, kun hän suureksi harmikseen törmäsi Crabbeen ja Goyleen, kahteen gorillaa (ei ainoastaan ulkonäöltään, vaan pääasiassa älyllisiltä lahjoiltaan) muistuttavaan luihuiskorstoon. Silloin, kun Malfoy oli paikalla, he olivat niin harmittomia kuin kaksi raivohullua rottweileria vain voivat olla, mutta nyt heidän käskynhaltijansa oli poissa. Molempien leveää rintaa koristi iso, vihreä ja vilkkuva ”Sua naisinko? Kyllä!”-rintanappi, josta oli viime aikoina tullut oikea trendi. Jollain mystisellä voimalla lauseen ainoan t-kirjaimen näytti korvaavan ”a”.
Luonnollisesti luihuisilla ei ollut aikomustakaan väistää häntä, päinvastoin he tuuppasivat vastaankävelevää rohkelikkoa okapäillään niin, että poika oli rusentua heidän väliinsä.
”Kato, mihin kuljet, hinttari”, mörisi Crabbe gorillaystävänsä kannattavan hirnunnan saattelemana.
”Hei Crabbe, mikä se hinttari niinku on?” Harry kuuli toisen kysyvän.
”Emmä vaan tiijä, mut kato mitä mun nenästä löyty...!”
”Siiiistiii!”
Enempää hän ei tuosta mielenkiintoisesta sananvaihdosta valitettavasti kuullut.
Mutta se ei ollut pahinta, mitä oli tapahtunut. Ei sinne päinkään. Yksittäiset nälvimiset käytävillä, laaja valikoima Potter on hintti-tuotteita (johon kuului rintanappien lisäksi myös hattuja, sukkia, koulutarvikkeita, julisteita ja jopa – uskokaa tai älkää – verhot) sekä hänen maineensa vajoaminen pohjamutiin oli vain pieni paha verrattuna siihen, mikä Harrya odotti, kun hän laahusti Suureen saliin.
Harry ei edes huomannut uteliaita, ällistyksensekaisia katseita, joita sai osakseen saapuessaan paikalle. Viime aikoina hän oli tottunut hiukan liiankin paljon huomioon. Kuin ohimennen hän vilkaisi Luihuisen pöytään ja pettymyksen aalto vyörähti hänen ylitseen. Oli kulunut jo neljä päivää, ja Draco oli yhä ties missä.
Mieli maassa hän talsi Rohkelikkopöytään pörröisissä aamutohveleissaan ja rojahti penkille Ronin viereen.
”Huomenta”, hän mutisi ja alkoi lusikoida kaurapuuroa suuhunsa. Vastausta ei kuulunut, ja kun hän nosti kummastuneena katseensa, kaikki tuijottivat häntä.
”Mivä nyv?” kysyi Harry suu täynnä kaurahiutaleita.
”Et ole tainnut nähdä tätä, kamu”, Ron sanoi ja ojensi hänelle uusimman Päivän Profeetan. Harry tarttui siihen epäröivästi, levitti eteensä ja oli saman tien tukehtua aamiaiseensa.
Ensimmäistä aukeamaa koristi jättikokoinen kuva hänestä ja Malfoysta. Siinä he loikoilivat Rohkelikon olohuoneen sohvalla takan edessä – Harry esseihinsä uppoutuneena ja Draco selittämässä jotakin vieden kolme neljäsosaa sohvan pinta-alasta. Hänen vaalea päänsä nojasi laiskasti Harryn reiteen.
Harry muisti tuon illan, siitä oli kulunut vasta muutama viikko. Ennen kuin hän ehti ihmetellä, kuka oli salaa ottanut kuvan, hänen huomionsa vei sen yläpuolella komeileva Hagridin jalan kokoinen otsikko: ”
Harry Potter – 14-vuotias teinisensaatio paljasti roihuavat tunteensa Lucius Malfoyn poikaa kohtaan!” Alapuolella oli pienenpieni kuva Kalkaroksesta, jonka vieressä luki: “
Opettaja järkyttyi! Severus Kalkaroksen reaktio: En kommentoi.”
