Nimi: (lat. Neurasthenia)
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: hurt/comfort
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Pedofilian uhrin jälkioirehtimista.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Ota koppi – haasteeseen kirjoitettu seuraavista elementeistä: inspiraatiosanoina unettomuus ja lihakauppa, tämä valokuva, ja vaatimus, että teksti loppuu keskeneräiseen lauseeseen. Tämä tarina sijoittuu kokonaan ennen sarjan edellisen osan, Miten lyhyt on aikamme, sisälle. Nyt puuhataan 11-vuotiaan professori Litefootin ihan pian 17 vuotta täyttävän Leslie-veljen häitä.Muut tähän verseen sijoittuvat tekstit tägin alla:
(lat. Neurasthenia)
I
Ensimmäisen unilääkereseptin George Litefoot sai noin kahdeksanvuotiaana. Lääkärinä oli muuan englantilainen sotilastohtori, joka piti huolta Pekingin ympäristöön ripotelluista sotilaskeskittymistä. Hän ei ollut tottunut lapsiin, vaikka olosuhteiden pakosta silloin tällöin saattoi vilkaista upseerien kakaroiden tulehtuneita korvia tai kuunnella nuhasta rohisevia keuhkoja.
George muisti ensimmäisestä klinikkavierailusta alasti riisuutumisen sermin takana. Mitään hän ei muistanut siitä, mitä häneltä kysyttiin, tai mitä hän lääkärille vastasi. Lääkärin kyllästynyt ilme oli painunut mieleen, ja sairaskertomus, jonka käsialasta oli vaikea saada mitään selvää.
Nyt lääkkeitä oli pienen apteekin verran. Aamulla, päivällä, illalla ja jokaisen aterian jälkeen oli nappia tarjolla. Pakko niitä ei ollut ottaa, mutta Georgen annettiin ymmärtää, että mieluummin niin kuin olisi uneton. George oli vasta yhdentoista ja syönyt enemmän pillereitä, kuin monet syö koko elämänsä aikana. Silti hän nukkui huonosti.
Lääkkeistä oli vain se hyöty, että hän niiden ansioista oli iltaisin niin tokkurainen, ettei hän pelännyt maata menoa. Painajaisia ne eivät helpottaneet, tai auttaneet nukahtamaan uudelleen, jos hän heräsi keskellä yötä kylmään hikeen, sydän pamppaillen.
Kadettikoulussa toiset pojat kiusasivat häntä siitä, että hän ensin alkuun itki äitiä. Siitä sisuuntuneena George oli opetellut itkemään tyynyyn ja väsyttämään itsensä päivittäisissä voimisteluharjoituksissa niin rättipuhki, että vaikka itse Saatana olisi häntä yöllä käskenyt, niin hän ei olisi pedissä kylkeäkään kääntänyt. Urheilu verissä päin auttoi lääkkeitä paremmin, mutta koulun lääkintäupseerikin silti kehotti jatkamaan käyttöä, kysymättä ikinä Georgelta itseltään suoraa mihin hän olisi apua tarvinnut.
Loppuvuodesta oli tulossa kuitenkin erilainen, sillä isä, prikaatinkenraali Litefoot, oli anonut Georgelle ja hänen veljelleen Leslielle poikkeuslomaa koulusta Leslien tulevia häitä varten. Se ei olisi mikään ihan yksinkertainen viikon reissu, sillä häät pidettäisiin Lontoossa! George ei ollut käynyt kotimaassaan kertaakaan vauvavuotensa jälkeen, ja häntä jännitti kovasti. Leslie oli kertonut juttuja neljän hevosen vetämistä vankkureista, ihmisiä tupaten täynnä olevista teattereista, nuhjuisista kapakoista ja lukuisista kaupoista, sekä savusumusta ja tihuttavasta sateesta. Georgea kutkutti nähdä kaikki itse ensimmäistä kertaa… siksi hän sai odottaessa vielä entistä huonommin nukuttua.
”Mama, Mama...” George parkui viimeistä yötä omassa sängyssään palatsin kodissa. Sänky tuntui kadettikoulun kovien hetekoiden jälkeen epätodellisen pehmeältä. Mörkö kasvoi siinä hiljaisuudessa suuremmaksi. Koulussa joku kuitenkin aina jossain yski ja puhui unissaan, eikä paha päässyt paisumaan. Kotona oli kuitenkin vaikea tukahduttaa avunhuutoja, kun George tiesi kuitenkin äidin kerrankin olevan ihan siinä seinän takana.
