Teräksenkova / K-11 / Lucius Malfoy

[Myötätuuli]

Title: Teräksenkova
Author: Myötätuuli
Genre: Drama, angst, slice of life
Rating: K-11
Characters: Lucius, Narcissa, Luciuksen äiti, Abraxas
Pairing: Narcissa/Lucius
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä mitään Potter-maailmasta.
Summary: ”Et voi juosta ikuisesti pakoon kohtaloasi”, Abraxaksen sanat kaikuivat Luciuksen mielessä.

A/N: Tällainen tuli kirjoitettua Spurttiraapaleen innoittamana! Mieleen piirtyi sanalistan ekan sanan silkkinauha myötä elokuvien Lucius ja hänen pitkät hiuksensa, jotka oli ainakin yhdessä kohtauksessa kiedottu taakse jollakin silkkinauhaa muistuttavalla. Jokainen raapale on 100 sanaa ja raapaletta inspiroiva sana on kunkin osan otsikko.


Teräksenkova


I Silkkinauha


Lucius katseli kiinnostuneena, kun hänen kodissaan pyöri kummallisen näköinen mies, jolla oli mukanaan kamera. Heidän perheestään oli tultu ottamaan vuosittainen perhepotretti.

Luciuksen ylle oli heti aamusta palvelija ujuttanut tiukan ja epämukavan kolmiosaisen puvun. Nyt Lucius istui kärsivällisesti odottaen salongin plyysisohvalla, jotta aikuiset olisivat valmiita. Hän kuuli isänsä ankaran äänen jostain kaukaisuudesta, luultavasti työhuoneesta.

Huoneen toisella puolella, vasten seinää, seisoi kermanvalkeaan leninkiin pukeutunut äiti. Äidin käsissä lepäsi yönmusta silkkinauha. Äiti loi pojalleen vienon hymyn. Lucius vastasi äidin hymyyn, salaisesti, sillä tiesi, että oli parempi olla näyttämättä tunteita. Hänen sydäntään kuitenkin lämmitti se, että äiti kietoisi mustan silkkinauhan hänen pitkiin vaaleisiin hiuksiinsa.


II Kellonaika


Kello löi kaksitoista. Oli keskiyö, eikä Lucius saanut vieläkään nukutuksi.

Kesälomat olivat aina samanlaisia. Kesät olivat täynnä viileitä päiviä, jolloin tuuli tuiversi kartanon kiviseinistä sisään ja tanssi autioita käytäviä pitkin. Tuntui kuin kävelisi kummitusten seassa.

Tylypahkassa aika tuntui lähes huolettomalta. Ainakin verrattuna kotiin.

Abraxaksen ääni kaikui hyvin länsisiivestä. Mikään kellonaika ei ollut isälle liian myöhäinen juomiselle. Sitä seurasi yleensä vääjäämättömästi riehuminen. Äidin ääni ei samalla tavoin kantanut läpi kartanon, mutta Lucius tiesi äidin olevan paikalla. Äiti ei välttämättä enää edes sanonut mitään, sillä ei hänen sanoillaan ollut koskaan ollut merkitystä.

Lucius tuijotti kattopaneeleita ja piirsi mieleensä jokaisen puunjuovan tuhannennen kerran.


III Juosta


Lucius tiesi, mitä hänen tulisi tehdä. Mutta hän ei halunnut lähestyä Narcissa Mustaa vain sen vuoksi, että hänen isänsä mielestä tyttö oli sopiva vaimoehdokas hänelle.

Uudenvuoden juhlat olivat Luciukselle tilaisuus tutustua tyttöön paremmin. Narcissa oli itse tästä kaikesta täysin tietämätön, sillä hänen olemuksensa oli täynnä vilpittömyyttä.

Tietenkin Narcissa oli hyvin kaunis. Hänen vaaleat hiuksensa korostivat hänen aristokraattisia piirteitään. Hänessä oli kuitenkin pehmeyttä, mitä Lucius ei ollut kohdannut usein puhdasverisissä noidissa. Narcissa oli myös eriluontoinen kuin siskonsa. Hän oli lempeämpi.