”Tämä on uskomatonta!” tokaisi Hermione kimpaantuneena. ”Kahden 13-vuotiaan koulupojan lapsellinen pila on päässyt pääuutiseksi! Ministeriö on seonnut täysin. Onko muka alaikäisten velhojen lappujen lähettely tunnilla merkittävintä, mitä tällä hetkellä maailmassa tapahtuu?”
”Hermione, taisit unohtaa yhden pikku yksityiskohdan”, huomautti Ron synkkänä. ”Kyseessä ovat Malfoyt. Se eliittiporukka puhaltaa kärpäsestä härkäsen mistä vain.”
”En ymmärrä”, osallistui Harry keskusteluun. ”Vaikka Lucius Malfoyn ego onkin kymmenen Tylypahkan kokoinen, miksi hän haluaisi paisuttaa sitä entisestään vakuuttamalla koko maailmalle, että hänen pojallaan on suhde minun kanssani? Eikö se olisi jotenkin...epäsopivaa heidän kunniakkaalle ja konnamaiselle perheelleen?”
”Juuri siitä onkin kyse, Harry”, Hermione sanoi. ”Lucius toivoo, että julkisuuden avulla hän pystyy ehkäisemään uusia tapauksia.”
Harrysta tuo kuulosti täydellisen typerältä.
”Minä en nyt tajua”, hän tunnusti. ”Miksi hän sitten-”
”Et voi olla tosissasi”, Hermione henkäisi, loi Roniin paljonpuhuvan vilkaisun ja katsoi sitten Harrya jotenkin säälivästi.
”Mitä nyt?” Harry puristi lusikkaa kädessään. Häntä alkoi lievästi sanoen ärsyttää tämä ainainen tilanne – hän oli aina se, joka jäi asioiden ulkopuolelle. Hän oli se, joka sai tietää kaikesta viimeisenä.
”Älä vain sano, ettet ole kuullut siitä.”
”Kuullut mistä, Hermione?”
Tyttö otti pitkän hengenvedon ja lausui teatraalisella äänellä:
”Liikkuu huhuja, että Draco Malfoy vaihtaa koulua. Durmstrangiin.”
”Mitäh?!” oli järkevin lause, jonka Harry pystyi sillä hetkellä muodostamaan. Lusikka kilahti lautasen reunaa vasten pudotessaan ällistyneen pojan kädestä. Puuroa läikkyi pöydälle hänen ympäriinsä, ja vieressä istuvat oppilaat eivät näyttäneet tyytyväisiltä. ”Mutta...miksi?!”
Hermione näytti vaivautuneelta. Hän vältti ottamasta katsekontaktia ystäväänsä, joka puolestaan tuijotti tätä kiihkon vallassa.
”Sinun takiasi”, hän sanoi hiljaa.
Harry menetti yhtäkkiä ruokahalunsa. Hän tunsi itsensä huonovointiseksi. Ei, se ei ollut oikea sana kuvaamaan hänen olotilaansa sinä hetkenä. Hän tunsi itsensä sairaaksi.
”Sinulla on seuraavaksi yrttitietoa”, Hermione ilmoitti. ”Mitä luulet, pystytkö menemään yksin tunnille? Minä ja Ron voisimme saattaa sinut...”
”Minä en tarvitse henkivartijoita”, murahti Harry.
Harry kuvitteli elämänsä ilman Draco Malfoyta. Kuvitteli Dracon elämän ilman häntä. Toinen löytäisi varmasti uusia ystäviä tuossa tuokiossa, hänelle koko tilanne olisi helpompi. Hän ei jäisi tähän kolkkoon kivilinnaan kulkemaan yksin sen käytäviä, törmäilemään haahuileviin kummituksiin ja käymään päivästä toiseen samoilla tunneilla muistellen katkerana, että tuossa istui ennen hänen ystävänsä. Ja nyt hän on poissa yhden typerän runon takia, jonka hänen ystävänsä kirjoitti hänelle pikkurilli pystyssä. Tämä on minun syytäni, Harry ajatteli mieli mustana.
”Katsokaas, kuka tuolta tulee”, Ron vislasi. Harrya ei voinut vähempääkään kiinnostaa. Hän mutisi lähtevänsä omaan tupaansa pukeutumaan ja nousi pöydästä.
