Ja kiitos kommentista tuttuun tapaan 8D Piti ihan jäädä itsekin miettimään, mitä tässä kolmannessa osassa nyt tapahtuikaan.
Ilahduttaa kuulla, että onnistui tavoittelemassani sävyssä <3
3. Osa: Byakuya
24. heinäkuuta 2006, maanantaiTänään Rukia palaa kaupunkiin, ja päivä orpotyttöni paluulle on erinomainen. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja elohopea on kivunnut kunnioitettaviin lukemiin. Piki, jolla murtumat kaupunginosamme asvaltissa on korjattu, on pehmennyt niin että se tarttuu kengänpohjiin. Harmikseni kaduilla myös leijailee kaupunginosallemme tyypillinen liian kauan auringossa lojuneille roskapusseille ominainen löyhkä. Kuitenkin viileänraikas ilmavirta toisinaan puhaltaa läpi katujen ja kujien, karkottaen hajun ja tuoden mukanaan raikasta, suloisenviileää ilmaa.
Roskapussien hajun lisäksi olen joutunut kohtaamaan toisen harmillisen ilmiön laitakaupungin kesässä. Lämpimät yöt ovat houkutelleet kodittomat pois suojistaan, ja koska kaupunginosassamme poliisit eivät aja heitä pois ellei heistä ole erityistä haittaa, monet heistä ovat löytäneet tiensä puistoihin. Tästä poikkeusta ei muodosta puisto Café Parkin vastapäätä, mikä on mielestäni suuri sääli. Kesäisessä loistossaan se olisi erittäin viehättävä, mikäli juopuneet, heidän huutonsa ja heidän jättämänsä roskat eivät sitä tahraisi.
Joskus kodittomat tulevat sisään Café Parkiin ja häiritsevät asiakkaita esimerkiksi pyytämällä rahaa lainaksi. Useammin kuin kerran on paikan omistajan joutunut soittamaan poliisit, mikä jostakin syystä näyttää järkyttävän suuresti tarjoilijatyttöä, joka minua tavallisesti palvelee.
Olen hieman yllättynyt siitä, kuinka nuoria monet Café Parkiin ja puistoon ilmestyneistä kodittomista ovat. Hämmästyttävän moni heistä näyttää olevan vain jonkin verran Rukiaa vanhempi, vielä alle kolmissa kymmenissä. Silti heillä on ollut aikaa ajautua rikollisuuteen tai päihdeongelmiin, joista arvelen lähes kaikkien puistossa ja kadulla maleksivien kodittomien kärsivän.
Irtolaisten lisääntynyt määrä huolettaa minua, sillä viikonloppuisin, juuri kaikkein levottomimpaan aikaan, Rukia on työskennellyt myöhäisessä vuorossa. Mikäli hän palaa vanhoihin työvuoroihinsa, hän joutuu jälleen kulkemaan takaisin kotiinsa rauhattomien katujen läpi. Toivon, että hänen kotimatkansa ei ole pitkä ja iloitsen tunneista, jotka hän on viettänyt dojolla ystävättärensä kanssa.
Tästä huolimatta toivotan Rukian lämpimästi tervetulleeksi takaisin kaupunkiin.
26. heinäkuuta 2006, keskiviikkoTänään oli Rukian ensimmäinen työvuoro Café Parkissa, eikä se ollut niin helppo kuin olisin hänelle suonut. Eräs sinnikäs, vanhalta alkoholilta haiseva laitapuolen kulkija saapui jälleen kahvilaan, eikä Rukian useista kehotuksista huolimatta suostunut poistumaan paikalta. Lopulta Rukia silmin nähden kyllästyi, ja hetken kuvittelin hänen iskevän miestä suoraan kasvoihin juuri pöydältä poimimallaan tarjottimella. Hän kuitenkin hallitsi kiukkunsa ihastuttavasti. Hän vei tarjottimen keittiöön, josta myös ilmeisesti soitti poliisille, sillä pian virkavallan edustajat tulivat keräämään miehen parempaan talteen.
Epäilemättä tapahtunut oli Rukialle epämiellyttävää, mutta hän käsitteli sitä hallitusti ja tyylillä. Minä puolestani sain oppia orpotyttöni olevan kauneimmillaan vihaisena, kun hänen suunsa puristuu ohueksi viivaksi ja pieni kiukun puna nousee muutoin niin valkeille poskille. Vihoissaan Rukia pitää päänsä ylhäällä ja hänen suuret ihmeelliset silmänsä tummuvat ja tuntuvat iskevän violettia tulta, jonka poltteen tunnen vieläkin kasvoillani, vaikkei sitä ollut minulle tarkoitettu.
Epäilen tämänpäiväisen tapahtuman toistuvan vielä useita kertojen ennen kuin syksy jälleen ajaa kodittomat muualle. Rukia ei selvästikään halua pakottaa toista tarjoilijaa kohtaamaan kodittomia, ja siksi juuri hän pakottaa kodittomat poistumaan.
4. elokuuta 2006, perjantaiEpäilykseni Rukiasta ja laitapuolen kulkijoista osuivat oikeaan. Suloisena olentona hän vetää epämääräistä ainesta puoleensa magneetin lailla, ja on joutunut soittamaan poliisit paikalle jo kahdesti. Lisäksi hän on lähes joka päivä joutunut tiukkaan sävyyn pyytämään jotakuta poistumaan paikalta – ja luojan tähden hänen tiukka sävynsä on tiukka! Kun Rukiani jakaa määräyksiään, jokainen järjissään oleva tottelee häntä. Jopa Café Parkin ulkopuolella emäntiään tai isäntiään odottavat puudelit käyvät maate hänen auktoriteettinsa edessä.
Kuitenkin aina näiden tapahtumien jälkeen Rukian silmistä paistavat tunteet, joille en osaa antaa nimeä. Ovatko ne ehkä kaipuuta ja vihaa? Sääliä? Ikävää ja surua? Ketä orpotyttöni kaipaa tai muistelee?
Vai onko kysymys siitä, mitä orpotyttöni kaipaa tai muistelee? Sillä olen itsekseni arvellut hänen ajattelevan äitiään ja sitä, kuinka paljon helpompaa hänen elämänsä olisi ollut, mikäli hänen äitinsä olisi ollut lähes kuka muu tahansa.
