Tällänen on tässä tullu kirjotettua.
Kaikki oli Hyvin
Paritus: Harry/Ginny, Ron/Hermione
Ikäraja: K-11
Genre: Draama, Romance
Summary: Kertoo Harry ja ystäviensä elämästä Voldemortin tuhon jälkeen.
Varoitukset: Eipä juuri.
Beta: Steelsheen (Vuotiksessa)
1. lukuHarry nukkui Rohkelikkojen makuusalissa. Vierestäkatsoja olisi huomannut hänen näkevän todella hyvää unta, sillä hänen suunsa oli leveässä hymyssä. Hän uneksi tulevaisuudesta – tulevaisuudesta, jossa hän ja Ginny eläisivät yhdessä ja onnellisina. Mutta siinä samassa hän heräsi kuullessaan jotakin epämääräistä ryminää… Harry aukaisi silmänsä ja huomasi Ronin makaavan lattialla sänkynsä vieressä.
”Mitä tapahtui?” Harry kuiskasi hieroen silmiään.
”Perhana… Yritin nousta vessaan ja kompastuin vaatteisiini”, mutisi Ron vastaukseksi noustessaan lattialta. Harry katsahti epämääräistä vaatekasaa, johon Ron oli mitä ilmeisemmin nukkumaan käydessään vaatteensa heittänyt. Hän naurahti Ronille ja kävi uudestaan nukkumaan.
Aamulla Harry heräsi linnunlauluun, jota tosin hieman sotki Ronin äänekäs kuorsaus. Hän nousi sängynlaidalle istumaan ja miettimään edellisen päivän tapahtumia. Voldemort oli kuollut. Enää ei tarvitsisi pelätä, että Voldemort kylväisi terroria ja tappaisi viattomia ihmisiä; se painajainen oli viimein loppu. Harry ajatteli kaikkia jotka olivat menettäneet henkensä sen aikaansaamiseksi. Lupin, Sirius, Vauhkomieli, Fred, Tonks, lukemattomat muut… Harry havahtui mietteistään herätyskellon soidessa.
”Hitto, onko kello jo noin paljon?” kirosi Ron, kun Harry kiskoi jo vaatteita ylleen. Harry ei kuunnellut, sillä hän ajatteli Ginnyä… ”Mitäköhän Ginny tekee parhaillaan?” hän kysyi mielessään.
”Mitäköhän Harry tekee parhaillaan?” mietti Ginny kammatessaan hiuksiaan. Hän oli umpirakastunut. Harryyn… Hän halusi kiihkeästi päästä syleilemään Harryä. Hän teki kaikki aamutoimensa kiirehtien ja lähti rappusia alas oleskeluhuoneeseen.
Sillä välin myös Harry oli kiirehtinyt aamutoimissaan ja paloi halusta puhua Ginnylle. Hän juoksi portaita alas oleskeluhuoneeseen, ja juuri kun hän saapui sinne myös Ginny tuli paikalle.
”Hei!” tervehti Harry hymyillen leveästi.
”Hei sinullekin”, vastasi Ginny. ”No, miltäs tuntuu olla sankari?”
”Jaa-a… Eipä erikoiselta. En tunne oloani yhtään erilaiseksi kuin viikko sitten…” vastasi Harry ja virnisti vähän. Ginny hymyili hänelle. Harry halusi kovasti suudella tyttöä mutta malttoi mielensä.
”Kuule, onko meidän seurustelullemme enää mitään estettä? Nyt kun Voldemort on kuollut…” uteli Ginny. ”Eipä minulle tule mitään mieleen”, vastasi Harry ja suuteli Ginnyä. Ginny vastasi suudelmaan.
Nyt tulee monta lukua, kun kirjoittanut olen tätä jo iät ja ajat.
Luku 2.Harry ja Ginny suutelivat pitkään, ja olisivat jatkaneet vielä pidempäänkin, mutta oleskeluhuoneeseen alkoi tulla paljon väkeä joukossaan myös Ron ja Hermione. Ron tietysti välkkynä ihmisenä keskeytti heidät, vaikka Hermione yritti estää.