Kävellessään lähimmälle uloskäynnille, hän huomasi jotain omituista. Portaikolle oli kerääntynyt kokonainen parvi oppilaita, joista valtaosa oli luihuistyttöjä, jotka parkuivat, miksi koulun komeimman ja ihanimman pojan piti lähteä. Jaaha, oli siis selvää, kenestä he puhuivat. Vaikka Harrya ärsytti moinen käytös, ei hän voinut mitään yhtäkkiä sisällään pulpahtaneelle uteliaisuudelle.
Kohteliaasti ja välillä ei-niin-kohteliaasti hän raivasi tietään väkijoukon halki - osittain päästäkseen omaan tupaansa, osittain toivoen näkevänsä, mistä oli kyse. Vähitellen ihmismassa alkoi harventua, kunnes liikkuminen oli täysin estotonta. Tyytyväisenä Harry pinkaisi kohti suuria seuraavaan kerrokseen vieviä marmoripylväitä – ja törmäsi erääseen vaaleaan otsaan.
”Anteeksi”, hän mutisi ja pysähtyi hetkeksi pitelemään kädellään otsaansa. Tylppä jomotus päässä enteili mukavankokoista kuhmua. Toinen ähkäisi kivusta. Harry vilkaisi varovasti oppilasta, joka näytti nauttivan tilanteesta suunnilleen yhtä paljon kuin hän itsekin. Harryn leuka loksahti auki. Törmäyksen uhri oli kukas muukaan kuin Draco Malfoy.
”Draco!”
”No hei vain sinullekin, Pottapää. Mistä materiaalista kallosi on oikein tehty, jos saan kysyä? Tiiliskivestä?”
”Hagridin teeleivistä”, Harry letkautti. Sitten hän kuitenkin vakavoitui ja jatkoi: ”Mihin sinä katosit? Olit poissa päiväkausia. Ja mitä tämä tarkoittaa?” hän osoitti heidän ympärilleen kerääntynyttä ihmislaumaa, joka seurasi tilannetta huvittuneena. ”Miksi sinua tervehditään täällä kuin olisit juuri vähintään voittanut huispauksen tupamestaruuden?”
”Jos selitänkin, niin en tässä, enkä sinulle, Potter”, Draco sanoi hyytävällä äänellä. ”Nyt, jos sallinet, minulla on hirveä nälkä. Olisi mukavaa panna teidät kusemaan oikein kunnolla tämän aamun harjoituksissa. Siihen asti pysy minusta kaukana.”
Sen pitemmittä puheitta hän tuuppasi häpeämättömästi tyrmistynyttä rohkelikkoa olkapäähän ja käveli ohi. Luihuiset hirnuivat ja osoittivat tummaa poikaa sormillaan. Inhottavat äänet huusivat törkeyksiä toisensa perään yhtenäisen tirskunnan saattelemina. Vaikka ihmisten uteliaat, viheliäiset pikku silmänapit olivatkin jotain, mitä hän vähiten kaipasi aamuunsa, Harry ei välittänyt. Hän ei kyennyt muuhun kuin seisomaan paikoillaan kuin jähmettynyt ja katsomaan yhtä tiettyä loittonevaa takaraivoa.
”Mikä helvetti sinua vaivaa tänään?!” huusi hän luihuisen perään.
Draco ei vastannut, vaan jatkoi kääntymättä matkaansa. Ymmällään ja raivosta kiehuen Harry mutristi suutaan, kääntyi kantapäillään ja lähti harppomaan vihaisin askelin pois salista.
Huispaus. Miten hän oli voinut unohtaa, että tänään oli harjoitukset? Vieläpä aamulla! Perhanan Draco, hänen syytään tämä kaikki oli. Mikä oli saanut hänet käyttäytymään noin sikamaisesti? Miksi hänen piti nöyryyttää ainoaa oikeaa ystäväänsä? Harry huokaisi. Hänellä oli aavistus, ettei hänen päivänsä tästä paranisi.
”Hei, Harry!”