10. elokuuta 2006, torstaiViimeinkin syksy on saapunut.
Aivan viime päiviin asti sää on ollut lähes luonnottoman kaunis ja lämmin. Vaikka olemme jo kääntäneet kalentereistamme esiin elokuun lehden, on meitä hellitty lähes helteisin lukemin. Kuitenkin seitsemännen päivänä iltana jalaspilvet kylpivät auringonlaskun oranssinkarvaisessa maisemassa ja yöstä tuli tuulinen. Tuuli puhalsi kaupungin ylle raskaan pilviverhon, josta jo seuraavana päivänä suuret sadepisarat putoilivat piiskaten katuja ja kattoja.
Kahdeksannesta päivästä asti taivaan hanat ovat pysytelleet auki ja paikallisuutisissa kerrottiin useiden sadevesiviemäreiden tukkeutuneen. Kadut lainehtivat niin, etten ole päässyt Cafë Parkiin, ja sen vuoksi kaipaan Rukiaa suuresti.
Kaipuutani olen koettanut torjua katsomalla kaikki tv:stä tulevat hiemankaan mielenkiintoiset dokumentit. Muun osan ajastani olen katsellut kattojani, mutta tähän aikaan vuodesta ne ovat ennemminkin masentava kuin voimauttava näky. Vesinorot juoksevat myös niitä pitkin ja räystäät sylkevät vaahtoista vettä tulviville kaduille.
11. elokuuta 2006, perjantaiSää ei ole sen kauniimpi kuin eilenkään, joskin mitatut sademäärät ovat olleet hieman pienempiä. Kuitenkin puuskittainen navakka tuuli varmistaa sen, että kaduille kävelemään lähteneet ovat aivan yhtä märkiä kuin eilenkin, joten myös tämän päivän olen kuluttanut lähinnä katsellen tv:tä ja kattoja, joille on jo kerääntynyt valtavia vesilammikoita.
Koska tänäänkään en päässyt katsomaan Rukiaa, piirsin hänen kuvansa ulkomuistista. En yllättynyt huomatessani työn olevan helppoa; Rukia kasvot ovat kuin palaneet sieluni silmien verkkokalvoille, joten nähdäkseni hänet edessäni minun ei tarvitse kuin sulkea silmäni.
14. elokuuta 2006, maanantaiTänään tapahtui jotakin tavallisesta poikkeavaa ja minulla on tunne siitä, että tapahtuma oli yksi niistä, jotka määräävät elämäni suunnan.
Illallisaikaan mennessä viikonlopun ankarat sateet olivat muuttuneet harmaaksi tihkuksi, ja vaikka lämpötila ei kivunnut edes viiteentoista asteeseen, päätin mennä katsomaan Café Parkia ja Rukiaa. Kääriydyin tiiviisti takkiini ja otin mukaani suurimman sateenvarjoni, sillä vaikka pisarat eivät olleet suuria, niitä oli paljon ja ne kastelivat ulos uskaltautuneet sielut nopeasti.
Sateen ja jokseenkin myöhäisen kellonajan vuoksi kadut olivatkin verrattain tyhjät, vaikka muutamat likomärät kodittomat värjöttelivätkin porttigongeissa. Vastaani kiirehti vain muutamia sadevaatteisiinsa kietoutuneita tai sateenvarjoilla varustautuneita ihmisiä, jotka kai halusivat päästä mahdollisimman nopeasti sisätiloihin.
Minäkin kiiruhdin määränpäähäni, sillä sään kosteus sai ilman tuntumaan huomattavasti kylmemmältä kuin olin kuvitellut. Café Park välkkyi mielessäni lämpimänä ja suloisena. Kun avasin sen oven, tervehdin ilolla pientä kelloa, joka tutuksi tulleella helähdyksellään ilmoitti uuden asiakkaan saapuneeksi.
Vaihdoin pikaisen hymyn toisen tarjoilijatytön kanssa, riisuin märän takkini ja poimin lehden mukaani ennen kuin asetuin tuttuun paikkaani, josta minun on helppo katsella Rukiaa. Hän ei vielä ollut saapunut, joten luin lehteä kerrankin keskittyen sen uutisiin. Kuten tavallista, ne lähinnä masensivat minua. Huomattava osa niistä käsitteli Libanonin sotaa ja muutamia päiviä sitten tehtyjä terrori-iskun suunnittelua koskevia pidätyksiä. Tästä syystä taittelin lehden nopeasti kasaan, minkä jälkeen hain itselleni lounasta ja odotin Rukiaa saapuvaksi.
Kun orpotyttöni saapui työpaikalleen, hän vaikutti uupuneelta ja kireältä. Arvasin heti, että viikonlopun aikana oli tapahtunut jotakin epämiellyttävää, mutta taaskaan en voinut kuin arvailla, mistä oli kysymys – en vielä, vaikka myöhemmin illalla sain tietää ainakin osan totuudesta.
Turhautuneena seurasin, kuinka Rukia suoritti tavallisia askareitaan piilottaen tunteensa kaikilta. Mahdollisesti vain minä näin huolen, tuskan ja uupumuksen, jotka hänen silmistään kuvastuivat, kun hän kantoi tarjottimia asiakkaille tyhjä hymy kasvoilleen liimattuna.
Tunnista toiseen hän työskenteli totisena, ja juuri ennen hänen työvuoronsa päättymistä kahvilaan saapui kaksi miestä, joita en ollut koskaan aikaisemmin Café Parkissa nähnyt. Tästä olin ja olen edelleen vain iloinen, sillä kumpikaan miehistä ei ollut kunniallisen näköinen. Heillä molemmilla oli tatuointeja kasvoissaan ja kaulassaan, ja heidän hiuksensa ja vaatteensa olivat märät ja rapaiset – kyllä, myös heidän hiuksensa olivat ravassa. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, molemmat haisivat voimakkaasti alkoholilta ja olivat silmin nähden sekavassa tilassa.
Suureksi hämmästyksekseni Rukia näytti tuntevan molemmat, sillä hän hänen kasvonsa valkenivat alabasterinvärisiksi, hänen suloinen suunsa muodosti täydellisen hämmästyksen o-kirjaimen ja tuska syttyi hänen silmissään. Ymmärsin näiden miesten, tai ainakin jommankumman heistä olevan syy orpotyttöni tämänhetkiseen tilaan. Epäilykseni kohdistuivat nopeasti punatukkaiseen, sillä hän kiiruhti Rukian luo jättäen jälkeensä mutaisen vanan Café Parkin puhtaalle lattialle.