Lady Litefoot tuli huoneeseen valkoisessa yömekossaan, mukanaan tarjotin ja juotavaa.
”Mama!” George niiskaisi häpeilemättä, tavoitellen äitinsä syliä käsillään kuin puolet nuorempi poikalapsi. Lady Litefoot asetteli tarjottimen yöpöydälle ja sytytti paljon varjellun kynttilänpätkän, sillä kynttilät olivat kalliita, eikä George saanut polttaa niitä huvikseen, vaikka liekin lepatus olisi ehkä helpottanut nukahtamista. Äiti asettui istumaan lattialle vuodepatjan päälle, poikansa viereen.
”Otetaan lisää lääkettä, niin pian helpottaa”, sanoi Lady Litefoot. Hän murskasi lusikalla kuumaan teeveteen pillereitä ja sekoitti niistä sokerin kanssa yhteen imelää, melkein siirappista lientä. Georgen alahuuli kääntyi rullalle.
”Miksen saa tulla viereen nukkumaan?” kysyi George. Lady Litefoot silitteli hänen unitukkaansa ja pyöritteli silmiään poissaolevasti. Hän oli selvästi väsynyt. Oli keskiyö ja seuraavana päivänä oli määrä nousta laivaan. Viikon verran Lady Litefoot oli vain pakannut neuroottisesti vaatteitaan ja höpissyt itsekseen. Kai hän oli Leslien avioaikeista onnessaan… ja samalla hyvin huolissaan. Leslie täyttäisi kuitenkin seitsemäntoista vasta joulukuussa, ja oli periaatteessa mahdollista, ettei arkkipiispa ehkä hyväksyisikään naima-aikeita. Siitäkin huolimatta, ettei mitään varsinaisia esteitä ollutkaan, varsinkin kun molemmat vanhemmat puolsivat lupaa. Siihen vielä päälle hermoilu siitä, pääsisikö morsian terveenä perille yksin maailmalla matkustaessaan.
”George-kulta, kun sinä olet niin iso poika jo”, sanoi Lady Litefoot. Jos hän oli aivan rehellinen, niin Georgen sopeutumisvaikeudet olivat hänen prioriteettilistansa häntäpäässä.
”Minä olen luokkani pienin ja hintelin ja surkein”, sanoi George, sillä tavalla leikkisään sävyyn, joka sai naisihmisten sydämet sulamaan. Lady Litefoot hymyili pienesti. Hän nipisti poikaansa poskesta.
”Juopas nyt, pieni ja hintelä. Et halua olla väsynyt huomenna, kun on pitkä matka vasta edessä. Laitat sitten päällesi lämpimän kerraston. Merillä on kylmä, varsinkin tähän aikaan vuodesta.
”Mama, kiltti...” George mankui. Lääke teki pikkuhiljaa työtänsä hänen mahassaan, tehden hänen käsistään ja jaloistaan jo vetelät. Unilääkkeitä ei oltu välttämättä lapsille tarkoitettu – George tiesi tämän jopa itse, koska hän oli aiheesta kiinnostunut. Hän oli aina kuunnellut lääkäreitä korva höröllä ja pani mieleensä latinankielisiä sanoja.
Sotilaslääkärin diagnoosi oli heikkohermoisuus
(lat. Neurasthenia) eli neurastasia. Hänen perustelunsa niin rankkaan arvioon juontui siitä, että vaiva tunnettiin Kiinassa yleisesti nimellä shenjing shuairuo, jonka perinteisen opin mukaan aiheutti elämänvoiman, niin kutsun ’qin’ epätasapaino. Sinällään sellaisiin asioihin ei englantilaiset, kaikkeen katkeroituneet tohtorit toki uskoneet, mutta koska George oli kuitenkin niin sanotusti sekarotuinen, sen katsottiin olevan riittävän pätevä mielenterveydellisten ongelmien johtosyy.
Sehän oli ihan yleinen totuus, että seka-avioliitoista syntyy sekapäisiä lapsia. Asialleen vihkiytynyt pediatri olisi voinut olla diagnoosista jotain muutakin mieltä.