Puhuja oli pikkuinen Colin Creevey. Hän pinkoi Harryn luokse lyhyillä jaloillaan ja yritti kaikin voimin pysyä äkäisen velhon perässä. ”Arvaa mitä...”
”Sori, ei nyt, Colin”, mutisi toinen ja kiristi vauhtiaan. Hän saapui portaiden juuren ja lähti loikkimaan niitä kaksi kerrallaan ylös. Pikku rohkelikko jäi alahuuli töröttäen seuraamaan suurimman idolinsa pakenevan luotaan.
”Harry!” vinkaisi hän. ”Tämä on tärkeää. Se koskee sinun ystävääsi. Sitä Draco Malfoyta.”
Tahtomattaan Harry pysähtyi kuin seinään ja vihasi itseään sen tunteen takia, minkä tuo nimi hänessä herätti. ”Mitä hänestä?” murahti hän, muttei niin jurosti kuin oli tarkoittanut. Hänen äänessään särähti jotain uutta – hullua, toivotonta toivoa.
”Minä näin, kun hän laittoi jotain taskuusi. Siis siinä vaiheessa, kun hän tönäisi sinua, näin hänen kätensä sujauttavan jotain housujesi takataskuun.”
Harryn kädet siirtyivät automaattisesti tunnustelemaan takapuoltaan. Hänen sydämensä pamppaili, kun hän veti taskustaan esiin huolellisesti taitellun pergamentin palan.
”Kiitos, Colin, kiitos sinulle tuhannesti!” huusi hän ja pinkaisi juoksuun.
”Eipä kestä, Harry”, hymyili pienikokoinen poika ja punastui.
Huojennuksesta sokeana Harry viiletti tuhatta ja sataa Rohkelikkotorniin. Kyllä, nimenomaan sokeana – nimittäin matkallaan hän törmäsi viimeiseen ihmiseen, jonka syliin halusi heittäytyä.
”POTTER! Kaksikymmentä pistettä Rohkelikolta! Voisi luulla, että kannoillasi on kokonainen ihmissusilauma, kun pingot pitkin koulua jokin mielipuoli”, sihisi Kalkaros ja korjasi taikasauvallaan lukuisista särkyneistä purnukoista lattialle levinnyttä sisältöä. ”Pistäisin sinut siivoamaan tämän sotkun, senkin laiska, hemmoteltu, kiittämätön pentu, mutta valitettavasti minulla on kiire. Nahkasi pelastui tällä kertaa, Potter. Ensi kerralla en ole näin suopea.”
Toivossa on hyvä elää, Kalkkis, olisi Harryn tehnyt mieli vastata. Sen sijaan hän tyytyi luomaan nöyrän katseen lattiaan ja sanomaan niin viattomalla äänellä kuin vain kykeni: ”Anteeksi, professori.”
Kalkaros hymähti halveksivasti vastaukseksi, ja Harry oli jo kääntynyt nauruaan pidätellen omaan suuntaansa, kun yhtäkkiä kuuli kylmän äänen sanovan epätyypillisen kepeään sävyyn:
”Odotahan, Potter. Miten sinulla ja herra Malfoylla menee?”
Harry häkeltyi.
”Ihan hyvin, tapasin hänet viimeksi vähän yli vuosi sitten kirjakaupassa Viistokujalla. Vaikutti oikein mukavalta, kunnolliselta isähahmolta.”
”Tiedät mainiosti itsekin, kenestä puhun, senkin näsäviisas vahinko”, jupisi Kalkaros närkästyneesti. Sitten hän astui aavistuksen lähemmäs Harrya ja madalsi ääntään: ”Korviini on myös kiirinyt tieto, että aiot tavata herra Malfoyn epäpätevässä paikassa sitäkin epäpätevämpään aikaan ja minä, sano minun sanoneen, aion saada selville miksi!”
Sen sanottuaan hän lähti musta viitta dramaattisesti liehuen ja jätti oppilaansa pahimmanasteiseen hämmennykseen. Tänään professori oli osoittanut jälleen kerran olevansa pimeämpi kuin musta aukko.