”Rukia!” hän huusi jo kaukaa pakottaen orpotyttöni katsomaan itseään, vaikka hän tämä oli ollut jo kääntymäisillään pois. Kun Rukian katse kohosi lattiasta, näin hänen silmiensä palavan violettia suuttumuksen tulta niin kuin ei koskaan aikaisemmin. Jopa punatukka näytti hätkähtävän ja selvenevän sen edessä.
”Rukia”, punatukka kuitenkin jatkoi äänekkäästi, mutta orpotyttöni katse sai sitten hänet vaimentamaan ääntään niin, että tuskin kuulin, miehen seuraavat sanat: ”Ole kiltti ja lainaa meille vähän rahaa, meillä on kylmä ja nälkä ja olemme märkiä kuin uitetut koirat. Lupaan, että maksan sinulle heti takaisin, heti kun minulla on mistä maksaa.”
Rukian suu puristui tiukaksi viivaksi ja hänen silmänsä kapenivat kiukkuisesti. ”Sinulla ei ole koskaan rahaa maksaa takaisin, etkä voi tulla tänne. Minä olen täällä töissä. Ota niin sanottu ystäväsi ja katoa silmistäni ennen kuin soitan poliisit”, hän sanoi tuimasti.
”Ruki... Ole kiltti. Anna meidän edes lämmitellä täällä. Olemme märkiä kuin uitetut koirat ja meillä on kylmä”, punatukka toisti valittaen. ”Vanhojen aikojen muistoksi? Vain tämän kerran?”
Kyynelet kohosivat Rukian silmiin, mutta yksikään niistä ei valunut hänen poskelleen kun hän osoitti ovea.
”Ei”, hän sanoi päättäväisesti ja kääntyi kannoillaan niin, etten enää nähnyt hänen kasvojaan. Sen jälkeen päättäväiset askelet veivät hänet takahuoneeseen, piiloon asiakkaiden katseilta, ja punatukka tuijotti hänen peräänsä. Yllätyksekseni saatoin lukea tuskaa myös hänen silmistään. Hetken kuvittelin hänen lähtevän Rukian perään, mutta toinen miehistä pudisti päätään varovasti.
”Huono ajatus, Ren”, mustatukkainen sanoi hieman sammaltaen. Hän onnistui taivuttelemaan punatukan poistumaan kahvilasta, ja nyt oli minun vuoroni tuijottaa heidän peräänsä.
Lienee tarpeetonta sanoa, että tapahtuma häiritsi ja hämmästytti minua suuresti, ja ehkäpä juuri siksi mieleni on kerran toisensa jälkeen kerrannut sen viimeisintä yksityiskohtaa myöten. Minun oli ja on edelleen vaikea käsittää missä ja miksi Rukian kaltainen tyttö on voinut tavata näiden miesten kaltaisia ihmisiä, ja hämmästyksen lisäksi tunnen suurta huolta. Orpotyttöni joutui palaamaan kotiinsa pitkin öisiä katuja. Kuka tietää, mitä hänen vanhat tuttunsa voivat hänelle tehdä, mikäli esimerkiksi saavat selville missä hän asuu tai milloin hänen työvuoronsa loppuu?
Olisin halunnut seurata Rukiaa kotiin varmuuden vuoksi, mutta hän ei enää palannut kahvilan puolelle, joten voin vain olettaa hänen poistuneen keittiön tai takahuoneen kautta. Toivon syvästi hänen päässeen kotiinsa vaikeuksitta.
15. elokuuta 2006, tiistaiHelpotuksekseni Rukia palasi Café Parkiin normaaliin työaikaansa. Hänen kasvonsa olivat edelleen lähes samaa alabasterinvalkoista kuin eilenkin ja hänen silmänsä olivat hieman punoittavat ja liikkeensä jännittyneet, mutta hän näytti olevan pääpiirteittäin kunnossa.
Hänen työskentelynsä seuraaminen tuntui tuskaisalta, sillä hän oli askareissaan haluton ja puolihuolimaton, ja selvästi teki työtään ainoastaan velvollisuudentunnosta. Aina pienen kellon toivottaessa uuden asiakkaan tervetulleeksi hän hätkähti lähes pelästyneenä ja katsoi tulijaa, aina helpotusta koko olemuksessaan kun eiliset miehet eivät saapuneet paikalle.
Kun Rukian työvuoro loppui ja hän poistui kahvilasta, myös minä taittelin päivän lehden ja jätin sen lehtitelineeseen matkalla ulos, sillä halusin varmistaa Rukian pääsevän kotiinsa turvallisesti. Seurasin häntä turvallisen matkan päästä, aina toisella kadulla ja toisella puolen tietä pysytellen, sillä en halunnut hänen näkevän minua.
Matka Rukian kotiin oli pitkä, kylmä ja pimeä. Muutaman ensimmäisen kilometrin matkalla katuvalot sentään valaisivat kulkuamme pitkin harmaita katuja, mutta hiljalleen valottomista osuuksista tuli valaistuja pidempiä ja lopulta valot loppuivat kokonaan. Hyvin mahdollisesti Rukia ei olisi huomannut minua vaikka olisin hiipinyt aivan hänen taakseen, mutta pakottauduin pitämään kunnioittavan välimatkan, sillä en halunnut ottaa tarpeetonta riskiä.
Kulkumme vei meidät jopa kaupunginosamme huomioon ottaen huonotasoiselle ja levottomalle alueelle, jossa rikkinäiset ikkunat ja härskit graffitit ovat tavallistakin yleisempiä. Rukian kotitalo ei ollut niiden suhteen poikkeus. Talon alaoven ikkuna oli isketty säpäleiksi ja seinät koristeltu usein kerroksin spray-maalia. Ainoakaan amppeli tai kukkaruukku ei koristanut talon parvekkeita, ja jopa pimeässä saatoin nähdä, että rusehtava maali oli rapissut pois niiden kaiteista paljastaen laikukkaaksi ruostunutta rautaa.