”Oletteko te nyt sitten kunnolla yhdessä, vai jatkuuko tämä draama vielä?”
Harry ja Ginny erkanivat toisistaan ja katsoivat Ronia hölmistyneinä.
”Draama?” he kysyivät huvittuneena.
”Tarkoitan siis tätä ramppaamista: olette yhdessä, ette ole yhdessä, olette yhdessä, ja niin edelleen…” sanoi Ron. Harry ja Ginny naurahtivat ja lähtivät kädet toistensa olilla oleskeluhuoneesta kohti suurta salia. Ron ja Hermione tulivat perässä. Suuri sali oli jo siivottu eilisen taistelun jäljiltä, pöydät olivat taas siististi laitettuina, ja ne tulvivat ruokaa. He menivät istumaan rohkelikkojen pöytään, joka oli vielä autio. Harryn kulkiessa pöydän luo kaikki päät kääntyivät katsomaan häntä, mutta hän ei välittänyt. Hän huomasi kaikkien killan jäsenten ja muiden, jotka olivat tulleet taistelemaan, olevan istumassa, eri pöytiin jakautuneina. Heille oli ilmeisesti järjestetty nukkumatilat jostakin päin linnaa.
Päästyään istumaan Harry päätti kysyä erästä mieltään askarruttavaa asiaa:
”No, mitäs me oikein meinaamme tehdä?”
”Mitä tarkoitat?” kysyi Ginny.
”Tarkoitan minua, Ronia ja Hermionea… Lähdemmekö me tänään vai jäämmekö loppuvuodeksi?”
”Hmm… Mitä me täällä enää tekisimme? Minusta me voisimme lähteä,” vastasi Ron.
”Sitten minä lähden myös,” sanoi Ginny.
”Et sinä voi lähteä, sinulla on kouluvuosi vielä kesken!” vastusti Harry.
”Te ette ole edes aloittaneet!” jänkkäsi Ginny. Heidän siinä väitellessään Suuri Sali oli jo lähes täyttynyt ja rehtorin tuolilla istuva professori McGarmiwa oli aloittamassa puhetta:
”Nyt on ilon päivä! Voldemort on viimein kukistettu!” Koko sali räjähti suosionosoituksiin, kun McGarmiwa jatkoi: ”Siitä saamme kiittää erityisesti Harry Potteria, Ron Weasleyta ja Hermione Grangeria, jotka urhoollisesti mahdollistivat Voldemortin tuhoutumisen!”
McGarmiwa odotti metelin laantuvan. ”Mutta nyt pidämme pienen hiljaisen hetken kunnioittaaksemme kaikkia, jotka kuolivat mahdollistaakseen tämän päivän.” Kaikki salissaolijat hiljenivät. Harry, joka muisteli erityisesti Siriusta, Lupinia ja Frediä, huomasi kyyneleen sekä Ginnyn että Ronin poskella.
Harry halasi Ginnyä, pyyhki tämän kyyneleet ja silitti Ginnyn hiuksia kuiskatessaan tytön korvaan: ”Kyllä kaikki järjestyy.” Hän katsoi surullisena ympärilleen ja huomasi Georgen. Tämä oli painanut päänsä pöytää vasten ja Harry oli varma, että hän itki. Myös kaikki muut Weasleyt itkivät ja Harrykin tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän yritti vastustella, mutta ei pystynyt. Pian hänkin itki ja halasi Ginnyä yhä kovemmin.
”Kohottakaamme malja kaikille jotka uhrasivat henkensä tämän päivän mahdollistamiseksi!” sanoi McGarmiwa ja kohotti maljan. Kaikki muut seurasivat esimerkkiä. ”Olen varma, että he eivät olisi halunneet meidän surevan. Eli iloitkaamme!” aloitti McGarmiwa uudestaan. ”Eli syökäämme!”
Tunnelma oli vaisu ja kaikki olivat hiljaisia, mutta silti kaikki alkoivat syödä. Harry näki kuinka Ron tarttui kulhoon, jossa oli paahtopaistia. Hän otti sitä paljon hillitymmin kuin yleensä, eikä hän myöskään ahminut kuten aina muulloin. Harrykin otti paahtopaistia ja alkoi syödä.