Joten kuten järkytyksestään toivuttuaan, Harry pudisti päätään ja lähti kiireettömästi talsimaan eteenpäin. Malttamattomana hän avasi Dracon viestin varmana siitä, että se sisälsi vastaukset kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Hän joutui pettymään pahasti. Kyseinen viesti vain hämärsi tilannetta entisestään. Neljä riviä. Harry luki ne uudelleen ja uudelleen, ihmetellen miten muste ei haalistunut niin kovasta kulutuksesta.
”Tapaa minut Myrtin hylätyssä vessassa ruokatauolla.
Meillä on puhuttavaa.
Tule yksin.
-Draco”
”Ihan pimeetä”, mietti hän ääneen kulkiessaan taulun ohi, jossa parrakas, vihreäpukuinen mies piteli kämmenellään vuohen pääkalloa.
”Synkkää kuin yö Meridiaanien haudassa...” runoili mies.
”Jep.”
Epäpätevään aikan Harry saapui sitäkin epäpätevämpään paikkaan. Vessassa oli hämärämpää kuin yleensä, huone näytti tummanharmaassa valaistuksessa lähes dramaattiselta. Sade piiskasi suuria ikkunoita. Yhden ikkunan edessä seisoi kapea, tumma hahmo, joka katsoi lumoutuneena alas näkemättä muuta kuin paksua, savumaista usvaa. Draco odotti häntä jo. Kuullessaan askelet takanaan, hän kääntyi.
”Sinä tulit”, totesi hän yhtä harmaalla äänellä kuin häntä ympäröivät muinaiset vessakopit.
”Tottakai tulin”, Harry vastasi ja käveli lähemmäs. Draco käänsi katseensa vaivautuneesti kenkiinsä, sitten takaisin ikkunaan kuin etsien sieltä vastausta kaikkiin kysymyksiinsä. Kylmä lasi pysyi kuitenkin kylmänä. Hän vilkaisi nopeasti Harrya. ”No, miten sinulla menee?” naurahti hän lopulta kiusaantuneena.
Huoneeseen lankesi paksu hiljaisuus. Harry näytti tyrmistyneeltä. Miten sinulla menee? Miten sinulla menee?! Ihan hyvin, kiitos, teki hänen mieli sanoa. Nautin suuresta suosiosta nykyään, ihmiset ovat todella ystävällisiä ja paras ystäväni oli tukenani, kun tarvitsin häntä enemmän kuin koskaan. Minulla menee suorastaan loistavasti.
Mutta hän ei saanut tilaisuutta sanoa mitääkään noista. Draco keskeytti hänet tokaisemalla:
”Harry, me emme voi olla enää ystäviä.”
Toisen ilmeestä välittämättä hän jatkoi:
”Isä sai tietää. Ymmärrät, mistä puhun”, hän huokaisi. ”Hän oli raivoissaan. Vaikka kuinka yritin kertoa hänelle, ettei kyseessä ollut mitään ystävyyttä vakavampaa, sain hänet vain entistäkin vihaisemmaksi. `Jos et riehuisi kaiken maailman kuraverisen pohjasakan kanssa, et saisi tällaista sotkua aikaan`”, Draco huokaisi matkittuaan osuvasti isänsä koppavaa äänensävyä. ”Yritin väittää vastaan, mutta hän...sanottaisiin nyt vaikka, näytti ikävän puolensa.”
”Ai, en tiennytkään, että hänellä on sellainen”, Harry naurahti. Dracoa ei huvittanut. Hän puri huultaan ja Harry huomasi varomattoman vilkaisun, jonka tämä loi oikeaan käsivarteensa.
”Ei, Harry, älä!” huusi hän, kun toinen tarttui hänen ranteeseensa ja veti koulupuvun hihan ylös. Hänen hengityksensä pysähtyi jättikokoisen, punasinertävän mustelman iskeytyessä silmiensä eteen, ja järkytyksestä hänen otteensa herpaantui. Draco käytti tilaisuutta hyväkseen. Salamana poika riuhtaisi kätensä irti ja ja hänen hetkeä aikaisemmin lähes liidunkalpeina pysyville kasvoilleen lehahti tumma puna. Häpeän väri. Draco kääntyi poispäin.