Eräästä aukinaisesta ikkunasta kuului pariskunnan kovaäänistä, ilmeisen juopunutta riitelyä, mutta riidan meluisuudesta huolimatta Rukia ei piitannut siitä eikä lasinsirpaleista jaloissaan. Hän etsi repustaan avaimen, avasi oven ja katosi pian näkyvistäni kerrostalon porraskäytävään.
Jälleen kerran Rukia oli päässyt turvallisesti kotiinsa, mutta uteliaisuuteni oli jälleen herännyt ja jäin hänen talonsa ulkopuolelle. Odotin niin kauan, että näin valon syttyvän erääseen ikkunaan ja Rukian siluetin piirtyvän sen kuluneisiin kukkaverhoihin.
Palasin yksiööni tyytyväisenä, sillä olin juuri saanut tietää Rukian osoitteen, mutta samaan aikaan tunsin suurta myötätuntoa hänen köyhyyttään kohtaan. Hänen kaltaisensa ihmeellinen olento ansaitsisi ympärilleen vain kauneutta. Hänen talonsa ei voi hänelle sellaista tarjota, tuskin asuntonsakaan.
18. elokuuta 2006, perjantaiViime päivien ajan omatuntoni kellot ovat taukoamattomasti kolkuttaneet mieleni perukoilla. Matka, jonka kuljin Rukian asunnolle, on tullut minulle tavaksi. Tiedän etten tee mitään väärää – katson vain tarjoilijatyttöni pääsevän turvallisesti kotiinsa – mutta vietän hänen seurassaan aivan liian paljon aikaa hänen itsensä sitä edes tietämättä. Olen myös alkanut pelätä, että mahdollisesti hän tai joku muu on alkanut epäillä jotakin, sillä minun on luonnollisesti ajoitettava lähtöni oikein voidakseni kulkea Rukian jäljessä.
Koska en halua toisen tarjoilijatytön, kahvilan omistajan tai kenties jopa jonkun kahvilan vakioasiakkaista epäilevän mitään, päätin ryhtyä ajoittamaan lähtöäni niin, että sen syy näyttäisi edes hieman vähemmän ilmeiseltä. Joinakin päivinä saatan lähteä ennen Rukiaa ja jossakin sopivassa paikassa odottaa, että hän kulkee ohitseni.
Hiljattain katsoin hänen reittinsä kartasta. Huomasin ilokseni, ettei hän kulje kotiinsa lyhintä vaan turvallisinta tietä. Näin ollen minun on mahdollista antaa hänelle paljonkin ajallista etumatkaa ja poistua kahvilasta vasta hänen jälkeensä, mikäli käytän vähemmän valaistuja, epämiellyttävimpiä sivukujia oikopolkunani hänen luokseen.
25. elokuuta 2006, perjantaiMitä Rukian kotimatkan valvomiseen tulee, karkottivat tämänpäiväiset, tai pikemminkin iltaiset tapahtumat kaiken epäilyksen mielestäni. Samaiset tapahtumat pakottivat minut näkemään itseni valossa, jossa en ole minuuttani katsonut sitten teinivuosieni. Kukapa olisi uskonut, että kaltaisessani surunmurtamassa miehessä saattaa yhä elää tämänkaltaista raivoa ja kykyä sen ilmentämiseen?
Mutta ennen kuin kiirehdin tapahtumien lopputulokseen, niin vastenmielinen ja tyydyttävä kuin se onkin, lienee ensin viisainta kertoa jotakin itse tapahtumista ja niihin johtaneista olosuhteista, jotka vuodenajan huomioon ottaen olivat mitä tavanomaisimmat.
Kuten useimmat elokuun lopun päivät, myös tämä päivä oli viileä ja sateinen, ja sen lisäksi myös tuulinen. Oli kuin luonto olisi halunnut muistuttaa meitä kaupungin kasvatteja voimastaan, kuitenkaan haluamatta varsinaisesti vahingoittaa meitä ja siksi täysimittaisesta myrskystä pidättäytyen.
Mitä pidemmälle ilta ennätti, sitä epämiellyttävämmäksi sää muuttui. Tuulen mukanaan puhaltamat vesipisarat kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, ja kun poistuin Café Parkista hieman ennen Rukian työvuoron loppua, lepattivat takkini helmat tuulessa, vaikka vaatekappale oli napitettu ylhäältä alas asti. Sateenvarjostani oli tuskin nimellistäkään hyötyä sadetta vastaan, niin vinosti vesi yllemme lankesi.
Ei liene vaikea arvata, että Rukian askel oli kiireinen, kun hän kulki pitkää kotimatkaansa aseenaan vettä vastaan pelkkä pieni kokoontaitettava sateenvarjo, joka pyrki kääntymään tuulessa ympäri hullunkurisesti mutta erittäin harmittavasti. Aina varjon kääntyessä Rukin oli pysähdyttävä ja otettava se pois päältään mikäli hän halusi sen korjata. Pian Rukia olikin siinä määrin märkä, että eräässä kadunkulmassa hän huokasi ja taitteli sateenvarjonsa kasaan.
Viimein, kun pääsimme Rukia talolle, havaitsin yllättäen tutun hahmon lähestyvän varovasti mutta yllättävän päättäväisesti talon kulmalta. Selvästi myös Rukia havainnut punatukkaisen tatuoidun miehen, joka noin kaksi viikkoa sitten häiritsi hänen työvuoroaan Café Parkissa. Siksi, vaikka hetken harkitsin vakavasti juoksevani Rukia ja punatukan väliin, päätin katsoa kuinka tilanne kehittyy. En hän minä halunnut antaa itseäni ilmi, eivätkä punatukan eleet olleet missään määrin uhkaavat.
Muistutin itseäni siitä, että vaikka otin ja edelleenkin otan itselleni jonkinlaista kunniaa Rukian mielenliikkeiden tarkasta tuntemisesta, ei minulla vielä ollut aavistustakaan siitä, millainen historia punatukkaa ja orpotyttöäni yhdisti. Myönnän myös, että huolen ohella tunsin huomattavaa uteliaisuutta ja painoin jokaisen kuulemani sanan tarkasti mieleeni, jotta voisin tarkastella niitä ja pohtia niiden merkityksiä myöhemmin.
”Ru- Rukia”, punatukka tervehti orpotyttöäni äänessään epävarmuutta, ja hänen puheensa rytmitys vahvisti epäilykseni; punatukka ei vaikuttanut juopuneelta, mutta ei myöskään selvältä. ”Minä... Anteeksi että minä ja Shu häiritsimme työvuoroasi. Emme tee sitä toiste. Lupaus.”