Georgella itsellään oli nuoruudestaan huolimatta sellainen tunne, että hänelle annettiin lääkkeitä, koska se oli helpompaa, kuin todella auttaa häntä nukkumaan painajaisista huolimatta. George kaipasi aikuisen lupaa olla hellyyden arvoinen, mutta mitä vanhemmaksi hän kasvoi, sitä enemmän siitä oli kaikille vain vaivaa.
Sitä George-raukka ei tiennyt, että hänen äitinsä motivaatio lääkkeiden suosimiseen oli lääkäreiden ankarasti sälyttämät omantunnontuskat. Moni syyllisti nimenomaan häntä poikansa sairastumisesta. Yhdistettynä se siihen, että isoveli Leslie Litefoot koleerisena ongelmalapsena asetti Lady Litefootin kasvatustaidot muutenkin kyseenalaiseen valoon. Hänet oli helppo taivutella uskomaan miesten määräyksiä omaa äidinvaistoaan enemmän.
”Mama menee nyt nukkumaan. Älä pelkää”, sanoi Lady Litefoot. Kyllähän George sitten nukahtikin näennäisen levollisesti, kuin äidin pieni enkeli. Yksin, ilman kynttilänkään tuomaa lohtua. Koko yön häntä riivasi demonit, mutta George oli niihin niin tottunut, että aamulla vointia kysyttäessä hän valehteli voivansa hyvin.
✄
II
Marraskuu Lontoossa, tuo ensivaikutelmien märkä rakkikoira. Satamassa haisi kalalta, se nyt lienee normaalia, mutta hyh, että kaupungissakin! Se tunkkainen eläintenjätösten lemu, hevosen löyhkä ja pitkin poikin katuja juoksentelevat laihat elukat. Siihen vielä humalaiset ihmiset, keppikerjäläiset ja prostituoidut sikin sokin seassa hienojen silinteripäisten herrasmiesten, hillittyjen opettajattarien ja kauniiden rouvien.
Pienelle pojalle siis jännittävä mahdollisuuksien satumaa! George ihastui heti isänsä taloon Ranskill Gardenissa. Se oli aivan erilainen kuin mikään rakennus, jota George oli koskaan ennen nähnyt. Hän oli nähnyt vain kuvia englantilaisista kartanoista, mutta tämä oli siinä mielessä erilainen, että se sijaitsi maaseudun sijasta aivan kaupungin sykkeessä. Vieressä oli yleinen puisto. Alueena Ranskill Gardens oli melko hienostunut. Lähin naapuri oli kuulemma joku kuuluisa ornotologi.
Häitä varten oli kauheasti vielä puuhattavaa, vaikka varsinaiset juhlat vietettäisiin muualla. Prikaatinkenraali Litefoot oli ilmoittanut, että vierasilla saattaisi kuitenkin käydä sukulaisia ennen ja jälkeen vihkimisen, varsinkin kun järjestelyitä hoidettiin niin ripeässä tahdissa. Hän odotti sukulaisten tulevan ihmettelemään kiirettä.
Palvelijat siivosivat Georgen huonetta. Se oli entisellään siitä, kun perhe oli palannut takaisin Pekingiin – eli hänellä ei ollut siellä vielä omaa vuodetta, vaan vanha vauvankehto. Georgesta tuntui, että missä hyvänsä hän olikin, hän oli aina vähän tiellä. Edes lastenhoitajalla ei ollut aikaa katsoa hänen peräänsä, vaan kaikki tohisivat vain Leslien ympärillä häitä, häitä, häitä.
Ketkä pitäisivät puheita, mitä väelle syötettäisiin? Veisattaisiinko virsiä, vai soitettaisiinko kamarimusiikkia? Morsiamelle mekko, puhtaanvalkoinen kuin Hänen majesteetillaan oli ollut, ja joka oli nyt niin muodikasta.
Jottei päivät olisi kuluneet hukkaan nurkassa kyhjöttäessä, George tunki puoliväkisin palkollisten mukaan näiden hoitaessa juoksevia asioitaan. Hän kävi esimerkiksi hovimestarin kanssa pankissa järjestämässä piikojen ja renkien palkkoja. Sitten hän seurasi heiltä kotoa joka toinen päivä pyykkikorin hakevaa pesulan työntekijää tämän työpaikalle asti, ja joutui päiväksi raskaisiin töihin omistajan erehtyessä pitämän häntä sukulaislapsenaan, koska George puhui niin sujuvasti kiinaa. Omistajalle nolompi kokemus kuin Georgelle, josta oli vain hauskaa kääntää kuivauskoneen kampea ympäri.