”Voit kuvitella reaktioni, kun yhtäkkiä kesken tunnin uusi kotitonttumme Myrtha ilmestyy pulpettini alle, tarttuu housunlahkeestani ja seuraavaksi olenkin kotona”, sanoi hän hymähtäen. ”Minulla ei riitä päätä laskea, kuinka monella tohtoriksi itseään kutsuvalla psykopaatilla jouduin käymään. Tohtorilla! Ajatella, ihan kuin olisin sairas tai jotain.”
”Tämä on minun syytäni”, vaikeroi Harry. Hänen polvensa tuntuivat korttitaloa huterimmilta, kun hän vaipui alas kivilattialle ja puristi nyrkeillään päätään. Kuva kauheasta pahoinpitelyn jäljestä Dracon kehossa ei lähtenyt hänen mielestään. Häntä heikotti.
”Minunpas. Ei tätä kaikkea olisi tapahtunut, jos en olisi lähettänyt sitä lappua. Tai Kalkaroksen. Jos hänen tuntinsa olisivat edes vähän tylsempiä, olisin nukahtanut, enkä näin ollen ikinä kirjoittanut sitä pahuksen runoa.”
Harrya ei naurattanut. Hän painoi päänsä entistä tiukemmin polviaan vasten. ”Mi-milloin sinut siirretään?” kysyi hän ääni käheänä ja tunsi heti piston rintakehässään. Hitto soikoon, miksi hän välitti niin paljon? ”Sinne toiseen kouluun, tarkoitan.”
”Siitä minä halusinkin puhua”, Draco tunnusti ja haroi hajamielisenä hiuksiaan. ”Vanhempani olisivat siirtäneet minut jo vaikka seuraavana päivänä, mutta Dumbledore, se vanha hörhö, oli vastaan. Hän sanoi, että lapsen toiseen kouluun sijoittamiselle tarvitaan kunnolliset perusteet, ei siis mitään mielivaltaista. `Dracolla on täällä paljon ystäviä ja hyvät opiskelumahdollisuudet. Ettehän halua riistää noita kahta pojaltanne joidenkin järjettömien ennakkoluulojenne takia, ettehän, Lucius?` oli hän kysynyt. Huh, olisitpa nähnyt isän ilmeen!” Draco naurahti. ”No, loppujen lopuksi me sovimme, että jään Tylypahkaan yhdellä ehdolla.”
”Ja mikä se ehto on?” kysyi Harry yhtäkkiä hyvin toiveikkaana. Hänen sydämensä tuntui heittävän voltin onnesta ja jännityksestä.
”En saa olla kanssasi missään tekemisissä.”
Harry nousi seisomaan ja käveli Dracon luokse. Hetken he vain katsoivat toisiaan. Sitten tummatukkainen esitti yllättävän pyynnön.
”Lyö minua.”
”Mitä...mitä sinä oikein horiset, Potter?” kysyi Draco ja katsoi ystäväänsä kuin seonnutta.
”No niin, anna tulla. Lyö minua niin hyvin kuin pystyt”, sanoi Harry ja katsoi Dracoa odottavasti. ”Kai haluat saada isäukkosi vakuuttuneeksi siitä, että et ole ihastunut parhaaseen ystävääsi?”
Toinen näytti epäröivältä.
”Voi Merlin, onko se totta?!” Harryn ääni kohosi oktaaveihin ja huvittunut virnistys kiipesi hänen kasvoilleen.
”Potter, minä varoitan sinua...”
”Senkin hetero.”
”Enkä ol-!”
Harry hytkyi naurusta ja väri pakeni Dracon kasvoilta, kun hän tajusi, mitä tuli sanoneeksi.
”Mitä, menikö Malfoylla pupu pöksyyn? En tiennyt, että oletkin tuollainen pelkuri”, Harry ivasi. Hänen pilkallinen äänensävynsä toi mieleen itse Dracon omassa persoonassaan. ”Vai pitäisikö sanoa
takatuuppari?”
Draco näytti yhtä aikaa sekä pahoinvoivalta että raivostuneelta.
”Isi olisi varmasti todella ylpeä sinusta tällä hetkellä, vai mitä, Dracolaiseni? Hänen ainoa poikansa ei uskaltanut muksaista Harry Potteria naam- UOOH!”