Pitkän välimatkan vuoksi en kuullut Rukian tuhahdusta, mutta hänen päänsä asennosta tiesin hänen tuhahtaneen. ”Sinun lupauksesi tiedetään. Mitä sinä edes teet täällä?”
”Halusin nähdä sinut ja kuulla äänesi”, punatukka sanoi, enkä voinut olla hymähtämättä hieman katkerasti. Ilmiselvästi minä en ole ainoa, johon Rukian voima ja karisma vetoavat. Voi hyvin olla, etten minä ole hänen arvoisensa, mutta ei ole myöskään tämä mies, ja silti Rukia tiedostaa hänen olemassaolonsa. Ei minun.
”Näit ja kuulit jo”, Rukia vastasi koleasti, mutta jokin hänessä kuitenkin kertoi minulle selvästi, että kylmyys, jopa epäystävällisyys oli silkkaa kuorta, jolla hän kenties suojeli itseään. ”Renji, et kai taas tullut pyytämään kattoa pääsi päälle? Tiedät hyvin, että minä sanon ei.”
Punatukka pudisti päätään niin että hänen sotkuinen, selvästi shokkivärjätty poninhäntänsä heilahti puolelta toiselle. ”Minä punkkaan Shun ystävän luona. Itse asiassa kaikki näyttää paremmalta. Shu kirjoittaa musiikkia ja soittelemme suurimman osan päivästä.”
Jopa tältä etäisyydeltä näin Rukian selvästi rentoutuvan ja tiesin, että pieni helpottunut hymynkare nyki hänen suupielissään.
”Rummut?” hän kysyi keskustelusävyyn piittaamatta ylleen lankeavasta sateesta, ja punatukka, nyökkäsi pienesti. Keskustelu hiljeni siinä määrin, etten enää kuullut kuin satunnaisia sanoja, mutta aloin jo uskoa asioiden olevan hyvällä tolalla, kun punatukka äkkiä, kesken keskustelun ja lainkaan varoittamatta, suuteli Rukiaa suoraan suulle.
Sinä hetkenä jona noiden kahden huulet kohtasivat, alkukantaisen raivon liekki syttyi sisimmässäni, eikä Rukia tainnut jäädä pekkaa pahemmaksi. Hetken hän oli paikoillaan punatukan otteessa, mutta sitten hän kuin havahtui kuin transsista. Ennen kuin punatukka huomasi mitään, Rukian nyrkki kajahti hänen ohimoonsa niin, että hän päästi Rukian menemään ja suustaan vaikuttavan listan kirouksia, joista useimmat oli osoitettu loukkauksiksi Rukiaa kohtaan. Punatukan käytös sai raivon kiehumaan sisälläni entistäkin rajummin.
”Älä enää ikinä tee noin tai parannan naamaasi niin ettei edes sinun äitisi tunne sitä!” Rukia kirkui miehelle ennen kuin otti tärisevin käsin avaimen laukustaan, käänsi selkänsä punatukalle ja juoksi muutaman kymmenen metrin matkan talonsa ovelle.
Suoraan sanoen Rukian, kauniin ja siron tarjoilijan, pian toista lukukauttaan collegessa aloittavan ahkeran tytön karkeat sanat saivat minut kavahtamaan; tätä puolta orpotytöstäni en ollut koskaan aikaisemmin kohdannut. Kuitenkin pidän hänen toimintaansa enemmän kuin oikeutettuna, joten päätin olla vaivaamatta päätäni sillä liiaksi.
”Aivan kuin tuntisi tämänkään, turha vaivautua”, punatukka huusi Rukian perään, muttei lähtenyt hänen jälkeensä. Sen sijaan hieman epävarmat askelet kuljettivat hänet lähimmän seinän luo, johon hän jäi nojaamaan päätään riiputtaen.
En vielä ajatellut hänen sanojaan enempää, sillä sisimpääni asettunut raivo esti minua ajattelemasta selkeästi, ja sama raivo sai minut harkitsemattomaksi. Enää Rukia ei ollut näkemässä, joten mikään ei estänyt minua tarttumasta toimeen ja antamasta punatukalle opetusta, jonka hän kieltämättä ansaitsi.
Kaikessa rauhassa kuljin hänen luokseen, eikä hän näyttänyt edes tiedostavan läsnäoloani ennen kuin tartuin häntä olkapäästä ja annoin vihan purkautua itsestäni ensin yhtenä iskuna, sitten toisena ja kolmantena.
En halua kuvailla syntynyttä, hyvin yksipuoliseksi jäänyttä tappelua tarkemmin, sillä se iljettää minua suuresti. Haluaisin unohtaa veren, iskut ja tuntemani vihan, mutta etenkin sen, ettei punatukka edes yrittänyt puolustaa itseään. Uskon hänen tyytyneen ottamaan väkivallanteon vastaan ansaittuna rangaistuksena teostaan, joskaan en pitäisi mahdottomana sitäkään, että hän oli jo liian sekavassa tilassa puolustaakseen itseään.
Kotiin palattuani viivyin suihkussa yli tunnin koettaen pestä kuvainnollista verta yltäni kuin itse lady Macbeth konsanaan. Kuten hän, en myöskään minä yrityksessäni onnistunut, vaikka rikokseni huomattavasti vähäisempi olikin.
Kuluneet viikot ovat olleet siinä määrin hektisiä että alan kaivata lepoa. Kuitenkin Rukia vetää minua puoleensa ja tiedän jo, etten voi estää itseäni palaamasta jo huomenna Café Parkiin katsomaan, kuinka tämän illan tapahtumat ovat häneen vaikuttaneet.
26. elokuuta 2006, lauantaiEn osaa sanoa olenko helpottunut vai äärimmäisen huolissani, sillä huolimatta eilisen tapahtumista Rukia on jotakuinkin oma itsensä. On tietenkin hyvä ettei hän ottanut tapahtunutta siroille harteilleen, mutta toisaalta hänen asennoitumisensa vihjaa, ettei välikohtaus lapsuudenystävien kesken ollut ainutkertainen. Sillä lapsuudenystäviksi heitä arvelen, Rukiaa ja punatukkaa. Viimeiset punatukan Rukialle huutamat sanat antavat ymmärtää heidän molempien kasvaneen orpokodissa.
Tämä tieto saa minut tuntemaan helpotusta – punatukkahan ei selvästikään kuulu Rukian aikuisiän ystäväpiiriin – mutta myös jonkinlaista empatiaa punatukkaa kohtaan, eihän elämä hänellekään ole jakanut tarpeettoman hyviä kortteja. Kuitenkaan se ei anna hänelle minkäänlaista oikeutta kohdella muita niin kuin hän eilen Rukiaa kohteli, mutta toisaalta en saa tuomita häntä liian ankarasti, sillä kohtelinhan minäkin eilen Rukiaa väärin hyökkäämällä hänen lapsuudenystävänsä kimppuun, mistä kuulin Rukian kertovan toiselle tarjoilijatytölle.
Rukia ei varsinaisesti vaikuttanut yllättyneeltä tapahtuneesta, ja ymmärsin, ettei sekään ollut ainutkertainen. Silti hän oli selvästi pahoilla mielin, vaikka punatukka selvisikin mustelmilla ja ruhjeilla. Olin helpottunut kuullessani tämän, sillä pelkäsin hänen saattaneen murtaa nenänsä tai mahdollisesti jotakin muuta, mutta ilmeisesti hänellä on vahvat luut, tai sitten en raivoni vallassakaan ollut niin voimakas kuin pelkäsin olleeni.
Vieläkään en ymmärrä, millainen demoni sai minut kohottamaan käteni toista ihmistä vastaan. On kuin olisin täysin menettänyt kykyni kontrolloida itseäni ja omaa elämääni.
3. syyskuuta 2006, sunnuntaiHuomenna alkaa Rukian toinen lukukausi collegessa ja tiedän hänen odottavan sitä innolla. Siksi ilo täyttää myös minun mieleni, mutta samaan aikaan tunnen haikeutta, sillä tiedän Rukian työskentelevän lukukauden aikana ainoastaan viikonloppuisin.
Toisaalta tämäkin seikka saa minut tuntemaan helpotusta; vaikka Rukia on elämäni uusi keskipiste, olen hänelle tuskin muuta kuin usein nähty kasvo työpaikalla, jos sitäkään. Rukia antaa minulle voimaa jatkaa eteenpäin, mutta toisinaan tunnen, kuinka hänen läsnäolonsa polttaa minut tuhkaksi vähän kerrassaan, ja se saa kokemukseni elämänhallinnan menettämisestä palaamaan kerran toisensa jälkeen, kerta kerralta voimakkaampana.
Siksi voi olla vain hyvä, että aika, jonka vietämme yhdessä, on rajoittunut. Sitä paitsi tiedän hänen osoitteensa, joten mikäli jatkuva huoli sisimmässäni hetkittäin kasvaa liian suureksi, voin aina kulkea hänen asunnolleen ja varmistaa asioiden olevan kunnossa.
4. syyskuuta 2006, maanantaiTänään on Rukian toisen vuoden ensimmäinen päivä. Kävin lounaalla Café Parkissa silkasta tottumuksesta ja myös siksi, etten halua kenenkään arvaavaan oikeaa syytäni kahvilassa oleiluun.
Matkalla näin joukon opiskelijoita, joiden arvelin olleen collegeikäisiä. Rukia tai hänen ystävänsä eivät kuitenkaan olleet joukon mukana.
9. syyskuuta 2006, lauantaiRukian toisen vuoden ensimmäinen viikko collegessa on nyt takana päin, ja tänä iltana hän työskenteli jälleen Café Parkissa. Eleistä ja ilmeistä päätellen hänen ensimmäinen viikkonsa on sujunut hyvin, sillä hän oli tyytyväinen ja nauravainen.
Kaikki hänen ystävänsä ovat edelleen samassa koulussa, mutta komea naimisissa oleva tutor on valmistunut ja muuttanut pois. Tätä seikkaa en harmittele.
Varmistin jälleen Rukian pääsevän kotiinsa turvallisesti. Se kuitenkin oli tavallista vaikeampaa, sillä kuten koko edeltävä viikko, myös tämä päivä oli kaunis ja kuulas. Vaikka yötkään eivät vielä ole kovin kylmiä, ensimmäiset syksynväriset lehdet ovat jo ilmaantuneet puihin, ja Rukia antoi katseensa levätä puissa illan pimeydestä huolimatta. Ilmeisesti myös hän rakastaa syksyä, mistä olen iloinen. Kuitenkin hänen tarkkaavaisuutensa teki työni vaikeaksi, sillä minun oli kuljettava tavallistakin kauempana hänestä, eikä kummallakaan meistä ollut sateenvarjoa, joka olisi muodostanut luontevan näkösuojan välillemme.
10. syyskuuta 2006, sunnuntaiRukia ei tänään ollut töissä, ja hetken pohdittuani ymmärsin syyn tähän. Café Park on kesästä asti ollut sunnuntaisin aikaisempaa hiljainen. Vaikka nautin rauhasta, ruskan väreissä kylpevistä kalusteista ja hiljaisesta taustamusiikista, ei hiljaisessa kahvilassa kiireapulaista tarvita.
Koska en voinut olla varma päättelyni oikeellisuudesta, kävelin illalla Rukian talon ulkopuolelle, jossa odotin niin kauan että näin jälleen hänen siluettinsa jälleen piirtyvän ikkunaveroja vasten. Odottaessani Rukiaa näin myös tutun tatuoidun punatukan, joka ei ilmeisesti huomannut tai ainakaan tunnistanut minua. Vaikka hän ohitti minut vain joidenkin kymmenien metrien päästä, hän ei reagoinut minuun mitenkään. Hän pysähtyi talon pihalle, tuijotti hetken Rukian ikkunaa ja päätään pudistaen kääntyi kannoillaan, ja sitten lähti suuntaan, josta oli tullutkin.
Tunnen suurta empatiaa punatukkaa kohtaan, mutta en pidä tavasta, jolla hän väijyy Rukiaa. Koko kotimatkan harkitsin soittavani poliiseille, mutta en usko Rukian olevan varsinaisessa vaarassa. Lisäksi minun olisi erittäin vaikea perustella poliiseille epäilystäni. Todennäköisesti he vain pilaisivat mahdollisuuteni varmistaa Rukian turvallisuus itse.
Punatukan näkeminen myös muistuttaa minua tuskallisesti hetkestä, jona kykyni hallita itseäni ja elämääni rikkoutui. Toivoisin, että voisin jollakin tavalla jälleen saattaa itseni oman elämäni herraksi, mutta sillä saralla tunnun kohtaavan ainoastaan umpikujan, josta on vain yksi tie ulos.
21. syyskuuta 2006, torstaiAlkuviikosta säät muuttuivat koleiksi ja tuulisiksi, kuten olen tuskallisen hyvin tuntenut odottaessani Rukiaa hänen talonsa ulkopuolella, mutta tulen väreissä hohtavat vaahterat lämmittävät sieluani sormieni palellessa.
Silloin, kun tuuli on hieman rauhallisempi ja hiljaisempi, se kuiskii minulle Hisanan äänellä ja kahisuttaa leikkisästi lehtiä kadunvarren puissa. Noina hetkinä kaipuu elämäni rakkautta kohtaan kasvaa hädin tuskin kestettäväksi, ja haluan vain vapautua ruumiini kahleista, kisailla hänen kanssaan tuulessa ja pörröttää ohimennen Rukian tukkaa.
Viime päivinä olen ajatellut Hisanaa vielä tavallistakin enemmän. Ehkä osasyy tähän on se, että toisin kuin minä ja Rukia, jotka olemme talven lapsia, Hisanani oli syksyn lapsi. Hänen syntymäpäivänsä on käytännöllisesti katsoen nurkan takana.
23. syyskuuta 2006, lauantaiNiin monena päivänä olen nähnyt Rukian kouluvaatteissaan, että hänen näkemisensä punaruskeassa mekossa ja valkoisessa esiliinassa tuntui lähes oudolta mutta samaan aikaan suloisen nostalgiselta. Se palautti mieleeni sen noin vuodentakaisen ajan, jolloin hän oli vielä minulle tuntematon ja kiinnostukseni häntä kohtaan normaalia. Sillä myönnettävä minun on – pakkomielteeni häntä kohtaan on kauan sitten ylittänyt terveen rajan.
30. syyskuuta 2006, lauantaiNäin Rukian Café Parkissa, mutta edes hän ei onnistunut täysin johdattelemaan ajatuksiani kevyempiin suuntiin. Hisanan syntymäpäivä on jo ylihuomenna, enkä tiedä kuinka siitä selviän.
3. lokakuuta 2006, tiistaiSelvisin kuin selvisinkin Hisanan syntymäpäivästä, joskaan en erityisen kirkkain värein. Mieleni ajautui siinä määrin voimakkaaseen myllerrykseen, että on kuin elokuun 25. päivän tapahtumat olisivat toistuneet, mutta nyt kohdistin harkitsemattoman toimintani Rukiaan, mitä kadun erityisen syvästi.
Heräsin murheeseen jo ennen herätyskellon soittoa; jopa unessani tiesin, että mikäli maailmassa olisi pieninkään muren oikeudenmukaisuutta ja hyvyyttä, olisi Hisanani tänään täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Pyöreät vuodet olisivat tietenkin olleet omanlaisensa tapaus, vaikka syntymäpäivät eivät tavallisesti meille erityisiä olleetkaan. Kuvittelimme meillä olevan niin paljon aikaa yhdessä, etteivät elinvuotemme merkinneet mitään. Kuinka väärässä olimmekaan!
Vaikka aikomukseni oli käydä Hisanan haudalla ja viedä hänelle kimppu ruusuja, en siihen kyennyt. Suruni lamautti minut niin, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun oli erityisen vaikea nousta vuoteestani, ja puhelinsoitto ja kukkien tilaaminen rakkauteni haudalle vei kaikki voimani.
Koska en jaksanut lähteä ulos, etsin Hisanan valokuvan muuttolaatikosta, jossa muutamia häneen liittyviä esineitä säilytän. Asetin kuvan pöydälle ja vietin suurimman osan päivästä katsellen Hisanan onnellisesti hymyileviä kasvoja ajalta ennen kuin saimme tietää hänen sairaudestaan. Ajalta, jona kaikki vielä oli hyvin, ennen kuin maailmamme mullistui peruuttamattomasti.
Oli kuin Hisanan kasvot olisivat vaivuttaneet minut hypnoosiin, josta havahduin vasta kuun noustua korkealle taivaalle. Tuska poltti sieluani, ja kipu sai minut harkitsemattomaksi. Halusin vain kuulla lohduttavan äänen lausuvan minulle osoitettuja sanoja, ja siksi etsin Rukian puhelinnumeron luettelosta.
Nopeasti, peläten että asian harkitseminen estäisi minua toimimasta, näppäilin Rukian numeron ja soitin siihen. Sydän villisti hakaten kuuntelin hälytysääntä ja odotin Rukian vastaavan, vaikka uskoin hänen jo olevan nukkumassa.
Odotin kuulevani Rukian äänen kysyvän kuka siellä? tai mahdollisti vain tervehtivän tuntematonta soittajaa. Kuvittelin esitteleväni itseni hänelle ja hänen muistavan minut kahvilasta. Kun viimein kuulin hänen vastaavan, oli puhjeta helpotuksen kyyneliin.
Mutta sanat eivät olleet sitä, mitä olin odottanut.
”Renji, yritä nyt jo ymmärtää!” Rukian raivoisa ääni vastasi mykistäen minut täysin. ”Et voi enää soittaa minulle keskellä yötä, minä käyn nykyisin koulussa! Kun joku niin kutsutuista ystävistäsi seuraavaksi ottaa yliannoksen, soita hätänumeroon, älä minulle!”
Rukiani löi luurin korvaani, mutta vaikkei hän olisi niin tehnyt, tuskin mikään olisi muuttunut. Hänen sanojensa jälkeen en olisi enää voinut sanoa mitään. Niistä huokunut vihamielisyys, joskaan ei minulle osoitettu, oli jotakin, mitä en ollut odottanut. Sanat olivat vain pahentaneet tuskaani.
Muistan sulkeneeni puhelimen, mutta loppuyö sen jälkeen on yhtä sumua. Kun tänä aamuna heräsin, kaduin syvästi tuota yhtä puhelua, joka on vain viimeisin todiste siitä, kuinka pahoin olen elämänhallintani menettänyt. Viimeisin todiste, mutta samaan aikaan myös ensimmäinen kerta, jona suoraan olen Rukiaa häirinnyt.