Kun kaikki olivat syöneet, McGarmiwa ilmoitti: ”Olen varma ettei ketään teistä kiinnosta enää jäädä kouluun täksi viimeiseksi kuukaudeksi, joten järjestin Tylypahkan pikajunan kuljettamaan teidät kotiin! Kotitontut ovat pakanneet tavaranne ja kuljettaneet ne junaan.”
”Hassua miten hän tiesi, mitä kaikki ajattelivat…” sanoi Ron vaisusti.
Luku 3Harry, Ron, Hermione ja Ginny seisoivat asemalaiturilla ja tuijottivat Tylypahkan linnaa. Melkein kaikki muut olivat jo nousseet junaan.
”Emme ehkä koskaan tule tänne… näe tätä linnaa”, Hermione sanoi haikeasti Ronille ja Harrylle.
”Niin…” molemmat nyökkäilivät. Kun kuljettaja huusi junan lähtemisen merkiksi, he hyppäsivät nopeasti kyytiin ja etsivät vapaan vaunuosaston.
”No mitäs me nyt tehdään? Ei Frediä ja muita kannata kaiken aikaa surra”, kysyi Ron yllättäen vaunuosastossa.
”Hmm… Minun mielestäni meidän pitäisi juhlia voittoa Voldemortista”, ehdotti Ginny.
”Hyvä idea”, sanoivat Harry, Ron ja Hermione yhteen ääneen. Harry suuteli Ginnyä ohimolle ja veti tytön kainaloonsa. Samoin teki Ron Hermionelle.
”No millaiset juhlat järjestetään?” kysyi Ginny Harryn kainalosta.
”Oikein isot, sanon minä!” kommentoi Ron.
Harry nyökkäsi ja sanoi: ”Kutsutaan kaikki ystävämme.”
”Missä me ne järjestämme?” kysyi Hermione. Tuli hiljaisuus. Siinä heillä olisikin ajateltavaa.
”Miten olisi Kalmanhanaukio?” mietti Ginny.
Harry näytti pohtivalta ja sanoi: ”Ei ehkä… Rouva Mustan taulu on ongelma. Vieraat eivät ehkä pitäisi siitä.”
”Ehkä ei…” Ginny irvisti.
”Mutta kuulkaas… Vuokrataan joku huoneisto Viistokujalta!” keksi Harry. Muut (varsinkin Ron ja Ginny) tuijottivat häntä ihmeissään, kunnes Harry tajusi mistä kiikasti. Hän sanoi nopeasti: ”Ei sellainen voi ihan hirveästi maksaa nyt kun Viistokuja on vielä melkein tyhjä.” Ronin ja Ginnyn ilmeet olivat yhä hämmästyneet. ”Ja minä voin maksaa.”
”Eihän se olisi reilua! Sinä olet sankari! Sinun urotyötäsi juhlitaan, ja että sinä muka maksaisit!?” kysyi Ron vähän närkästyneenä.
”Älkää huoliko, ei se haittaa!” sanoi Harry, joka alkoi itsekin tuohtua. He väittelivät asiasta melkein koko matkan.
Kun juna oli jo lähellä King's Crossin asemaa, asia oli päätetty. Harry maksaisi vuokran, mutta muut hoitaisivat järjestelyt. Äkkiä Ron kysyi: ”No mennäänkö ottamaan kamppeet jo valmiiksi?”
”Mitkä kamppeet?” kysyi Harry huvittuneena. ”Me tulimme ilman mitään tavaroita!”
”Ai, tosiaan!” Ronkin tajusi.
”Minulla taas on tavaroita… Ja toivoisin, että Harry voisi tulla auttamaan niiden kantamisessa”, sanoi Ginny ja viittoi Harrylle, joka lähti mukisematta mukaan.
”Voin arvata, ettei tavaroiden kantaminen ole ainoa asia mitä he tekevät…” sanoi Ron irvistäen.
