Title: Lupaan olla sun
Author: Springways Otaku
Rating: K11
Pairing: Harry/Draco
Genre: angst, romange, fluff, drama, (nyyhky, vaikka ei tämä mikään oikea genre olekaan)
Varnings: Nyyhkyä ja ankeata tunnelmaa olisi luvassa
Disclaimer: Kaikki Pottereihin viittaava kuuluu Rowlingille, biisi Nopsajalalle ja muu (eli tarinaidea ja teksti) minulle.
A/N: Idea tästä tuli mieleen autossa kun yhtäkkiä mieleen putkahti Lupaan olla-laulun kertosäe. Biisihaaste tuli kuvioihin myöhemmin. (eli siis osallistuu biisihaasteeseen) Noh, toivottavasti pidätte <3
Lupaan olla sun
Lupaan olla sun kun päivä kääntyy iltaan, kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen, ei tuu tarpeeks sanottuu, ooh. Draco itki. Hiljaa, aivan äänettömästi kyyneleen valuivat kapeita poskia pitkin ja putoilivat vaaleille sormille. Vaimea nyyhkäys karkasi miehen huulilta.
Malfoyt eivät vollota. He itkevät hiljaa. Ajatus sai hänet kuitenkin itkemään entistä kovemmin.
"Harry, älä", Draco sanoi käskevästi ja astui oven eteen. "Tästä ovesta et mene."
"Draco." Harry sulki silmänsä turhautuneena. "Minun on pakko. Väisty." Hiljaisuus oli painostava, kun miehet tuijottivat toisiaan. "Draco, sinun pitää ymmärtää. Olisin voinut mennä porttiavaimella suoraan Australiaan, mutta halusin hyvästellä sinut", Harry sanoi rauhallisesti, ääni kuitenkin hieman väristen.
"Mutta Harry.." Draco aneli. "En voi sulattaa sitä, että jätät minut yhtäkkiä", Dracon äänestä saattoi aistia jo itkua. Harry käveli ovelle, työnsi Dracon syrjään ja astui ulos.
"Kuvitteletko sinä, että tämä on minulle helppoa?" Harry kysyi seistessään murenevalla sementtiportaalla.
"Harry, älä mene.." Dracon ääni oli taas anova. Malfoyt eivät anele.
Harry katosi hiljaisen poksahduksen saattelemana ja Draco jäi tuijottamaan tyhjää porrasaskelmaa kimaltavin silmin.
Täällä saman kannen alla,
meil on meret meil on maat,
meil on sanat jotka pitää tän kaiken paikoillaan,
päivät kuluu, viikot vierii, piirrän merkin almanakkaan jos tänne kuuluu, sen tuntee.
Ei oo mitään muuta kuin me kunnes kuolen.Dracon elämä mureni kuin porras, jolla Harry oli seissyt. Päivät kuluivat, jokainen oli samanlainen. Harryn syntymäpäivä tuli ja meni. Draco laski päiviä Harryn lähdöstä. Hän oli yrittänyt kirjoittaa, mutta jokainen tekele lepäsi hiljaisessa haudassaan roskakorin pohjalla.
Iltaisin Draco katseli tähtiä, harvoin niitä kylläkin näkyi. Katsoiko Harrykin noita samoja tähtiä siellä maailman toisella puolella? Etsikö hän iltaisin Lohikäärmeen tähtikuvion satojen muiden kuvioiden joukosta? Ajatteliko hän Dracoa?
Epätietoisuus oli musertavaa. Hiljaisuus samaten. Talo oli hiljainen läpi vuorokauden. Kun Draco palasi kaupasta tai postinhakureissulta, roskia viemästä tai mistä tahansa muualta, sisällä odotti autio, kylmä hiljaisuus.
Mitä järkeä elämässä oli? Elikö hän edes enää? Ei ainakaan itsensä vuoksi. Vaan Harryn.
Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan, kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen, ei tuu tarpeeks sanottuu, ooh.
Draco heräsi hiljaisuuteen. Siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut läsnä Harryn lähdön jälkeen. Hiljaisuus oli joissain tilanteissa hänen ystävänsä. Esimerkiksi aamuinen kahvinjuonti aivan hiljaa oli ihanaa. Toisissa tilanteissa se oli taas painajaista. Esimerkiksi silloin, kun Draco heräsi yöllä nähtyään kamalaa unta. Ja kaikkialla oli hiljaista. Se, jos jokin, oli aivan hirveätä.
Draco keitti kupillisen kahvia. Juodessaan ja katsellessaan ikkunasta tasaisena virtana liikkuvia autoja, hänelle tuli kamala olo. Niin yksinäinen. Harry, Harry. Missä Harry oli? Australiassa. Ehkä. Miksi Harry oli Australiassa? Joidenkin aurorijuttujen takia. Milloin Harry palaisi? Niin, milloin?
Sekavien kysymysten ahdistellessa Draco suuntasi olohuoneeseen. Niin se aina meni. Aamukahvia, lukemaan, päivällistä, lukemaan, iltapala, nukkumaan. Tasainen, muuttumaton päivärytmi turrutti hänet.
Sormet tapasivat kirjan tutun, siloisen pinnan. Sivut väistyivät kirjanmerkin tieltä. Kuitenkaan Draco ei pystynyt keskittymään. Kuten ei eilenkään. Tai toissapäivänä. Saati sitten sitä edeltävänä päivänä. Draco vilkaisi kantta. Kuinka koulutat käärmeesi 2. Draco oli aina unelmoinut käärmeestä.