Poika-Joka-Kaivoi-Verta-Nenästään taittui kahtia iskun voimasta, voihkaisi vaimeasti ja vaipui vatsaansa pidellen kylmälle kivilattialle.
”Harry! Voi Luoja, minä en tarkoittanut...” Dracon jo ennestään kelmeät kasvot olivat nyt yhtä sävyä rakoilleiden posliinilavuaarien kanssa, kun hän kumartui ystävänsä puoleen. ”Anteeksi”, kuiskasi hän ja kosketti varovasti tämän käsivartta. Harmaissa silmissä välähti säikähdys, kun hänen kimppuunsa hyökättiin. Puuman tavoin Harry loikkasi tämän päälle ja painoi polvensa hänen rinnalleen. Hetken aikaa Draco näytti tyrmistyneeltä, mutta ei vienyt kauaa, kun hänen kapeat kasvonpiirteensä vääristyivät sanoinkuvaamattomaan raivoon. Yhdellä ainoalla kyynärpään liikkeellä hän riuhtaisi mustahiuksisen pojan päältään, sillä välin kun toinen tarrasi hänen platinanhohtaviin hiuksiinsa ja veti. Lujaa. Tuskasta älähtäen Draco nipisti Harrya kyljistä. Murahtaen toinen kierähti tämän päälle ja puraisi hänen olkapäätään.
Tappelu kesti muutaman minuutin. Luihuinen ja rohkelikko. Siinä he kierivät hylätyn tyttöjenvessan lattialla toistensa kurkuissa kiinni. Hetkessä oli jotain karjuvaa, pyristelevää ja tiensä pinnalle taistelevaa – se oli kuin vangittu villieläin. Ilmassa oli sähköä, turhautunut, emotionaalinen varaus. Ikään kuin kaikki vuosien varrella syvälle sisimpään haudottu katkeruus ja kauna vapautuisi huutoina, eläimellisinä murahduksina ja rajuina hengenvetoina ilmaan. Pojat hengittivät omia itsejään muutamaa vuotta takaperin. Huohotuksesta ja jomotuksesta monissa paikoissa huolimatta
se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun he hengittivät vapaasti.
Harryn sormet kouraisivat Dracoa kyljestä ja tämä kikatti. Pian kädet vaelsivat hänen kaulallaan ja saivat toisen vartalon hytkymään ja kouristelemaan rajussa naurukohtauksessa.
”No, oletko nyt kunnolla, senkin sieluton demoni?” kysyi rohkelikko hengästyneenä istuen hänen päällään hajareisin.
”En ikinä!” luihuinen huohotti ja yritti ravistaa Harryn maahan, mutta yritys epäonnistui surkeasti. Arpiotsa oli ovelampi. Hän vei kasvonsa toisen tasolle ja katsoi syvälle tämän silmiin. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry näki niissä jotain erilaista. Ne eivät olleet harmaat kuin myrskyinen taivas. Ne olivat siniset.
”Kaunis kuin verinen auringonkoitto, katala kuin meri”, hän yhtäkkiä pamautti.
”Mitäh?”
”Lukisit välillä jotain muuta kuin autofirmojen logoja boksereissasi”, Harry huokaisi. Sen jälkeen jostain järjettömästä hetken mielijohteesta huulet hipaisivat arasti toisiaan ja painuivat sitten pehmeästi toisiaan vasten. Blondi sulki silmänsä ja hyväili toisen pojan niskaa. Hetken aikaa he makasivat siinä, haparoiden, maistellen. Harry ei millään tahtonut irrottautua Dracon lämpimistä huulista, mutta rikkoi kuitenkin suudelman hellästi ja katsoi toista sydän jyskyttäen.
”Mitä helvettiä tuokin oli?” Draco tokaisi Harryn kampettua itsensä tämän päältä.
”En tiedä”, Harry virnisti. ”Mutta en enää todellakaan katso sinua samalla tavalla kuin ennen...”
