Kirjoittaja: Ränts
Nimi: Koko luokan rasite
Ikäraja: S
Genre: Lähinnä angst
Haaste: Oppiane, aineena englanti
A/N: En tiedä, jaksaako tällainen ihan vain pahoista oppimisvaikeuksista kertova tarina kiinnostaa ketään täällä, mutta ehkä sillä ei niin ole väliä. Koko luokan rasite
Nojasin koulun kiviseinään matikanluokkien käytävällä. Oli ruokavälitunti, joten tässä oli hyvin aikaa rentoutua. Niinpä olin valinnut soittimestani Britney Spearsia, työntänyt napit korviini ja unohtunut omiin ajatuksiini. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä lauluissa kerrottiin, mutta englanti kuulosti kauniilta Britneyn laulamana. Ymmärsin ehkä hyvällä tuurilla kappaleiden nimet, mutta varsinainen sisältö jäi kysymysmerkiksi. Ei se ollut minua ikinä haitannut. Olin tottunut siihen, etten ymmärtänyt, joten kiinnitin huomioni sanojen sijaan laulajan ääneen, kappaleen rytmiin ja taustamusiikkiin.
Yhtäkkiä joku tökkäsi minua käsivarteen.
”Varpu, mitä ihmeen siansaksaa tuo on?”
Hätkähdin, ja napsautin soittimeni kiinni. Se oli Annukka, uusi luokkakaverini. Hän oli pieni ja sirorakenteinen tyttö, jonka punaiseksi värjätyt hiukset oli koottu päälaelle siistille nutturalle. Hän oli kaunis ja tyylitietoinen tyttö. Nyt hän katsoi minua silmät hämmennyksestä selällään. Punastuin, kun tajusin, että olin huomaamattani hyräillyt Britneyn kappaletta ääneen.
”A-anteeks”, sopersin nolostuneena ja aloin kerätä kuulokkeiden johtoa. ”Mun ei pitäis laulaa ääneen enkunkielisiä kappaleita.”
En osannut lausua, en kirjoittaa enkä suomentaa. Olin vain laulanut korvakuulolta jotain hölynpölyä, joka meni ehkä juuri ja juuri sinnepäin, mutta ei silti mennyt oikein. Minua hävetti ihan kamalasti.
”Kannattaisko jättää se lauleskelu suihkuun?” Annukka naureskeli. ”Mitä sä yritit laulaa?”
”En mitään…”
Annukka jätti asian sikseen, istahti lattialle ja alkoi selata kännykkäänsä. Päätin jättää hänet siihen ja etsiä itselleni jonkun rauhallisemman paikan. Se tehtävä osoittautui mahdottomaksi, sillä ruokavälitunneilla kaikki käytävät ja aulat olivat tupaten täynnä oppilaita. Ehkä minun pitäisi tarkistaa lukujärjestyksestä, mitä ainetta nyt seuraavaksi olisi. Nyt oli ensimmäinen kouluviikko, joten lukujärjestys ja koulun pohjapiirros oli pidettävä kaiken aikaa käden ulottuvilla. Avasin koululaukkuni sivutaskun, kaivoin esille taitellun A4-kokoisen paperin ja vilkaisin keskiviikon saraketta. Vatsassani muljahti. Viiden minuutin kuluttua alkaisi yläasteen ensimmäinen englannintunti.
Vaikka olinkin nyt uudessa koulussa, minulla olisi uusi opettaja ja uudet oppikirjat, en ollut järin toiveikas. Ala-asteen englannintunnit olivat olleet suorastaan traumaattisia kokemuksia, enkä ollut oppinut juuri mitään kuluneiden neljän vuoden aikana. Vaikka saisinkin nyt aloittaa aivan puhtaalta pöydältä, englannista tulisi taatusti entistä isompi stressinaihe. Yläasteella vaadittiin jo jonkinlaista kielitaitoa, eikä enää keskitytty pelkästään perusteisiin. Se vain, että minun taitoni eivät olleet koskaan riittäneet edes siihen, että olisin saanut suomennettua kokonaisen oppikirjan kappaleen. Ymmärsin pari sanaa sieltä täältä, mutta pitkiä virkkeitä en pystynyt kääntämään suomeksi. En ollut koskaan pystynyt.
*
Puolivälissä vuoden ensimmäistä englannintuntia aloin olla jo epätoivoinen. Ihan tunnin alussa opettaja oli pitänyt varmaan omasta mielestään tosi rohkaisevan puheen. ”
Tehän olette jo neljä vuotta opiskelleet englantia, joten olette tässä vaiheessa jo tosi hyviä. Lähdemme siitä. Kyllähän te kaikki jo pystyisitte keskustelemaan luontevasti ulkomaalaisen ihmisen kanssa. Yläasteella vielä hiotaan ja laajennetaan teidän osaamistanne.” Mitä enemmän hän kertoi yläasteen ja seitsemännen luokan opetusohjelmasta, sitä enemmän minun teki mieli juosta karkuun. Minulla ei olisi enää mitään mahdollisuuksia päästä luokalta.
Tunti sujui niin kuin kaikki muutkin tähänastiset englannintunnit. Opettaja ei aina ymmärtänyt antaa toimintaohjeita suomeksi, joten jäin monta kertaa istumaan yksin paikalleni ja katselemaan, mitä kaikki muut oikein tekivät. Se oli inhottavaa. Jouduin nykäisemään jotakuta toistaiseksi melko tuntematonta luokkatoveria hihasta ja kysymään, mitä piti tehdä. Hienoa, näin antaisin loistavan vaikutelman itsestäni uusille luokkatovereille. Varpu, se tampio joka oli liian tyhmä ymmärtääkseen alkeellisintakaan englantia. Tiesin pitkästä kokemuksesta, että minusta tulisi lopulta rasite sekä opettajalle että kaikille luokkatovereille.
”Okei, ja seuraavaksi voitaisiin käydä lyhyt esittelykierros”, opettaja sanoi ja istuutui pöytänsä taakse. ”Kerrotte englanniksi vähän itsestänne, mitä vain mieleen juolahtaa. Mistä pidätte, mitä harrastatte, millainen perhe teillä on? Sana on vapaa.”
Yritin kuunnella luokkatovereitani, mutta ymmärsin yleensä vain ensimmäisen lauseen. Senkin vain siinä tapauksessa, jos esittelijä aloitti kertomalla nimensä. Keskittymiseni herpaantui parin ensimmäisen tyypin jälkeen, ja aloin piirrellä ruutuvihkon kulmalle. Oli ehkä epäkohteliasta raapustaa jotain paperille, kun toiset puhuivat, mutta en jaksanut enää välittää. Englanti oli jo osoittautunut minulle mahdottomaksi oppia ja tunnit olivat silkkaa kidutusta. Miksi en siis voisi viihdyttää itseäni pienillä mukavuuksilla?
Paperille alkoi hahmottua pieni mustavalkoinen kissanpentu. Se oli samanlainen kuin serkuillani, ja se leikki tiukupallolla. Keskityin jokaiseen yksityiskohtaan, enkä tyytynyt epätäydelliseen tulokseen. Kumitin jokaisen epäonnistuneen sutaisun. Oli kiva onnistua edes jossain täydellisesti. Ellei vieraissa kielissä niin sitten kuvataiteessa.
”Varpu? It’s your turn.”
Tajusin, että opettaja kutsui minua. Hän tiesi nimeni vain siksi, että olimme tunnin alussa kiinnittäneet nimilaput pulpettiemme etuosaan. Mutta mitä hän sanoi? Laitoin kiireesti vihkoni kiinni ja työnsi kynän penaaliin.
”Sori”, mutisin pulpetilleni. Opettaja oli kai huomannut, että piirsin. Siitä hän varmaan oli äsken sanonut. Mutta miksi kaikki tuijottivat? Joka ainoa silmäpari katsoi minua odottavasti, eikä opettajakaan näyttänyt yhtään vihaiselta. Vilkuilin hämmentyneenä ympärilleni, kunnes muistin, mikä juttu nyt oli meneillään.
”Ai, onks se mun vuoro nyt?” kysyin pienellä äänellä.
”No niinhän mä just sanoin”, opettaja sanoi kulmiaan kohottaen.
Niinpä tietysti. Voi, kunpa ihmiset lakkaisivat tuijottamasta! Tämä oli tarpeeksi kamalaa ilmankin. Minulla ei ollut tasan mitään esilläoloa vastaan, en ollut varsinaisesti ujo. Uskalsin ihan hyvin mennä luokan etuosaan pitämään esitelmää, enkä ahdistunut edes koulun joulu- tai kevätjuhlissa, jos jouduin esiintymislavalle. Mutta englanninluokassa oli kamalaa joutua puhumaan.
”Öö… My name is Varpu and… I am 13 year old…” aloitin takellellen. Puhe ei ollut luontevaa, sanoin sanan kerrallaan ja pysähdyin sitten miettimää, mikä sana seuraavaksi tulee. Parin ensimmäisen lauseen jälkeen tyssäsi. Mitä muuta voisin kertoa? Tai oikeastaan, mitä minä
osaisin kertoa? Harrastin laskettelua ja käsitöitä, mutta en tiennyt, miten ”laskettelu” ja ”käsityöt” sanottaisiin englanniksi. Voisin kertoa jotain perheestäni, mutta miten sanottiin ”perheeseeni kuuluu…”?