Mihin hän käärmettä tarvitsisi? Ei mihinkään. Draco tarvitsi Harryn.
Tuol on menot, meiningit,
tuol on valot kaupungin.
Laulut kertoo vapaudest, viini vie sut vangikseen,
tyttö antais mulle kaiken, riisuis kaiken paljaaks, vaan jotain puuttuu, sen tuntee.
Haluun jotain muuta kuin tää, haluun mielen, merkityksen elämälle. "Draco? Oletko kotona?"
Kirja putosi kolisten lattialle ja Draco oli seurata perässä. Tuo ääni, tuo jumalainen ääni. Se ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin.. "Harry?" Dracon ääni oli heikko. Aivan kuin hän olisi unohtanut, miten puhuttiin, kuinka ääntä käytettiin. Draco nousi vapiseville jaloilleen ja käveli hieman horjuen eteiseen.
Harry seisoi epävarman näköisenä eteisessä, nojaten seinään. Draco ahmi katseellaan jokaisen tuuman Harrysta.
Mustat hiukset, sekaiset hiukset. Draco rakasti mustaa. Vihreät silmät. Draco rakasti myös vihreää. Ohut salama-arpi piileskelemässä otsahiusten alla. Harryn täyteläiset, punaiset huulet.
Draco oli jo miltei unohtanut, miltä tuntui, kun ne painuivat hänen omilleen. Niin pehmeinä, niin lämpiminä.
Harryn entistäkin ruskettuneempi iho. Lihaksikas vartalo vaatteiden alla. Voi miten Draco halusikaan koskettaa Harrya.
"Draco?" Harry kysyi uudestaan hiemantukahtuneella äänellä ja astui askeleen edemmäs. "Harry", Draco sanoi hiljaa. "Harry, minulla oli.. ikävä." Yksinäinen kyynel valui hitaasti Dracon poskelle. Taas. Draco oli itkenyt kesän aikana useammin kuin koskaan aikaisemmin.
Harry harppoi viimeiset askeleet Dracon luo, Kädet kiertyivät tutun vartalon ympäri rutistaen rakastavasti. Draco kiinnittyi Harryyn kuin hukkuva, haluamatta koskaan päästää irti. Kyyneleet valuivat nyt estoitta, vuolaina ja imeytyivät Harryn paitaan. Draco tärisi. "Ei hätää, olen tässä, olen tässä kulta. Rauhassa nyt vain", Harry kuiskasi Dracolle silittäessään tämän selkää.
"Harry", Draco inahti. "Niin rakas?" Harry kysyi paksulla äänellä. "Minä rakastan sinua. Ethän enää koskaan jätä minua?" Draco tuijotti Harrya kyyneleisin silmin. "Minäkin sinua. En, en enää koskaan. Lupaan olla vain ja ainoastaan sinun."
Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan, kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen, ei tuu tarpeeks sanottuu, ooh.*****
"Ei Harry, ei", Draco vastusteli. "Kyllä Draco, kyllä", Harry sanoi ja painoi Dracon takaisin sohvalle. "Älä nyt pilaa tätä minulta."
Harry polvistui toisen polvensa varaan ja katsoi Dracoa ilkikurisesti, musta samettirasia kädessään. "Draco Lucius Malfoy, lupaan rakastaa sinua nyt ja aina. Tuletko vaimokseni?" Draco painoi päänsä käsiinsä. "Tu-hetkinen! Sanoitko sinä vaimokseni?" Draco yritti näyttää loukkaantuneelta. "No, tuletko vai et? Sano äkkiä, jalka alkaa krampata", Harry ähisi. "Tulen", Draco kujersi ja kiskoi Harryn vierelleen sohvalle. "Onko sinulla minulle sormus?" Draco kysyi silmäillen mustaa rasiaa Harryn kädessä.
*****
"Tämä on aivan upea! Ja ihan Luihuisen värinenkin!" Draco riemuitsi.
Sormus oli tosiaan upea. Se oli hopeinen käärme, johon oli upotettu vihreitä kiviä. Kärme piteli häntäänsä suussaan ja muodosti siten täydellisen ympyrän.
"Eikö sinulle ole sormusta?"
"Ei."
"Hmm.. Leijonasta olisi aika hankalaa tehdä sormusta. Miksi Rohkelikolla on niin typerä eläin?"
"Draco.."
"Se voisi olla leijonan häntä."
"Draco."
"Niin? Ideani on täydellinen, eikö?"
"Ei, se on älytön."
Harry kaappasi Dracon syliinsä ja heti kun heidän huulensa kohtasivat, molemmat unohtivat sormukset.
Lupaan olla sun, kun päivä kääntyy iltaan, kun pöly laskeutuu ja ollaan ihan hiljaa.
Lupaan olla sun ja sanoo senkin ääneen, ei tuu tarpeeks sanottuu, ooh.A/N: Huoh, oli yhtä tuskaa kirjoittaa tuo kohtaus, jossa Harry palaa takaisin. Elin itse täysin siinä mukana, mutta oli äärimmäisen hnkalaa saada se kitjoitetuksi. Toivottavasti ei mennyt ihan pilalle. Kommentteja?
