Otsikko: Meripihkasilmät, joita nuori naaras ei kyennyt unohtamaan
Tekijä: Haruka
Fandom: Soturikissat
Paritus: Vatukkakynsi/ Oravaliito
Genre: Romance, draama, fluffy, oneshot
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Soturikissat maailmoineen kuuluvat Erin Hunterille (joka on neljän kirjailijan pseudonyymi), joten en siis omista mitään.
A/N: Olen saanut juuri luettua Soturikissojen ”Uusi profetia”-sarjan melkein kokonaan ja odottelen kovasti, koska viimeinen osa ”Auringonlasku” saadaan suomeksi kauppoihin. Mieleni teki kirjoittaa näistä kahdesta hahmosta, koska heistä on kummastakin ehtinyt tulla suosikkejani näitä kirjoja lukiessani ja toivoin, että heistä tulisi lopulta pari.
Mikäli joku tätä lukee, olisi mukavaa kuulla kommenttia.
***
Sisarensa karattua toistamiseen Varissulkaa tapaamaan ja rikottua lupauksensa pysyä Myrskyklaanin parantajana, Oravaliito huokaisi syvään. He tarvitsivat parantajaa, eikö hänen hiirenaivoinen sisarensa käsittänyt sitä! Kenestä tulisi seuraava Myrskyklaanin parantaja, jos Lehtilampi hylkäisi velvollisuutensa, rikkoisi valan, jonka oli vannonut?
Oravaliidolla ei ollut nälkä, vaikka metsästyspartio oli äskettäin tuonut tuoresaalista heidän leiriinsä ja Saarniturkki oli kehottanut häntä tulemaan kanssaan syömään sitten kun heidän vuoro tulisi. Oravaliito oli kuitenkin vain huiskauttanut häntäänsä Saarniturkille ja sanonut tulevansa myöhemmin. Lehtisateen mukanaan tuomia värikkäitä lehtiä leijui maahan. Oravaliito hypähti tavoittamaan etutassuillaan yhtä niistä. Juuri silloin hän kuuli takaansa tutun äänen ja naurahduksen mmrau:
”Soturi, joka kuvittelee olevansa vielä pentu!”
”Äh... Sinuna pitäisin suuni kiinni, sillä sinä käyttäydyt joskus ihan samalla tavalla, ellet pahemminkin, Vatukkakynsi”, oranssiturkkinen naaras kääntyi sanomaan kiusaantuneena raidalliselle kollille, joka katseli häntä meripihkan värisillä silmillään.
”Oliko sinulla suunnitelmia tälle illalle?” raidallinen kolli kysyi sitten.
Oravaliito kohautti lapojaan. Häntä harmitti, kun hän oli käyttäytynyt Vatukkakynttä kohtaan välillä todella lapsellisesti, kun tämä oli yrittänyt lähentyä velipuoltaan Haukkahallaa, joka oli Jokiklaanin soturi. Mutta Oravaliito ei mahtanut mitään tunteilleen, jotka valvottivat häntä välillä öisin niin, että hänen oli pakko poistua soturien pesän ulkopuolelle.
”Mitä mietit?” Vatukkakynsi kysyi huomatessaan, miten hiljainen Oravaliito oli.
Oravaliito mietti hetken ennen kuin tunnusti olevansa huolissaan sisarestaan.
”Onko hän taas karannut? Jos on, haluatko minun hakevan hänet takaisin?” Vatukkakynsi kysyi sitten.
”Se ei ole tarpeen. Uskon, että Lehtilampi palaa vielä”, Oravaliito sanoi toiveikkaana.
”Onko jotain muutakin, mikä mieltäsi painaa?” Vatukkakynsi kysyi sitten asettuen makuulle lehtien peittämään maahan ja alkoi puhdistaa turkkiaan aterian jäljiltä.
Oravaliito mietti, uskaltaisiko kertoa Vatukkakynnelle, mitä oikeasti ajatteli tästä. Hän oli joskus aiemminkin sanonut sen, mutta pelkäsi, ettei Vatukkakynsi kykenisi vastaamaan samalla tavalla hänen tunteisiinsa. Saarniturkki oli tuttu ja turvallinen vaihtoehto, Oravaliito oli nukkunut hänen vieressään useina öinä, mutta joku meripihkasilmäisessä kollissa veti häntä enemmän puoleensa. Ja sitä tunnetta oli jatkunut, vaikka Oravaliito yritti työntää mielestään sen ja kiukutella samalla tavalla kuin aiemminkin oli kiukutellut raidalliselle nuorelle kollille.