”Yes?” opettaja yritti kannustaa minua jatkamaan.
”Öö… I… can’t say… more”, mutisin varovaisesti. En ollut varma, olinko sanonut sen oikein, mutta en osannut muotoilla asiaa mitenkään muutenkaan. Opettaja näytti kuitenkin ymmärtävän, mistä tässä kiikasti, joten hän antoi vuoron seuraavalle. Heti minun takanani istui Annukka. Saatuaan luvan aloittaa hän karaisi kurkkuaan ja alkoi sopottaa englantia nopeasti ja varmasti, pysähtymättä kertaakaan miettimään sanojaan. Opettajan ilmeestä näki, että tytön puhe teki häneen positiivisen vaikutuksen. Hän nyökkäili tyytyväisenä ja sanoi silloin tällöin jotain väliin. Olettaakseni ne olivat jatkokysymyksiä, mutta mistäpä minä tiesi.
*
Heti koulun jälkeen lähdin käymään läheisessä kahvilassa. Olin ansainnut kupillisen kahvia ja donitsin palkinnoksi tästä päivästä. Taskunpohjalta löytyneet kolikot riittivät siihen juuri ja juuri. Luojan kiitos kahvilassa ei ollut väkeä paljon ollenkaan. Tarjoilijatytöllä ei siis ollut kiire minnekään, joten hän ehti keskittyä minuun asiakkaana. Hän soi minulle päiväni ensimmäisen aidon hymyn. Kiitin kohteliaasti ja kannoin ostokseni pieneen pyöreään nurkkapöytään. Se kylpi läheisestä ikkunasta sisään lankeavassa auringonvalossa.
Siemaisin ensimmäisen hörpyn kuumaa kahvia. Se lämmitti mukavasti sisältäpäin, ja oloni keveni. Se oli ollut vasta lukukauden ensimmäinen englannintunti, ei siis läheskään pahinta laatuaan. Ala-asteajoilta tiesi, että pahimmat hetket odottaisivat vasta sitten, kun opintoja oli jonkin verran jo takanapäin. Ehkä sitten, kun opettaja saisi päähänsä pitää ensimmäiset kokeet. Nyt oli paras vain keskittyä kahviin ja donitsiin.
”Moi, Varpu!”
Aluksi minua harmitti, kun joku häiritsi rauhaani, mutta sitten tunnistin äänen. Käännyin katsomaan wc-tiloista juuri ilmestynyttä Oskua, minua pari vuotta vanhempaa poikaa. Hän oli ollut parhaita ystäviäni ala-asteelta lähtien, mutta parina viime vuonna yhteydenpito oli jäänyt vähemmälle. Niin siinä kävi, kun toinen siirtyi yläasteelle ja toinen jäi vanhaan kouluun. Osku oli pitkä ja komea poika. Hänellä oli tummat nappisilmät, maitokahvin värinen iho ja mustat hiukset ponihännällä niskassa. Vastasin tervehdykseen nopealla nyökkäyksellä.
”Säkin oot nyt yläasteella”, Osku totesi istuutuessaan viereeni. ”Miten sulla on alkanu?”
”Noo, vähän vaikea vielä tässä vaiheessa sanoa”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Kaikki on niin sekavaa vielä.”
”Äkkiä tänne oppii”, Osku vakuutti. ”Ekat viikot on aina vähän sellasta opettelua. Keitä sulla on opettajina?”
”Ootapa hetkonen…” sanoin ja yritin muistella heidän nimiään. ”Luokanvalvoja on Havusen Risto, mut ei meillä kauheena oo muita opettajia vielä ollu. Enkkua oli tänään. Sen open nimi tais olla Irma Saari tai Saarinen… tai joku semmonen.”
”Se on hyvä tyyppi”, Osku kertoi. ”Kysyitkö sä siltä tukiopetusta?”
”En mä”, sanoin päätäni pudistaen. Haukkasin ison palan donitsia siinä toivossa, että voisimme jättää aiheen käsittelyn sikseen. Ala-asteella vanhempani olivat useaan kertaan ottaneet englanninopettajaani yhteyttä ja pyytäneet, että saisin koululta jotain apua. Mitään ei herunut. Opettaja ilmoitti kylmästi, että pärjäsin huonosti silkkaa laiskuuttani. Siltä se varmaan opettajan silmissä näyttikin, kun en yleensä tehnyt läksyjäni. Mutta ihan tosi, miten ne teet, jos et kerta kaikkiaan osaa?
”Tää Irma on ihan jees tyyppi”, Osku sanoi. ”Kannattaa sanoa sille, et sulla on pahoja ongelmia englannin kans. Mä luulen, että se suostuis auttaan.”
”No mä lupaan kysyä siltä ens tunnilla.”
Ei sillä, että se mitään hyödyttäisi.