”Et voi juosta ikuisesti pakoon kohtaloasi”, Abraxaksen sanat kaikuivat Luciuksen mielessä. Lucius kiristi otettaan punssilasistaan ja teki sitten tietä kohti Narcissaa.


IV Se


Kihlasormus kiilsi Narcissan sormessa. Se oli maahisten louhimasta kullasta tehty perintökalleus, johon oli upotettu kolme kylmänsinistä safiiria.

Lucius ei ollut ainoa puhdasverinen seitsenvuotinen, joka oli kihloissa. Kun hän katseli muita ikäisiään, erityisesti luihuisia, näki hän heidän silmissään samanlaisen kaipuun kuin omissaan. Kaipuun vapauteen.

Narcissa oli edelleen vilpitön ja selkeästi syvästi ihastunut, mutta ei yhtä sinisilmäinen. Hänen katseessaan näkyi selkeästi tieto siitä, että tämä oli myös järkevä sopimus kahden suvun välillä.

Lucius oli lisäksi alkanut oikeasti pitämään Narcissa Mustasta. Lucius vihasi syttyneitä tunteitaan, sillä se tarkoitti, että isä oli valinnut hänelle morsiamen hyvin.

Hän ei halunnut olla isälleen mistään kiitollisuuden velassa.


V Vihreä


Äiti makasi elottomana avoimessa arkussa. Hänet oli puettu kalliisiin kankaisiin ja hänen kasvonsa oli kuolleenakin maalattu meikillä. Hänen täytyi näyttää edustavalta jopa, kun hän makasi kuolleena syvänvihreän silkkiverhoilun päällä, kaikkien nähtävillä.

Lucius ei tietenkään itkenyt muiden nähden. Narcissa piti hänen kädestään kiinni hellästi, kuin aistien, mitä kaikki todella Luciukselle merkitsi. Narcissa oli ollut hänen vaimonsa jo vuoden ja oppinut tuntemaan hänet paremmin kuin kukaan.

Abraxas joi jälleen konjakkia, vaikkakin hänen vanhan miehen kätensä tärisivät lasin ympärillä.

Lucius telki itsensä salonkiin, kauaksi isästään, ja itki viimein. Samalla hän vaistomaisesti tunnusteli hiuksiinsa solmittua silkkinauhaa. Tällä kertaa vain äiti ei ollut solminut sitä.


VI Aina


Lucius ja Narcissa olivat olleet naimissa melkein kaksi vuotta, eikä Narcissa ollut vieläkään raskaana. Luciukselle asia ei ollut ongelma, sillä he molemmat olivat edelleen nuoria ja vasta oppivat elämään yhdessä, mutta hän tunsi muiden puhdasveristen odottavat katseet heissä jatkuvana piinana. Lucius halusi suojata vaimoaan muilta, heidän ilkeiltä sanoiltaan ja katseiltaan.

Abraxas oli ottanut tavaksi mainita asiasta aina kuin vain mahdollista. Liian usein illalliskeskustelut kääntyivät siihen, miten Narcissa ei vieläkään kantanut Malfoyden suvulle perijää. Kynttilänliekin kelmeä valo heijastui Abraxaksen viekkaista silmistä.

Narcissalle ilkeät sanat eivät olleet mitään uutta, selkeästi, sillä hänen ilmeensä tuskin värähtikään, kun illallispöydässä appiukko otti hänet jälleen silmätikuksi.


VII Kiireinen


Luciuksen ei ollut tarkoitus menettää malttiaan. Mutta ei ollut yllätys, kun viimein hänen hermonsa särkyivät totaalisesti.

”Ehkäpä sinä olet liian kiireinen, poikani. Minähän voisin siittää vaimosi, kun et itse selkeästi pysty siihen”, sammaltavat sanat soljuivat ulos vanhan miehen suusta. Sitten Lucius ei kestänyt enää.