Lopulta George uskaltautui ulos ihan yksinkin. Vanhempansa tuskin olisivat häntä luvan kanssa päästäneet, mutta hänpä ei kysynyt sen paremmin lupaa kuin pyytänyt anteeksi. Hänellä oli vähän omaa rahaa, joilla sai ostettua esimerkiksi hyviä toffeekaramelleja. Kaduilla sai kyllä olla todella varovainen, oikein kukaan ei kiinnittänyt mihinkään huomiota. Lontoossa ihmiset huolehtivat vain omista asioistaan. Herpaantuneen pikkulapsen oli helppo jäädä vaunujen alle.
Kaduilla liikkui itsekseen paljon muitakin lapsia. Jotkin olivat töissä lankkipoikina tai myivät sanomalehtiä. Toiset olivat resuisia pikkurikollisia, jotka näppärin sormin käänsivät herrojen taskut polven korkeudella vipeltäessään. Lontoossa tavan ihmiset eivät myöskään arkailleet ojentaa vieraita lapsia kovaotteisestikin. Georgea ravisteli monta kertaa joku vanha mies ja sätti milloin mistäkin pahanteosta. Jostain syystä George ei kuitenkaan pelottanut ollenkaan. Ei, vaikka hän näki juoppoja ja tappeluita. Painajaisetkin kiusasivat vähän vähemmän.
Keittiön emäntä tyttärineen alkoi käyttää Georgea apuna häiden valmisteluissa huomattuaan Georgen liikkuvan kaupungissa itsekseen sujuvasti. Hän haki esimerkiksi postista paketteja tai vahti keittoja palamasta pohjaan.
”Tänään minulla on tehtävä nuorelle herralle”, sanoi tuhti emäntä luottavaisemmin kuin moni muu. George ajatteli sillä tavalla itseään väheksyen, että emäntä ei varmaan hänen tiennyt hänen neurastasiastaan.
”Aina palveluksessanne!” sanoi George iloisesti, saaden piiat keittiössä ihan kihertämään naurusta. Olihan se nyt hassua, että talon isännän poika sillä tavalla pokkuroi henkilökunnalle. Mitä enemmän piikoja nauratti, niin sitä enemmän Georgea huvitti kumarrella syvään. Hän ei välittänyt siitä, vaikka joku olisi pitänyt sitä säälittävänä. Moni piti Georgea joka tapauksessa alimittaisena surkimuksena, teki tai oli hän tekemättä mitään.
”Tahdon että käyt lihakaupassa – sellaisessa, missä leikataan ruhot itse. Älä mene sellaisiin missä myydään vain toisluokkaisia makkaroita. Osta kylkeä ja niskaa, herroille filettä, ja jauhelihaa”, sanoi keittiöemäntä ja osoitti Georgelle talousrahoista tietyn, melko suuren summan rahaa. George oli tehtävästä erityisen ylpeä, sillä se tarkoitti tosiaan sitä, että häneen luotettiin yhtä paljon kuin terveisiin lapsiin. Se hiveli hänen omanarvontuntoaan.
Lihakaupan ulkopuolella häntä tosin rupesi vähän jännittämään. Muut asiakkaat olivat niin hienon näköisiä ja teurastaja itse viiksekäs ja essustaan veressä. Liikkeessä oli lasiset vitriinit, joissa oli esillä leikkeleitä.. George nipisteli ihoaan hiertymille ja nyppi hiuksiaan odottaessaan vuoroaan.
”No mitä pikkumies on vailla?” kysyi teurastaja, lihakauppiaan murju. George meni kysymyksestä hetkeksi aivan lukkoon. Miehen kädessä oli niin valtavan suuri pihvin hakkaamiseen tarkoitettu puupalikka, että se sai Georgen mielen täyttymään ikävistä mielikuvista. Siitä kuului ihan kauhea mäiske, kun pulikka osui raakaan lihaan. George kuvitteli mielessään, miltä se tuntuisi, jos sillä iskisi ihmistä, häntä, täydellä voimalla kylkeen.