Harry ja Ginny saapuivat vaunuun, jossa kaikki matkatavarat olivat. Jäljellä oli enää muutama matka-arkku ja Harry oletti yhden niistä olevan Ginnyn.
”Mikä näistä on sinun?”
”Tuo”, sanoi Ginny osoittaessaan ylähyllyllä olevaa matka-arkkua. Harry otti siitä kiinni yhdellä kädellä kuvitellen, ettei se ollut painava, mutta siinä hän oli väärässä.
”Sinuna ottaisin kahdella kädellä kiinni tai käyttäisin taikaa”, sanoi Ginny, mutta Harry jätti tämän huomiotta ja riuhtaisi arkun alas. Hetken päästä hän makasi lattialla painava arkku päällään.
”Älä katso minua tuolla mitäs minä sanoin -ilmeellä!” sanoi Harry, sikäli kun sai ilmaa ja virnisti. Hän työnsi arkun ähkäisten pois päältään ja kysyi vielä maatessaan maassa: ”Mitä ihmettä sinulla on tuolla arkussa? Se painaa ainakin kuusikymmentä kiloa!”
Ginny oli kumartunut Harryn ylle ja sanoi: ” Käytin siihen tiivistämisloitsua.” Sitten hän suuteli Harrya ja pitkän suudelman jälkeen auttoi tämän ylös naama leveässä virneessä. Juuri silloin ovi aukesi ja sisään tuli George. ”Ai, hei!” hän sanoi ylipirteällä äänellä. Harry huomasi että George oli itkenyt.
”Hei!” sanoivat Harry ja Ginny. Georgen ilme alkoi nykiä ja niin teki Ginnynkin. Molemmat purskahtivat itkuun ja halasivat toisiaan niin kuin sisarukset halaavat. Harry ei tiennyt miten voisi lohduttaa heitä, sillä häntä itseäänkin suretti. Hetken päästä George ja Ginny irtautuivat halauksesta. Kohta George pyyhki kyyneleensä ja sanoi: ”No, minäpä tästä jatkan matkaa…”
”Minne sinä olet oikein menossa?” kysyi Ginny kyyneleet yhä silmissään.
”Kunhan jaloittelen…”
Kun George oli lähtenyt Harry halasi Ginnyä lohduttavasti. Sitten hän päästi irti, kaivoi taskustaan taikasauvan, osoitti sillä matka-arkkua ja lausui: ”Liikkumitor arkku!” Arkku leijaili perässä, kun Harry lähti kävelemään vaunuosastolle päin Ginny kainalossaan.
4. LukuHarry ja Ginny odottivat junan pysähtymistä ja ovien avautumista junan uloskäynneillä. Ginnyn matka-arkku leijui yhä ilmassa. Uloskäynneille alkoi kerääntyä muitakin ihmisiä. Sitten Ron ja Hermione tulivat paikalle väitellen kiivaasti:
”Juhlissa EI tarjoilla mitään juotavaa, joka olisi kermakaljaa vahvempaa!” Hermione sanoi lujasti.
”Eihän siinä ole järkeä! Pitäähän siellä olla jotain juomaa kaikille täysi-ikäisille!” selitti Ron kantaansa.
”He voivat yhtä lailla juoda kermakaljaa!” jänkkäsi Hermione.
”Älä nyt viitsi! Tiedätkö, kaikki eivät ole yhtä puhtoisia kuin sinä, he halu–” Ron sanoi, mutta ennen kuin hän sai lauseensa loppuun Hermione keskeytti hänet:
”Hyvä on! Juhlissa voidaan tarjoilla tuliviskiä…” hän myöntyi, mutta hän näytti edelleen vihaiselta.
”Joko lopetitte?” kysyi Harry kyllästyneesti, kun he änkesivät Harryn ja Ginnyn viereen.
Ron ja Hermione olivat molemmat hiljaa, kunnes Ron halasi Hermionea ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Hermione vastasi halaukseen ja näyttikin taas leppyneeltä. Juna alkoi jarrutella ja kolista, se oli jo melkein perillä. Kun se viimein pysähtyi Harry harppoi ulos, leijuttaen yhä Ginnyn arkkua.
Hänen katseensa liikkui ympäriinsä. Hän näki muita oppilaita poistumasta junasta ja näiden vanhempia. Hän muisti aavistuksen katkerana, ettei hänellä olisi ketään sukulaista siellä.
”Harry, tule, tuolla on äiti ja isä!” huudahti Ginny, joka oli jo puolimatkassa Ronin ja Hermionen kanssa.
”Joo, tullaan…” Harry vastasi. Hän lähti juoksemaan näitä kohti, vaikka se oli vaikeaa aikamoisessa tungoksessa. Vihdoin hän saavutti heidät.
”No niin, siinähän sinä olet, Harry-kulta! Mennään ulos. Lähdetään sitten ilmiintymällä Kotikoloa kohti”, huudahti rouva Weasley. Kaikki mutisivat myöntävästi ja he kävelivät puomin läpi.
Kun he olivat kävelleet läpi, he jatkoivat matkaa rouva Weasleyn ohjatessa heitä ulospäin asemalta.
Äkkiä Harry kuuli jonkun huutavan nimeään. Hän kääntyi katsomaan taakseen. Yllätyksekseen hän näki kolme tuttua hahmoa. Paksun miehen, jolla oli olematon kaula, melkein yhtä paksun pojan ja laihan naisen joka juoksi häntä kohti. Dursleyt. Harryn ihmetykseksi he hymyilivät.
”Odottakaa hetki!” Harry huusi kaikille kahdeksalle Weasleylle ja Hermionelle, jotka kääntyivät katsomaan.
Petunia-täti halasi Harrya ja sanoi hänelle: ”Saimme viestin” (”Pöllöjä… Hmph…” Vernon-setä joka oli tullut myös lähelle mutisi) ”jossa kerrottiin sinun voittaneen sen pahan velhon ja että meidän ei enää tarvitse piileskellä!” Harry vilkuili hämmentyneenä ympärilleen. Myös Weasleyt ja Hermione olivat tulleet lähelle. ”Hyvin tehty, poika!” murahteli Vernon-setäkin. Nyt Dudley tuli näkyviin. ”Hei…” Dudley sanoi.
”Terve sinullekin”, vastasi Harry vieläkin hämmentyneenä. Sitten tapahtui jotain, mitä Harry ei osannut odottaa. Dudley ojensi kätensä hänelle. ”Anteeksi että pompotin sinua aina”, Dudley sanoi. ”En olisi saanut.”
Harry puristi serkkunsa kättä. ”No ei se haittaa”, hän vastasi virnistäen. ”Uhkailinhan minäkin sinua taioilla…” Viimeinen sana lipsahti hänen suustaan ennen kuin hän ehti tajuta sitä. Hän odotti, että Vernon olisi nostanut kaamean mekkalan siitä, mutta hän pyysikin: ”Haluaisitko lähteä kanssamme kahville? Tahtoisimme jutella, ja pyytää anteeksi.” Harry vilkuili Roniin, Hermioneen ja Ginnyyn. Sitten hän sanoi:
”Menkää te jo, minä ilmiinnyn myöhemmin perässä.” Toiset nyökkäsivät ja lähtivät kävelemään kohti pimeää kujaa, jossa he voisivat ilmiintyä kenenkään näkemättä.
”Mitä se ilmiintyminen on?” uteli Dudley kiinnostuneena, kun he lähtivät kävelemään aseman kahvilaa kohti.
”Se on vähän niin kuin teleporttaamista”, vastasi Harry yllättyneenä siitä, että Dudleytä kiinnosti joku asia, josta hän itse tiesi.
Luku 5.”No, mitäs muuta sinulle kuuluu?” kysyi Vernon-setä kun he olivat istuutuneet aseman kahvilaan, joka tulvi ihmisiä.