Vain sekuntien aikana hän oli vetänyt sauvansa esiin ja silmittömän vihan kiihkossa lausunut anteeksiantamattoman kirouksen. Vihreän valon saattelemana lensi Abraxas Malfoy lattiaan. Ovi kävi ja Lucius tunsi Narcissan olemuksen huoneessa.

Lucius ei täysin muistanut, mitä sitten tapahtui. Hän löysi itsensä lyyhistyneenä lattialta, Narcissan lempeästä syleilystä. Nainen vakuutti, että kaikki järjestyisi. Ettei Lucius ollut tehnyt mitään väärin.

[Larjus]

Bongasin nämä stalkkinappulan kautta, ja se oli tosi kiva juttu, kun aiemmin en ollut näitä huomannutkaan! Pimeyden voimat on sellainen osasto, jolla toisaalta tulee muutenkin vähemmän oleiltua... Tykkäsin myös siitä, että nämä kertoivat Luciuksesta, sillä hän on yksi lempihahmojani velhomaailmassa! (Ja joo, myönnän häpeilemättä, että Jason Isaacsin roolisuoritus on iso syy sille... ) Sekin oli musta kiva, että tapahtumat alkoivat ihan Luciuksen lapsuudesta asti! Siitähän me emme canonissa tiedä käytännössä mitään, ja sellaiset asiat ovat mielestäni niin hyvää ficcimateriaalia.

Hänen sydäntään kuitenkin lämmitti se, että äiti kietoisi mustan silkkinauhan hänen pitkiin vaaleisiin hiuksiinsa.

Vaikka silkkinauha onkin tarinassa mukana haasteen sanalistan myötä, on se kiva pieni yksityiskohta! Ja siitäkin tykkäsin tosi paljon, että se ei esiintynyt vain ensimmäisessä raapaleessa vaan mainittiin myöhemminkin. Hienoa symboliikkaa siinä, miten Lucius yhdistää sen äitiinsä. Tosi surullista vain että äiti sitten kuoli 😭 Hän oli selvästi Luciukselle hyvin tärkeä.

Lucius ei ollut ainoa puhdasverinen seitsenvuotinen, joka oli kihloissa.

Tyhmä minä luin tämän lauseen eka niin, että Lucius olisi seitsemänvuotias 😂 Vaikkei se sopisi aikajanaankaan mitenkään.

Vaikka Luciuksen ja Narcissan liitto olikin etukäteen sovittu, olin iloinen siitä, että he myös aidosti pitivät ja välittivät toisistaan. Oon aina ollut sitä mieltä, että heidän avioliittonsa on rakastava, enkä yhtään lämpene niille "Lucius on väkivaltainen aviomies ja isä" -headcanoneille. Maalasit siis hänestä siinä mielessä varsin hyvän kuvan ainakin minun silmissä Ihanaa, kun hän ja Narcissa tukevat toisiaan vaikeinakin aikoina ♥

Lucius halusi suojata vaimoaan muilta, heidän ilkeiltä sanoiltaan ja katseiltaan.

Tääki pätkä oli niin äääää ihana 🥺♥

”Ehkäpä sinä olet liian kiireinen, poikani. Minähän voisin siittää vaimosi, kun et itse selkeästi pysty siihen”, sammaltavat sanat soljuivat ulos vanhan miehen suusta.

Hyi saatana 😬 En yhtään ihmettele, että Luciuksella lopulta palaa pinna ihan totaalisesti! Pitkään kärsineet Narcissan kanssa ja yrittäneet sietää Abraxasin puheita ja käytöstä, niin katkeaahan se kamelin selkä lopulta. Ja siis tuollaisesta toteamuksesta se varmasti katkeaisi heti, ihan sama miten on alkoholilla osuutta asiaan. Toki Luciuksen reaktio oli todella vahva ja niin lopullinen, mutta sitä ymmärtää... (Ja siis ihan oikein hänen isälleen!) Ja Narcissa tietysti tukemassa aviomiestään tuossakin tilanteessa. Kyllä heidän välinen siteensä on ihailtavan vahva ♥ Se tulee hyvin esiin näissä raapaleissa. Pienellä sanamäärällä olet saanut kerrottua paljon, niin heidän suhteestaan kuin kaikesta muustakin! Kiitos hienosta lukukokemuksesta.