Hermostumisestaan huolimatta George sai kuitenkin änkytettyä tilauksen ulos ja hän antoi vapisevin käsin vielä emännän kirjoittaman kauppalapun tiskin yli. George ymmärsi englantia ja kirjoitti moitteettomasti, mutta hänen puheessaan oli ilmiselvä aksentti.
”Ai, olette jotain niikäläisiä. Kenes poikia te olette? Herrasväkeä kyllä, sen nyt näen ihan silmällänikin, mutta täällä harvemmin asioi ketään ulkolaisia”, sanoi lihakauppias. George valahti valkoiseksi. Hän ei ollut mitenkään osannut valmistautua tuollaiseen kysymykseen etukäteen.
Georgen kauhistuttua silmin nähden lihakauppias leppyi sovittelemaan. Lapsen kiusaaminen nyt oli kuitenkin aika huonoa mainosta hänen liikkeelleen. Sitä paitsi, hän tajusi kai itsekin miten tökerösti asiansa ilmaisi. George sanoi isänsä nimen, ja se oli ilmeisesti tuttu, kun miestä rupesi ihan toden teolla lörpöttely kaduttamaan.
”Laitan tähän vähän ylimääräistä. Älä viitsi mainita isällesi mitään, enhän minä millään pahalla! Hauskaa, että nuoriherra Litefoot asioi juuri meillä.”
Päästyään paperiin käärittyine lihapakkauksineen ulos liikkeestä, George oli jokseenkin hölmistynyt. Hänestä tuntui, kuin hän olisi oikeasti tuntenut fyysisesti qin vaihtavan sisällään suuntaa. Neurastasian aiheuttama hermostuneisuus pulppusi hänestä ulos, ja sisälle meni jotain muuta.
Oliko tämä sitten sitä elämänvoiman tasapainottelua? Kaksijakoinenhan George tavallaan väkisinkin oli, asuinpaikastaan riippumatta. Lapsi kahden eri kulttuurin välistä. Kaksien odotusten ristitulessa, kahden mielipiteen keskivaiheilta. Lihapakkauksia kotiin kantaessaan ja itseään rauhoitellessaan George tajusi ikäistään kypsemmin, että Lontoossa ’herra Litefoot’ oli murtavaa ulkomaalaislasta parempi julkisivu.
Tämän syyn vuoksi myös Leslie halusi nimenomaan avioitua Lontoossa, englantilaisessa kirkossa, mahdollisimman vanhoillisin tavoin, sillä se oli kaikista paras tapa vahvistaa hänen ja tulevan vaimonsa asemaa britti-imperiumin silmissä. Kumpikaan pojista ei ajatellut äitinsä suvusta pahasti, vaan kyseessä oli puhtaasti käytännön pakottama mielipide.
George rupesi illalla harjoittelemaan aksenttiaan pois, vaikkei hän sitä ennen ollut edes ajatellut siinä olevan mitään vikaa.
✄
III
Kerrankin George ei ollut talon ainoa uneton, vaan kaikilla isää, äitiä ja Leslieta myöten oli vaikea rauhoittua levolle. George totesi heille nenäkkäästi, että heidän pitäisi käydä juttelemassa neurastasioistaan lääkärille. Ehkä se ei ollut niin hauska juttu sen huomioon ottaen, miten heistä jokaisella oli hermot kuin viulunkielet. Georgesta se oli kuitenkin kaikessa lapsellisuudessaan oikeudenmukainen kommentti.
Jopa perusluonteeltaan äkkiväärää Leslieta olisi voinut kuvailla tällä haavaa hermoheikoksi. He eivät olleet kuulleet uutisia Purnimasta, hänen morsiamestaan, sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt karavaanin matkassa Intian sisämaasta kohti Bombayta, josta hänen oli määrä nousta laivaan. Heillä ei ollut tietoa, matkustaisiko hän Persianlahden kautta, vai tulisiko laiva kenties Punaistamerta pitkin Suezinlahteen. Molemmat olivat vaarallisia reittejä kenelle tahansa, mutta Purnimalle yksin ja lähes varattomana matka oli ennenkuulumattoman hengenvaarallinen. Leslie odotti kuumeisesti viestiä siitä, että hän olisi päässyt turvallisesti manner-Euroopan puolelle.