”Jaa, että mitäkö minulle kuuluu?” kysyi Harry. ”Eipä tässä kummempia, matkasin juuri viimeiset puoli vuotta etsien suurimman pimeyden velhon sielunpalasia ja tuhoten niitä. Ei kukaan kuuntele”, Harry tokaisi kun Vernon-setä vilkuili ympärilleen. ”Ja sitä tehdessäni, murtauduin maailman suurimpaan ja tarkiten vartioituun pankkiin, jossa lohikäärmeet meinasivat grillata minut ja minun ystäväni”, Harry jatkoi. Dursleyt katsoivat häntä ihmeissään.
”S-s-siis s-sinä murtauduit pankkiin?” kysyi Dudley. ”Eikö se ole teillä rikollista?”
”On kyllä.”
”Oletko sinä siis joku rikollinen?” huudahti Vernon-setä, mutta onneksi kukaan naapuripöytien asiakkaista ei näyttänyt kuulleen.
Harry virnisti vinosti. ”No, en oikeastaan. Voldemortin tuhoaminen edellytti sitä. Uskon, että minulle annetaan anteeksi”, hän vastasi tyynesti.
”Oliko Voldemort se, joka tappoi Lilyn ja Jamesin?” kysyi Petunia. Harry hätkähti. Hän ei ollut koskaan kuullut Petunia-tädin puhuvan vanhemmistaan heidän oikeilla nimillään.
”Kyllä.”
”Ja nyt hän on kuollut?”
”Kyllä.”
”Ja sinä tapoit hänet?”
”Kyllä.”
”Eli sinä olet aika mahtava velho?”
”En oikeastaan. Hänen oma kirouksensa osui minun omaani ja kimposi takaisin”, Harry valisti imarreltuna.
He alkoivat jutella niitä näitä, ja yhtäkkiä Petunia-täti kysyi kiusoitteleva ilme kasvoillaan: ”No mutta Harry… Kerropa onko sinulla tyttöystävää?” Harry punastui hiukan ennen kuin vastasi:
”Joo… Hän oli se punahiuksinen tyttö siitä porukasta jonka kanssa minä olin.”
Dudley tyrskähteli. ”Älä huoli Dudley, kyllä sinäkin jonkun tytön vielä löydät”, hänen äitinsä sanoi. Dudley punastui ja lopetti nauramisen siihen paikkaan.
”Onko teillä kelloa?” Harry kysäisi.
”Ei, mutta tuolla seinällä näyttää olevan”, Vernon vastasi ja osoitti kahvilan seinälle. Totta tosiaan – siellä oli kello, joka näytti myöskin päivämäärää. Oli 29. päivä toukokuuta ja kello oli 16.54.
”No, nyt minun on mentävä”, Harry sanoi. ”Muut jo varmaan odottavat minua. Tulen joskus käymään!”
”Nähdään!” sanoivat Dursleyt ja Harry lähti juoksemaan ulos asemalta. Hän juoksi kujalle jonka oletti olevan tyhjä mutta huomasi, ettei se ollutkaan. Roskien seassa nukkui viinalta haiseva mies, jonka vaatteet olivat nuhjuisemmat kuin Lupinilla koskaan. Harryn kävi sääliksi miestä. Hän varmisti, ettei kukaan nähnyt, ja osoitti sauvallaan miehen vaatteita lausuen: ”Entius.” Miehen vaatteet korjaantuivat. Harry tiesi, ettei tämä juuri auttanut miestä tämän nykyisessä elämäntilanteessa, mutta olisipahan talvella lämpimämpi. Harry hymyili itsekseen. Sitten hän ilmiintyi.
6. lukuHarry istui ruokapöydässä. Rouva Weasley oli laittanut ruuaksi maittavaa perunasoselaatikkoa. Pöydän ympärillä oli yksitoista tuolia, joista yksi oli tyhjä. Sen eteen pöydälle oli asetettu valokuva Fredistä. He pitivät hiljaista hetkeä kaikkien kuolleiden ja varsinkin Fredin kunniaksi. Sitten, seuraten herra Weasleyn esimerkkiä he alkoivat syödä hiljaisina, ilman merkittävämpää ruokahalua. Kun Harry oli syönyt, hän kiitti ruuasta ja meni yläkertaan Ronin huoneeseen.