”Turpa kiinni, olit itse yhtä paljon mukana! Itse aloititkin”, Draco näpäytti. ”Muuten”, venytti hän mietteliäänä, ja sipaisi mustan hiustupsun Harryn silmiltä. Tupsu ei tietenkään totellut, vaan palasi uskollisesti paikoilleen. ”Sinä suutelet kuin tyttö.”
Harryn naama venähti pettymyksestä, mikä sai Dracon tirskumaan. Luihuisen hiukset kiilsivät auringossa saaden hänet näyttämään ilkikuriselta enkeliltä.
”Sade lakkasi.”
”Kyllä minulla on silmät päässä, Potter.”
Harryn katse vaelsi Dracon hiuksista hänen huuliinsa.
”Herranen aika, Draco! Onko tuo huulikiiltoa?”
”E-ei tietenkään”, sopersi blondi, räpytti silmiään ja punastui. ”Tämä on vain huulirasvaa, mansikan makuista. Tytöt ovat hulluna siihen.”
Harry ei ollut koskaan ennen nähnyt Dracoa nolostuneena, eikä osannut uneksiakaan näkevänsä punaa tämän kasvoillaan.
”Vai niin”, sanoi hän virnistäen. ”Minä ehdinkin jo ihmetellä, miksi maistut viime vuoden syntymäpäiväkakultani.”
”Et juuri verrannut minua kermavaahtoa tursuavaan rasvapommiin”, sihisi Draco yrittäen kaikin voimin näyttää raivostuneelta. Harry nauroi.
”Mieleni saattaa muuttua, tiedätkös”, hän sanoi ja tarttui hellästi luihuisen leukaan. Hän suuteli Dracoa uudelleen, hieman uskaliaammin. ”Ei”, hän irvisti. ”Edelleen Pavlova.”
”Senkin...no jaa, toisaalta, saatat olla oikeassa. Olenhan aina ollut niin syötävän seksikäs, kirjaim- UIIIH!” Dracon silmät levisivät teelautasen kokoisiksi, ja hetkeä myöhemmin niissä syttyi murhaava katse. ”Piru sinut periköön, Potter!” huusi hän kaksinkerroin kikattavalle poikaystävälleen. ”Ei tarvitse purra!”
Myöhemmin sinä iltana Harry makasi omassa sängyssään ja kertasi päivän tapahtumia pieni hymynkare huulillaan. Kaikki oli loppujen lopuksi päättynyt hyvin. Hän ei ollut menettänyt ystäväänsä, päinvastoin saanut tilalle jotain paljon enemmän. Seuraavat vuodet eivät tulisi olemaan helppoja, hän tiesi sen. Hän ei enää voisi viettää Dracon kanssa niin paljon aikaa, kuin mihin oli tottunut. He eivät voisi enää mennä tunneille yhdessä, istua samassa pöydässä tai taistella olohuoneen mukavimmasta sohvasta. Harry nielaisi. Olisi vaikeaa peittää jotain niin vahvaa ja ilmiselvää, sitä tunnetta, mitä hän nyt tajusi potevansa Dracoa kohtaan. Kestäisikö se? Oli hyvin todennäköistä, ettei vaalea poika seuraavana päivänä olisi muistavinaan mitään.
Mutta entä, jos muistaisi? Harry tunsi itsensä toivokkaaksi hölmöksi näitä arvuutellessaan. Mikä oudointa, se ei tuntunut ollenkaan pahalta.
Sitten hänen mieleensä tuli yksi asia.
Jos kirjoitan joskus eeppisen fantasiaromaanin, sen nimeksi tulee Taru Mansikkaisesta Malfoysta, hän hymähti mielessään. Sitten hän kääntyi kyljelleen ja sammutti valot.
A/N: Päättyykö tarina onnellisesti? Elävätkö Draco ja Harry onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti iloisessa maailmassa, jossa sateenkaaret laulavat ja pinkit yksisarviset röyhtäilevät perhosia?
Enpä usko.
Miten heidän suhteenalkunsa käy, kun se käy ilmi? Hah! Luulitteko tosiaan, että jättäisin tämän tähän?! >D
Ja angstikukat puhkeavat seuraavassa luvussa...joka ilmestyy tänne, jos lukijakuntaa riittää. (: