Kommenttikampanjasta päivää.
Riekko
Ajattelen itse tätä tunnetilaa tässä kontekstissa New York Cityssä syttyväksi rakkaudeksi. Kun sää on harmaa, talot ovat harmaita, asvaltti on harmaata ja ihmisiä ei vaan jaksa kiinnostaa joku randomi toinen ihminen sitten yhteen, toisin kuin landella, jossa kyläkaupassa nähty uusi naama on tyyliin kuumin aihe kahden viikon juoruissa. Kaupungin ihmismassassa kukaan ei ole samalla tavalla erityinen. Kunnes sitten äkkiä joku on.
Siinä on sellaista tiettyä modernin prinsessasadun otetta. Vaikka kukaan ei mikään prinsessa olekaan (eihän nykyään ole mitään prinsessoita), vaan toinen tyyliin myisi kenkiä Sokoksella ja toinen olisi töissä puimuritehtaalla, niin erityisyys välittyy silti.
Niilas ja Riekko saivat siis tässä mielessä varsin mielenkiintoisen alun. Jäin kuitenkin miettimään muutamia kerronnallisia ratkaisuja, joista ehkä päällimmäiseksi nousi henkilöhahmojen ulkomuodon kuvaus. Tämän pätkän tunnelman tai tapahtumien kannalta Niilaksen ulkomuodolla (silmät+hiukset, tai muutenkaan) ei nähdäkseni ole juuri merkitystä. Sen sijaan yhdessä kappalejaottelun kanssa hänen ulkomuotonsa korostuu kovasti (huomattavan lyhyt kappale josta valtaosta Niilaksen ulkomuotoa) kun taas Riekon habitus tulee kuvattua hyvin vahvasti Niilaksen kautta, niin että faktoidit esitetään korostuneesti Niilaksen ajatusten ja havaintojen kautta. Se korostaa Niilasta ja häivyttää Riekkoa, ja näin sitä, että Riekko on se, joka on erityinen.
Ei sä et mitään siitä nää
Minulle tässä vaiheessa alkoi vahvistua, että sarja käyttää vahvasti urbaanien ja luonnonympäristöjen kontrastia ja sillä pelaamista. Samoin se, että tässä operoidaan nyt selkeästi Riekon elementissä, ehkä myös Niilakselle kaupunkia ominaisemmassa mestassa. Ja noin juonen kannalta löytyi järkiperäinen syy sille, että Riekko on se erityinen.
Kerronta tuntui sujuvammalta ja jouhevammalta kuin sarjan ensimmäisessä. Tunnelma pysyy napakammin, juuri se vapaus tuulen tuoksussa, mutta toisaalta samaisen vapauden nostattama konflikti normaalin kanssa, se joka muistuttaa, että vapaudella on tietty hintansa ja rajansa. Preesenskerronta pelasi tunnelman kanssa hyvin yhteen, vaikka toisaalta tuntui osittain kummalliselta kahden imperfekin välissä. Tosin lukijana uumoilen varovasti, että preesenskerronta liittyisi Riekon eläinpuoleen ja tarkemmin eläimen (oletettuun) kykyyn elää hetkessä, kun ihmisillä taas on taipumus ajatella mennyttä ja tulevaa enemmän.
Kotisavun varjoissa
Kerronta on yhtä juttua lukuun ottamatta sujuvan tuntuista. Hieman utuisen tunnelman seassa arkisesti veljeä härnäävä ja karkeuksia laukova toimii hyvänä vastapainona ja vähentää riskiä ylenmääräiseen siirappiin liukumisesta. Se yksi silmiin tarttunut juttu on se, kuinka paljon kerronta korostaa, että Niilas ajattelee Riekkoa koko ajan. Tämä mainitaan käytännössä viidessä eri virkkeessä, mikä on tekstin mittaan nähden varsin paljon, varsinkin kun Riekon erityisyys Niilakselle on tullut (ainakin tälle) lukijalle selväksi jo aikaisemmissa osissa. Toki osassa näistä virkkeistä ehkä pääroolissa on kielikuva ja sellaisena siihen pitäisi ehkä suhtautua enemmän tunnelmanluojana kuin varsinaisena informaatiosisältönä, mutta kielikuva olisi kantanut oikein hyvin omine siipineen, siis ilman, että kielikuvan sisältö kerrotaan auki sitä ennen.
Ai niin ja piti mainita, että Kuuran esittely henkilöhahmokaartiin oli minusta varsin onnistunut. Se toteutti hyvin klassikko-ohjetta näytä, älä kerro, ja Kuurasta selvisi paljon asioita ilman, että niitä piti erikseen, siis esim. omassa kappaleessaan selittää.
Juonellisesti en osaa liittää tekstiä sen suuremmin kontekstiin, mikä tosin ei ole mitenkään haitallista odottamatonta, kun on kuitenkin raapalesarjan kolmas ja toistaiseksi viimeinen kirjoitettu osa. Huomion kuitenkin kiinnitti se, että vaikka teksti on Niilaksen näkökulmasta, äitiin viitataan emona. Liekö Niilaksessakin jotain muuta kuin pelkkää ihmistä?