Harry istui sänkynsä laidalle ja katseli ympärilleen. Ronin sänky näytti siltä kuin siinä ei olisi nukuttu yli puoleen vuoteen – ei sillä, ei siinä oltukaan. Hänen katseensa harhaili sängystä seinille, joilla oli kuvia Kadlein Kanuunoista. Yhdessä niistä oleva huispaaja – nainen – vilkutti Harrylle ja hymyili niin, että hampaat näkyivät. Kuva oli signeerattu nimellä Natalie McCallum, ja hänellä oli sieppi kädessä, mistä Harry päätteli hänen olevan etsijä.
”Hän on lopettanut, tiesitkö sitä?” kuului kysymys ovelta. Ron seisoi ovenraossa, nojaten ovenkarmiin. ”Hän sai lyöjän mailasta päähänsä ja sai aivovamman. Se tapahtui vähän ennen joulua. Se oli iso uutinen, kun olin Billillä ja Fleurilla.”
Harry irvisti. ”Mahtoi sattua…” Hänen katseensa jatkoi matkaansa ja osui ikkunaan, josta oli selvä näkymä puutarhaan. Harry muisti kuinka he – hän, Ron, Fred ja George olivat kitkeneet menninkäisiä ennen hänen toisen lukuvuotensa alkua. Hän katseli pihamaata, kunnes ikkunaan lensi pöllö. Se koputteli ikkunaa pyytäen pääsyä sisään.
”Kukahan se mahtaa olla?” kysyi Ron kiinnostuneena, kun Harry avasi ikkunan. Harry otti kirjeen pöllöltä ja silmäili kuorta.
”Se on minulle”, hän sanoi ja repi kirjeen auki. Harry luki:
Hyvä herra Potter,
velhomaailma kiittää sinua ja ystäviäsi. Kaikki on nyt hyvin. Jästien päämiehet pitävät parhaillaan puheita ja selvittävät kansalaisille tapahtuneen syitä. Ei tietenkään todellisia syitä.
Ministeriö haluaa osoittaa kiitollisuutensa sinua ja ystäviäsi kohtaan. Haluaisimme auttaa teitä jotenkin. Esimerkiksi jos mielessänne olisi jokin uravalinta, kuten vaikka Kadlein Kanuunoiden etsijän paikka? Myös aurorin toimi olisi helppo järjestää. Jos mieleenne tulee jokin asia, jossa voimme auttaa, lähettäkää vastaus tällä pöllöllä, se odottaa kaksi päivää ennen lähtöään.
Ystävällisin terveisin,
Kingsley Kahlesalpa, Taikaministeri”No, mitä siinä lukee?” Ron tenttasi.
”Ai mitä missä lukee?” kysyi huoneeseen saapunut Ginny.
”Kingsley on uusi taikaministeri”, Harry sanoi. ”Ja ministeriö haluaa korvata vaivamme.” Hän irvisti.
”Kingsleykö uusi taikaministeri?” kysyi juuri ovesta tullut Hermione innoissaan. ”Hieno hom–”
”Korvata vaivamme?” ihmetteli Ron keskeyttäen Hermionen. ”Millä tavalla?”
”Kingsley sanoi, että melkein millä tavalla vaan. Esimerkiksi uravalintojen saavuttamisessa”, vastasi Harry mietteliäänä.
”Minä tahdon auroriksi!” Ron huudahti heti riemukkaasti. Hermione näytti pohtivalta.
”Minä tahdon… Taikuuden sopimattoman käytön osastolle työntekijäksi”, hän tuumi. Harry, Ron ja Ginny katsoivat häntä ihmeissään.
”S-siis mitä?” Ron kysyi silmät pyöreinä.
”Tahdon päästä vahtimaan taikuuden väärinkäyttöä.”
Ron toljotti vielä vähän aikaa, mutta luovutti sitten. ”Mitä sinä tahdot tehdä?” hän kysyi Harrylta.
”Aurori. Se minä haluan olla”, Harry vastasi välittömästi.
”Hei!” huudahti Ginny. ”Mehän voisimme pyytää ministeriötä järjestämään ne meidän juhlamme!”
”Joo! Sehän on hyvä idea!” muut ilahtuivat.