Vatukkakynsi toisti kysymyksensä ja jatkoi tassujensa puhdistamista. Oravaliito asteli raidallisen kollin viereen ja alkoi vaihtaa kieliä tämän kanssa. Vatukkakynsi hätkähti.
”Mitä nyt?” Oravaliito ihmetteli.
”En muista, milloin olisit viimeksi tehnyt kanssani tällä tavoin”, Vatukkakynsi sanoi hiljaa oranssille naaraalle.
”Vaihtanut kieliä? Eivätkö kaikki klaanitoverit tee niin toistensa kanssa?” Oravaliito vastasi kipakasti.
”Ei, en minä sitä... Oletko sinä minulle vielä vihainen?” Vatukkakynsi kysyi sitten ja antoi samalla Oravaliidon nuolaista toisen korvansa puhtaaksi.
”Mistä minä muka olisin vihainen sinulle?” Oravaliito halusi tietää.
”No... Kun olen niin läheinen velipuoleni kanssa ja sinä olet epäillyt koko ajan, voiko minuun luottaa...” Vatukkakynsi aloitti, mutta Oravaliito sipaisi häntä hännänpäällään kehottaakseen häntä pysymään hiljaa.
Kun Oravaliito oli saanut Vatukkakynnen toisenkin korvan nuoltua puhtaaksi, hän kääntyi katsomaan raidallisen kollin meripihkan värisiin silmiin ja tunsi, miten ne katsoivat hänen lävitseen. Häntä alkoi heikottaa. Nyt hänen pitäisi sanoa viimein se, mitä hän ajatteli.
”Vatukkakynsi...”
”Niin, Oravaliito?”
”Muistatko, kun sanoin, ettei minua tarvitse suojella?” Oravaliito kysyi ja sai raidallisen kollin huokaisemaan.
Oranssi naaras mietti hetken ennen kuin jatkoi:
”Olen kantanut huolta sisarestani, jonka pitäisi olla parantajamme, kun Tuhkamarja kuoli, mutta hän vain laiminlyö velvollisuutensa ja karkasi taas tapaamaan Varissulkaa. Enkä itse tiedä, miten päin olisin, kun näen unia sinusta. Ja niissä unissa ei ole ketään muita kuin sinä. Tiedän olevani hiirenaivo, kun ajattelen sinua niin paljon ja kiukuttelen sinulle niin naurettavista asioista. Mutta tiedätkö mitä, Vatukkakynsi? Jos emme kinastelisi, minulla olisi todella tylsää.”
”Näet minusta unia? Entä Saarniturkki? Eikö hän merkitse sinulle mitään?” Vatukkakynsi ihmetteli.
”Merkitsee, mutta vain ystävänä”, Oravaliito sanoi huiskaisten häntäänsä ja painoi päänsä sanoen hiljaa:
”Minä rakastan sinua, Vatukkakynsi!”
Sen sanottuaan Oravaliito juoksi pentutarhan suuntaan, ilmeisesti katsomaan Ratamohännän pentuja, joiden silmät olivat jo auenneet ja jätti raidallisen kollin tuijottamaan peräänsä kuin puulla päähän lyötynä. Rakastiko Oravaliito todellakin häntä? Vatukkakynsi tunsi sydämensä lyövän nopeammin ja hänen oli pakko seurata oranssia naarasta pentutarhaan saadakseen selvää, oliko hän tosissaan.
Oranssi naaras oli kuitenkin ehtinyt jo soturien pesään ja painanut nenänsä sammaliin. Vatukkakynsi asettui tämän viereen makuulle ja nuolaisi hellästi tämän korvaa sanoen niin hiljaa, etteivät pesässä olevat muut soturit kuulleet:
”Jos se oli totta, mitä sanoit minulle äsken tuolla ulkona, niin minunkin on tunnustettava sinulle, että tunnen samoin.”
”Miksi epäilet minua?” Oravaliito tuhahti sammalista.
”Koska kukaan muu ei ole aiemmin sanonut minulle mitään sellaista”, Vatukkakynsi tunnusti.
Oravaliito tuhahti uudemman kerran ja nukahti kuono sammalissa ja oranssi kylki vasten raidallista, lämmintä kylkeä.