George oli yksitoistavuotiaana vähän liian nuori ymmärtämään kaikkia heidän ympärillään leijailevia uhkatekijöitä. Liekö Lesliekaan ollut puoleksikaan niin kartalla kuin olisi pitänyt, häntä nyt ei hyvällä tahdollakaan olisi kutsunut mieheksi. Kyseessä oli siloposkinen, melko pienikokoinen ja jokseenkin ajattelematon nuorikko.
Prikaatinkenraali Litefoot käyskenteli päivät pitkät takapihalla ympyrää, niin että nurmikkoon oli painautunut jäljet, ja hän voihki epämääräisesti ääneen. Lady Litefoot ompeli sormenpäät tunnottomina pitsejä kukkaistyttöjen mekkoihin. Tarkoitus oli järjestää häät kaikkine muodollisuuksineen. Kenellekään ei saanut jäädä epäselväksi, että liitto oli tosissaan solmittu.
Georgelle oli vähän epäselvää se, miksi asioiden oli näytettävä paperilla vedenpitävältä, ja toisaalta oltava ulkopuolistenkin silmiin näyttävä spektaakkeli, mutta hän oletti sillä olevan jotain tekemistä sen kanssa, että Purnima oli Intian parseja. Kai se asetti liiton laillisuuden takaamiseksi haasteita. Isä kirjoitti kirjeitä. Kauhea työ asioiden valmistelussa.
George se osasi pysyä pois jo tieltä ja tutustui hääjärjestelyiden aikana paremmin isänsä ikäneitosisareen, Agathaan. Agatha-täti mielellään hauskutti Georgea viemällä häntä pitkin poikin museoissa, taidenäyttelyissä ja sen sellaisissa.
”Kauhea itku ja poru mokomasta asiasta. Olisitte pyytäneet sitä hempukkaa tulemaan sinne Pekingiin ja olisitte matkustaneet yhdessä, niin ei tarvitsisi nyt nieleskellä pala kurkussa”, jutteli Agatha-täti Georgelle neuloessaan sukkaa.
”Se olisi ollut vähän vaikeaa, kun siitä olisi tullut niin pitkä kiertomatka. Aika moni voisi haluta maharadžan tyttärelle käyvän kalpaten”, selitti George. Agatha-täti ei ollut asiasta niin vakuuttunut. Hänestä koko touhu oli maistui hötkyilyltä.
”Toivottavasti on sitten vaivan väärti. Veljesi mouruaa kaiket illat kuin kollikissa pistoksissa. Se on vakava vaiva se lempi.”
”Pahempi kuin neurastasia?” kysyi George samaan aikaan leikillään, kuin vähän vakavastikin. Agatha nakkeli hänelle naksuvia niskojaan.
”Hyh. Älä herjaa”, hän sanoi. George ymmärsi vanhanpiian puheesta, että lempi tosiaan oli neurastasiaa pahempi, ja hyvä niin.
George jäi yöksi tädin luokse, sillä heidän oli tarkoitus mennä yhdessä katsomaan eläintieteellisen seuran akvaariokaloja tulevana avoimien ovien päivänä. Myös Leslien oli tarkoitus tulla heidän mukaansa, jotta nuorukainen olisi saanut hetkeksi jotain muuta ajateltavaa.
Vierashuoneessa haisi vuohelta. Jos totta puhutaan, niin Agatha-täti itsekin haisi vuohelta, mutta hän oli ankarasta ulkonäöstään huolimatta sillä tavalla rujosti sympaattinen nainen. George piti hänestä, vaikka hän olikin välillä aika tiukka. Täti peitteli Georgen mielellään petiin, antoi juotavaa ja kertoi satuja, eikä sanonut ensimmäistäkään pahaa sanaa siitä, että veljenpoika halusi polttaa pöydällä öljyvaloa. Se oli aika kiltisti tehty.
Georgen oli edelleen vaikea nukahtaa, vielä vaikeampaa näin vieraassa paikassa. Hän yritti kuitenkin tukahduttaa vaikerruksen makaamalla kippurassa mahallaan, mutta Agatha-täti kuuli hänen vinkuvan nyyhkimisensä joka tapauksessa. Hän tuli huoneeseen katsomaan hänen vointiaan. Täti oli vielä päivävaatteissaan, sillä hän oli luonteenlaadultaan yökukkuja.