”Minä menen kirjoittamaan vastausta”, tokaisi Harry ja riensi etsimään kynää ja paperia.
Luku 7.Hei!
Onneksi olkoon sinulle virastasi taikaministerinä! Minä ja ystäväni mietimme olisiko mahdollista, että taikaministeriö kustantaisi meidän juhlamme. Aiomme juhlia voittoa Voldemortista, ja tarvisimme tilat ja tarjoilut. Uravalintojen osalta minua ja Ronia kiinnostaisi aurorin työ, ja Hermione olisi kiinnostunut työstä taikuuden sopimattoman käytön osastolle ministeriössä. Onnea vielä kerran ja menestystä työhösi!
Terveisin Harry.Harry luki kirjeen vielä kertaalleen ennen kuin laittoi sen kirjekuoreen ja sitoi pöllön jalkaan. Pöllö lähti matkaan...
Illalla Harry istui takan ääressä vielä kun kaikki muut olivat jo nukkumassa – tai niin hän ainakin luuli.
Harry katseli liekkeihin, kunnes yhtäkkiä hänen silmissään pimeni ja hän tunsi jonkun toisen kädet silmiensä edessä.
”Arvaa kuka”, kuiskasi tuttu ääni.
Harrya hymyilytti. ”Hmm… Hermione?” hän kysyi leikillään.
Ginny otti kätensä pois Harryn silmiltä ja kiersi hänen tuolinsa eteen. Tyttö kohotti kulmiaan.
”Minähän se olen”, Ginny sanoi teeskennellen loukkaantunutta. Harry virnisti ja veti hänet syliinsä. Hän nuuhki tytön punaisia hiuksia ja suukotteli tätä. Ginny kääntyi katsomaan Harrya ja hänen ilkikurisesti tuikkivat silmänsä vangitsivat Harryn katseen. Sitten Harry nojautui eteenpäin ja suuteli Ginnyä intohimoisesti suulle. He suutelivat pitkään. Kun he vihdoin erkanivat, Harry kuiskasi: ”Ginny, minä taidan rakastaa sinua.”
Ginny katsoi Harrya pitkään ja tutkivasti ennen kuin sanoi: ”Minäkin taidan rakastaa sinua.” Ja he suutelivat uudestaan.
”Minä taidan mennä nukkumaan”, sanoi Ginny hymyssä suin, kun he erkanivat uudestaan. ”Tuletko sinäkin?”
”Joo, vaikka”, vastasi Harry haukotellen, kun Ginny lähti kohti yläkerran portaita. Harry seurasi perässä ja kun hän oli aikeissa mennä Ronin huoneeseen, Ginny kuiskasi omalta oveltaan: ”Voit sinä tännekin tulla.” Harry hymyili vastaukseksi ja hiipi käytävää pitkin Ginnyn huoneeseen. Hän tajusi käyneensä siellä vain kerran aiemmin. Oli pimeää, joten Harry ei nähnyt paljoakaan. Sen hän kuitenkin huomasi, että seinillä oli vain vähän julisteita tai tauluja, ja nekin harvat olivat huispausaiheisia. Harry pelkäsi lähinnä, että seinillä olisi kuvia hyväkroppaisista rocklaulajista, koska hänellä itsellään ei ollut erityisen lihaksikas vartalo.
”No, sänky on vähän pieni, mutta uskon, että mahdumme molemmat siihen”, kuiskasi Ginny, joka oli jo sängyssä. Harry virnisti. Hän otti paitansa pois ja meni sänkyyn, joka tosiaan oli ahdas. Ainoa tapa miten he molemmat mahtuivat siihen oli, että Harry meni aivan sängyn reunalle ja otti Ginnyn kainaloonsa. Eikä järjestely haitannut Harrya yhtään.
”Hyvää yötä”, kuiskasi Ginny.
”Samoin sinulle”, vastasi Harry ja suukotti Ginnyä. Mitäköhän Ron aamulla tuumaisi…
Noniin, kommentteja!
EDIT: Btw... Mun eka ficci, älkää olko ankaria...