[Meldis]

Olen alkanut pitämään tosi paljon Malfoyden elämästä kertovista ficeistä, jotka sukeltavat kirjoja syvemmälle. Varsinkin seiska kirja kun avasi hyvin, että Narcissa ja Lucius eivät ole niin yksiulotteisia hahmoja kuin miltä aiemmin oli näyttänyt. En ole jotenkin pohtinut Abraxaksen hahmoa kauheasti, mutta hän on kuitenkin kasvattanut Luciuksen ja tällainen julma ja tunteiden piilottamiseen pakottava lapsuus on hyvin osuvaa, varsinkin, kun puhutaan takaperoisista ja vanhoista puhdasverisistä suvuista. Missä sitten kulissien takana ryypätään omaa kurjaa elämää pois. Tykkäsin erityisen paljon, miten Lucius ja Narcissa päätyivät yhteen. Tuli mieleen Downton Abbey, jossa kartanonherra Robert yhtä lailla solmi raha- ja järkiavioliiton, mutta myöhemmin oikeasti rakastui vaimoonsa. Mietin, että rakkauden tunteiden kehittäminen tällaiseen etukäteen sovittuun liittoon tuntuu kapinalta isää kohtaan, vaikka Lucius harmittelikin, että isä oli osannut valita sopivan vaimon hänelle. Abraxas varmaan olisi sitä mieltä, että rakkaus vain pilaa liiton. Ja heille on selkeästi kehittynyt hellä ja toisiaan tukeva suhde, missä Lucius saa olla oma itsensä. Se jos jokin varmaan ärsyttäisi isää.

Narcissa piti hänen kädestään kiinni hellästi, kuin aistien, mitä kaikki todella Luciukselle merkitsi.

Ihaninta tässä oli juuri tämä, millainen Narcissan ja Luciuksen suhde oli. Rakastin Narcissan luonnetta, joka ei välittänyt järkkyä turhista loukkauksista ja tiesi, miten lohduttaa miestään. Ja miten Lucius oli oppinut viimein hänen kanssaan näyttämään tunteitaan. Vähän harmi, miten se ei kuitenkaan sitten välittynyt aina hänen pojalleenkaan.

Lopetus tuli täysin puskista, vaikka Abraxas olikin osoittaunut aika kusipääksi. On hyvin sopivaa, että Abraxasin loukatessa ja vähän uhatessa Narcissaa, Lucius lopulta räjähtäisi. Tuo kohtalo-lause oli hyvin kiedottu tähän mukaan. Jos Lucius olisi saanut opetella hallitsemaan ja näyttämään tunteitaan, ehkä hän ei olisi purkanut niitä tähän tapaan. Vähän tekee mieli syyllistää uhria tässä kohtaa. Tuntuu, että ehkä tämä säikäytti Luciuksen ja siksi hän oli niin kylmä omaa poikaansa kohtaan myöhemmin. Vaikka hän ei selvästi halunnut olla kuten isänsä, se kylmyyden oppi on tiukassa ja tunteenpuuskassa oman isänsä tappaminen vasta jättääkin jäljet. Tunteiden näyttäminen on huono asia, silloin käy huonosti. Ihanasti tuntui tuo ficin otsikkokin tässä, kuten muutenkin läpi tarinan. Tykkäsin myös tosi paljon, että tämä ei riko canonia lainkaan. En oikein muista, mitä muuta Abraxasista sanottiin kirjoissa, muuta kuin että on Dracon isoisä ja kuoli johonkin tautiin, mutta koska kuolemaa olivat todistamassa vain Lucius ja Narcissa, he ovat voineet kätkeä oikean syyn. Luciuksen kasvu omaksi itsekseen sopii myös hänen hahmoonsa kirjoissa, samoin Narcissan, joka sitten meni eri suuntaan ja teki kaikkensa suojellakseen Dracoa. Kaunista.
Kiitos tästä ajatuksia herättävästi tekstistä!