Minun on löydettävä ulos tästä labyrintista, joksi oma mieleni on minulle muodostunut.
3. marraskuuta 2006, perjantaiOn kulunut tasan kuukausi siitä päivästä, jona öinen soittoni häiritsi Rukian rauhaa. Olen valintani ja päätökseni tehnyt. Ennen kuun vaihdetta jätän orpotyttöni omilleen ja liihotan elämäni rakkauden kanssa tuulessa, vapaana tuskastani ja maallisista murheista, sillä vain niin voin saada elämäni jälleen hallintaani.
Kuitenkin ennen loppua minun on järjestettävä maalliset asiani sellaisiksi, jollaisiksi voin ne surutta jättää. En halua omaisuuteni vajoavan polleiden sukulaisteni huomaan, vaan haluan sillä tehtävä hyvää, ja sen vuoksi soitin tänään asianajajalleni ja sovin tapaamisen ensi torstaiksi.
5. marraskuuta 2006, sunnuntaiTavoistani poiketen heräsin aikaisin ennättääkseni aamujumalanpalvelukseen. Nautin kirkon tunnelmasta ja muistoista, joita se mieleeni toi. Enää muistot Hisanasta ja häistämme eivät tunnu iskuilta palleaani, sillä tiedän meidän olevan taas pian yhdessä.
9. marraskuuta 2006, torstaiYhdessä asianajajani kanssa laadimme testamenttini. Suurin osa omaisuudestani tai siitä saatavasta tuotosta menee hyväntekeväisyyteen, pääosin orpokodeille ja sairaaloille, jotka olen itse valinnut tuntien niiden tekemän työn hyväksi ja varainkäytön viisaaksi.
Poikkeuksen muodostavat vain kirjoistani saatavat tulot, jotka testamenttasin Rukialle, pienelle urhealle orpotytölleni, joka toi kahteen viimeiseen vuoteeni niin paljon sisältöä ja lohtua.
Myös muut maalliset tehtäväni olen suorittanut loppuun, ja varannut hotellihuoneen, jossa viimeiset hetkeni vietän. Oikeastaan olen yllättynyt siitä, kuinka vähän tekemistä minulla oli. Ei hyvästejä, ei lemmikkejä sijoitettavaksi, vain testamentti ja asuntoni järjesteleminen sellaiseksi, jollaisena haluan sen jälkeeni jättää.
14. marraskuuta 2006, tiistaiHuomenna on päivä, jonka iltana menen viimeisen kerran maate, ja siksi olen varannut itselleni hotellihuoneen, vaikka omatuntoni hieman minua siitä soimaakin – ratkaisu on minulle helpoin ja miellyttävin, mutta entäpä hän, joka maallisen tomumajani löytää?
Olen jo monen päivän ajan pohtinut, haluanko jollakin tavoin selittää Rukialle testamenttiani, ja mikäli haluan, kuinka sen haluan tehdä. On itsestään selvää etten voi soittaa hänelle, vaan minun on jätettävä jälkeeni jotakin. Mutta mitä haluan jälkeeni jättää?
Ymmärrettävästi ensimmäinen ajatukseni oli kirje, mutta mitä hänelle kirjoittaisin? Mitä kertoisin? Kuinka voisin muutamien rivien avulla kertoa mitä hän minulle merkitsi, kuinka hän toi valon viimeisiin vuosiini ja kuinka paljon hyvää hänelle toivon? Miten voisin kuvata kuinka hän oli elämäni sisältö ja keskipiste, ja kuinka hitaasti mutta varmasti elämäni ja kaikki ajatukseni kietoutuivat hänen ympärilleen? Kuinka voin tehdä tämän kuulostamatta vaaralliselta mielisairaalta?
Uskon ja toivon tämän kysymyksen olevan yksi niistä, joihin saan vastauksen vasta hieman ennen kuin on liian myöhäistä. Siksi teen pienen poikkeuksen alkuperäisestä suunnitelmastani, jonka mukaan olisin ottanut mukaani vain kuolinvaatteeni, Hisanan valokuvan ja lääkkeeni, mutta tästä syystä minun on otettava myös päiväkirjani ja luonnoslehtiöni, joita saatan tarvita kirjoittaessani Rukialle.
15. marraskuuta 2006, keskiviikkoToimin viisaasti ottaessani mukaani päiväkirjani, sillä juuri ennen kuin nielin uni- ja masennuslääkkeeni viimeiseen tablettiin, ymmärsin voivani kertoa Rukialle itsestäni ja tuntemuksistani parhaiten antamalla hänelle päiväkirjani ja luonnoslehtiön täynnä kuvia hänestä, Café Parkista ja hänestä Café Parkissa.
Sen vuoksi luin päiväkirjani kannesta kanteen ja revin pois joitakin sivuja muun muassa ajalta ennen Hisanan kuolemaa ja siltä ajalta, jonka Rukia vietti toisessa kaupungissa viime kesänä. Ne sivut poltin yksitellen hotellihuoneeni kylpyhuoneessa, ja minua miellyttää, kuinka konkreettisesti katsoin elämäni lehtien palavan kirkkaalla liekillä ja pian sen jälkeen mustuvan ja murenevan tomuksi.
Alan hiljalleen tuntea itseni uniseksi ja tiedän lääkkeiden alkavan vaikuttaa. Jo tätä kirjoittaessani makaan hotellihuoneeni vuoteella Hisanan kuvaa tuijottaen, ja hetkittäin hänen lempeä hymynsä väräjää muuttuen Rukian päättäväiseksi ilmeeksi.
Tiedän nukahtavani pian, ja tunnen siitä pientä surua, sillä vasta äskettäin ymmärsin tunteideni Rukiaa kohtaan olevan veljellistä kiintymystä, rakkautta jota isoveli voi sisartaan kohtaan tuntea. Mielelläni kertoisin sen hänelle lukuisammin sanoin. Siihen aikani ei kuitenkaan riitä, mutta toiveikkaasti oletan hänen osaavan lukea sen kirjoittamieni rivien välistä.
Lennä vapaana, pikkusisko! Minun on aika sulkea kirjani ja laskea kynäni pöydälle.
