Title: Lyhyt ikuisuus
Author: Iloinen Sipuli
Rating: S
Genre: romance angst-vivahteella, tuplaraapale
Characters (pairing): Remus/Tonks
Summary:
Tuleva sota ei koskaan ollut tulossa. A/N: Tämä teksti osallistuu tosiaan
Astu epämukavuusalueelle –haasteeseen, epämukavuusalueena paritukset ja romance, ja tämän syntymien onkin ollut kovan työn ja tuskan takana. Tuntui ylipäätänsä mahdottomalta kirjoittaa teksti aiheena joidenkin romanttinen suhde, mutta tässä sitä ollaan… Samoin paritus-käsite on aina ollut henkilökohtaisella tasolla vieras, joten fandomin valittuani lähdin vain suosiolla miettimään canon-pareja, ja pähkäilemään kenestä olisi jotain sanottavaa.
Kuitenkin, tässä tosiaan ollaan, lopputulokseen olen kohtuutyytyväinen ja kirjoittaminenkin oli ihan hauskaa! Tulipa samalla kokeiltua myös raapalepituutta. Kommentteja otetaan vastaan.
Teksti on tosiaan siis löyhästi Tonksin näkökulmasta, ja sijoittuu jonnekin kutos-seiskakirjan aikoihin, kun sota oli käynnissä ja kaikilla ikävää. Tunnelmointia rakkaudesta synkkyyden keskellä, ja sen luomasta kauniista illuusiosta, rakkauden voimasta joka ainakin hetken verran saa kaiken näyttämään kauniimmalta.
*
*
Puiden latvoissa pyörteilevä syystuuli oli kaunis. Taivaanrannan taakse laskeva aurinko värjäsi maailman vaaleanpunaiseksi ja sai ilman kimaltelemaan ja hehkumaan.
Tummuus ja synkkyys olivat kadonneet ja poissa, lähestyvä tuho ja kuolema eivät enää saaneet sijaa, tässä ikuisuuden kestävässä hetkessä kaikki muu oli sysätty taka-alalle. Tuleva sota ei koskaan ollut tulossa. Aamut eivät olleet veren tai murheen värittämiä, vaan ilon, ilon ja lemmen. Hellien suudelmien, kuiskausten, lämpimien kosketuksien.
Elämä oli kaunista, joka askeleella perhoset lähtivät uudelleen lentoon ja taivaan valot värjäsivät maailmaa mitä ihmeellisimmillä väreillä. Jokainen suudelma oli toista lämpimämpi, jokainen kosketus sykähdytti ja sai sydämen pumppaamaan entistä lujemmin.
Eikä hän nähnyt sutta, hän näki sankarin, rakastajan, turvapaikan. Ei ollut arpisia kasvoja, vaan sileät ja puhtaat, ei vuosien vuoraamia silmiä, ei käheyttä, ei nuhjuisuutta. Vain elinvoimaa. Rakkautta.
Hetket hänen kanssaan saattoivat vaimentaa kaikki pahuuden äänet, näyttää jälleen kaikkeuden kauneuden. Liikaa nähnyt, liikaa kokenut, liian paljon menettänyt. Mutta nyt, oli käsi jolla tarttua käteen, jotain jota puolustaa, jotain jonka puolesta elää ja jatkaa. Eivätkä suudelmat olleet vain suudelmia, ne olivat lupaus, ne olivat kutsu, ne olivat jatkumo.
Ehkä eilen ei ollut mitään, ehkä huomenna kaikki olisi jo ohi, mutta tässä hetkessä heillä oli ikuisuus. Maailma, hetket, joita kukaan ei juuri nyt voisi riistää.