”Poikakulta, voitko huonosti? Oletko tulossa kipeäksi?” täti kysyi ja kokeili Georgen otsaa. Se oli enemmän viileä kuin kuumeinen, silti hikinen. Georgea ujostutti, mutta hän kertoi sitten kuitenkin painajaisistaan, ja näkymättömistä käsistä, jotka koettivat takertua häneen. Täti kuunteli kertomusta vakavana. Hän silitti Georgen kylmää kättä.
”Onko Georgelle tehty jotain pahaa? Minkälaista pahaa? Kyllä sinä tädille voit aina kertoa”, sanoi Agatha-täti. Kukaan ei koskaan ollut kysynyt Georgelta suoraa demonin nimeä. Hän oli liian nuori ymmärtääkseen, mitä pahojen kädet olivat hänestä vailla, tai miksi niljakkas käärmeenkieli luikerteli sisällä hänen suussaan. George yritti pukea sitä sanoiksi, mutta ei pystynyt. Hän vain osoitti alavatsaansa ja piteli sitä, kun se kipristeli.
”Mahaan sattuu”, hän sanoi. Täti laski hänelle lasillisen vettä. George oli niin tottunut siihen, että saikin aina veden sijasta lääkkeitä, että hän purskahti ihan itkuun, kun se oli vain vettä. George itki ja itki ja itki ja odotti milloin Agatha-täti käskisi häntä reipastumaan, mutta päin vastoin, hän käski antaa kaiken tulla kerralla ulos. Silloin tuli itkun perästä oloa kuin oksennusta, tekijöiden nimiä, irstaiden tekojen irstaampia kuvauksia lapsen haparoivin ymmärryksen mukaan kuvailtuna.
Tädillä oli sinimusta peukalonkynsi. George ei ollut kohteliaisuuttaan kysynyt minkä takia, mutta hän huomasi tädin purevan peukaloaan häntä kuunnellessaan.
”Ikävä tapa, kynsien pureminen. On kuulemma yksi hermoheikkouden oire. Ja pah!” sanoi Agatha-täti huomattuaan Georgen kysyvän ilmeen. George oli ihan hämmästynyt. Agatha-täti ei näyttänyt ollenkaan sellaiselta ihmiseltä, jolla olisi vaikeuksia hermojensa kanssa. Tätihän oli sanavalmis kaikkeen ja töksäyttelyyn taipuvainen! Eihän hänellä voinut olla neurastasiaa, hänhän oli niin tuima?
”Kuulehan George, veljenpoikani. Olet aivan täydellinen pieni poika, et ole tehnyt mitään väärää”, sanoi Agatha-täti varmasti.
”Mutta...” sanoi George. Hänen päähänsä oli pienestä pitäen iskostunut se, että jokainen saa ansionsa mukaan. Muiden suosio tuli ansaita, ja vain konttausikäiset lapset saivat hoivaa ilman mitään velvollisuuksia. Jopa hänen äitinsä oli antanut ymmärtää Georgen olevan liian vanha rakastettavaksi sellaisenaan. Jopa äidinrakkauden vastikkeeksi oli oltava nätisti, ja öisinkin hipihiljaa, vaikka itse Helvetti olisi ollut irrallaan.
”Haluaisitko, että täti jää tähän yöksi?”
”Olenko minä aivan kamalan sairas?” kysyi George, koska se oli hänen näkökulmastaan järkevä kysymys. Agatha suukotti häntä päähän ja poskelle. Siitä tarttui ihoon voimakas vuohenhaju, mutta George irvisti vain ja nautti suosiosta.
”Johan tästä maailmasta loppuisi terveet kesken, jos kaikki vähän eriskummalliset olisivat sairaita! Nyt unohdat kaikki humputukset, sanot itse itsellesi, että kuulkaapas kaikki, minä olen viaton, ei paha saata minuun koskea.”
”Minä olen viaton, ei paha saata minuun koskea?” George tapaili arasti tädin opin perästä.
”Fiksu poika”, sanoi Agatha-täti ja jäi kuin jäikin Gerogen seuraksi, kunnes tämä sai unen päästä kiinni. Sinä yönä hän ei nähnyt unia, ei hyviä, muttei pahojakaan. Untenmaan toisella puolella oli avara tyhjyys. Jostain kuului vain yksi ääneen laskettu ajatus:
”Olen viaton, viaton, eikä paha minuun saata...”FIN