[Maissinaksu]

Hahmoihin syvemmin paneutuvat tekstit ovat aina kiehtovia ja samaa kiehtovuutta löytyy paljon Luciuksestakin. Pidän myös kovasti sellaisista vanhanaikaisista ja kireämielisistä aatelisympäristöistä, joissa jokaista liikettä arvostellaan, ja jossa elävällä henkilöhahmolla on elämässään paljon murhetta ja painetta mutta myös jotain kaunista, josta tahtoo pitää kiinni. 🖤

”Et voi juosta ikuisesti pakoon kohtaloasi”, Abraxaksen sanat kaikuivat Luciuksen mielessä. Lucius kiristi otettaan punssilasistaan ja teki sitten tietä kohti Narcissaa.

Ah, järjestetty avioliitto, mikä ihana trope oletkaan. ❤️ En ole tainnut kamalasti antaa ajatuksia Luciuksen ja Narcissan keskinäiselle liitolle, mutta pidän ajatuksesta, ettei Lucius ole liian vastahakoisena lähtenyt tekemään tuttavuutta pelkästään isänsä painostuksesta. Jotain valoa velvollisuuksien risukasaankin!

Hänen täytyi näyttää edustavalta jopa, kun hän makasi kuolleena syvänvihreän silkkiverhoilun päällä, kaikkien nähtävillä.

Tämä oli niin surku sen lisäksi, että tärkeä ihminen on poistunut, ja että kuitenkin pitää edustaa moitteettomasti loppuun asti. Jotenkin tosi sykähdyttävää ja tavallaan julmaa. 🥺

Loppuratkaisu oli kyllä odottamaton! Ei Abraxas kyllä mikään unelmaisä ollut ja kaikenlaista törkeää päästeli suustaan, joten ihmekään, että jossain kohtaa lasi kaatuu nurin. Narcissa on onneksi tukena ja elämä voi jatkua jotakuinkin vapaanlaisempana, kun henkiset kahleet ovat vähemmän raskaat. 🤔 Kiitus tästä! ❤️

- Mai

[Uniprinsessa]

Tämä oli tosi mielenkiintoinen. Päätin alunperin alkaa tätä lukemaan, koska Lucius on hahmo josta en hirveästi ole lukenut. Se on kiinnostava hahmo sinänsä, että vaikka onkin kuolonsyöjä ja kirjassa näytetään lähinnä just sitä hänen pahaa puoltaan niin oikeasti hän myös välittää paljon perheestään ja olis valmis tekemään heidän puolestaan mitä tahansa.

Erityisesti tykkäsin tässä Luciuksen ja Narcissan suhteen kuvauksesta. Itsekin olen ajatellut että vaikka suhde onkin järjestetty niin kyllä he sitten jossakin välissä on oppineet rakastamaan toisiaan. Narcissasta oli muutenkin mielenkiintoista lukea, sillä hän kuuluu niihin hahmoihin joita vähemmän ficeissä näkee, tai jos näkeekin niin yleensä sivumainintana vaan. Ite kuitenkin Narcissa (ja Mustan sisarukset muutenkin) kuuluu suosikkihahmoihini ja heistä ehdottomasti kyllä mielelläni lukisin paljon enemmänkin.

Olit myös saanut tuon aatelisen jäykän tunnelman hyvin esille siinä miten otetaan sitä perhekuvaa ja siinä pitäis osata olla juuri oikein. Ja myöhemmin sitten kun Lucius on juhlissa joissa tutustuu Narcissaan, sain selkeänä mieleen sellasen seurapiirijuhlatunnelman vaikkei sitä tässä hirveesti kuvailtukaan. Jonkun yllä olleen kommentoijan Downton Abbey -vertaus oli omasta mielestäni aika osuva.

Kiitos tästä! Tämä on loistava osoitus siitä, miten pitkän tarinan pieneen sanamäärään voi saada mahtumaan jos kirjoittajalla on taitoa.