Otsikko: Lasijoutsen
Ikäraja: K-11
Fandom: Fullmetal Alchemist
Paritus: Roy Mustang/Edward Elric
Genre: angst
Beta: aye (en tiedä pyöriikö enää täällä)
A/N: tämä on vaanha ficci, mutta löysin sen vuotiksesta ja lukaisin läpi ja tulin siihen tulokseen että täähän on ihan hyvä! :----) postaan sen siis tännekin.
Olit siinä haavoittuneena, tuskissasi, kuolevana, mutta silti niin helvetin kauniina. Silläkään hetkellä en voinut olla katsomatta hiuksiasi, jotka laskeva aurinko sai kiiltämään kauniisti kuin tuhannet ja taas tuhannet ohuet kultalankasäkeet – ainoa ero oli vain, että sinun hiuksesi olivat kauniimmat. Sinun silmäsi olivat kiinni, mutta pystyin kuvittelemaan, kuinka kirkkaasti ne olisivat tuikkineet kuin kourallinen kyyneleitä. Huulesi olivat hieman raollaan, enkä pystynyt olemaan miettimättä, miltä ne tuntuisivat omiani vasten, painamassa tulikuumia suudelmia solisluilleni tai hapuillen vatsanseutuani nälkäisesti. Huuliesi lomasta valui pieni ja tasainen verinoro. Se havahdutti minut tähän hetkeen, kyykistyin vierellesi, ja pyyhkäisin veren hihallani pois poskeltasi hellästi. Univormuni karhea kangas kaiketi havahdutti sinut, sillä silmäsi rävähtivät auki, ja katseesi etsi jotain kuin hullu helpotusta.
Enkä voinut olla hymyilemättä varkain, näytit niin kauniilta ja vahingoittuvaiselta kuin lasinen joutsen vasten kivistä katua.
Tarkensit katseesi minuun. Kultaiset silmäsi näyttivät säikähtäneeltä, mutta samalla helpottuneilta. Olitko helpottunut nähdessäsi minut? En tiennyt, mutta hymyilin sinulle. Kurtistit hieman kulmiasi pyrkien istumaan. Autoin sinua. Tartuin sinua olkapäistäsi nostaen sinua hellästi istuma-asentoon. Olit niin hento, enkä halunnut rikkoa sinua. Tuin selkääsi, kun katselit ympärillesi. Näytit järkyttyneeltä, ja minun kävi sääliksi; olithan vasta nuori poika. Sinun kauniit silmäsi eivät olisi saaneet nähdä tälläistä. Käänsit katseesi takaisin minuun.
”Eversti..”
”Edward.”
”Mitä.. tapahtui?”
”Ei mitään tärkeää.”
Hymyilin pehmeästi sinulle. Taisit huomata sen, sillä jotain olemuksessasi muuttui silloin: näytit hetkessä vuosia vanhemmalta, varmemmalta sekä jotenkin.. rennommalta. Hymyilit minulle takaisin. Näytit niin kauniilta, ja epäilin, olisiko maailmassa mitään yhtä kaunista kuin sinä siinä. Kasvosi olivat verestä tahriintuneena sekä vaatteesi repeytyneinä. Rautainen kätesi kiilsi auringon viimeisten säteiden voimasta, ja siristit hieman silmiäsi. Yskäisit selvittääksesi kurkkuasi, ja sait ilmoille vain korahduksen ja veripisaroita puvulleni. Katsoit minuun anteeksipyytävästi. Katsoin veripisaroita laskien ne hiljaa mielessäni, yksi, kaksi, kolme ja seitsemän.
”Ei se mitään”, sanoin, vaikket edes pyytänyt anteeksi. Ilmeesi kertoi sen. Ilmeesi kertoi myös, että jokin oli vikana. Sinussa ei ollut koskaan mitään vikana.
”Oletko kunnossa?”
”Olen..”
”Sattuuko paljon?”
Ääneni oli hiljainen. Jokin painoi sanojani kurkussa lähettäen ne ulos hiljaisina kuiskauksina.
Nyökkäsit.
Silloin minuunkin sattui.
Suljit silmäsi, ja yskit hieman lisää verta. Kolmetoista veripisaraa tippui muuten niin puhtaantummansiniselle univormulleni. Ne pistivät silmään, mutten välittänyt. En välittänyt sillä hetkellä mistään muusta kuin sinusta.
”Mihin sattuu?”
”Kaikkialle.”
Et puhunut paljoa, mutta sinun ei tarvinnutkaan. Koko olemuksestasi näki jo sen, kuinka sinuun sattui; en tietenkään voinut edes kuvitella sitä kärsimystä, mitä jouduit kestämään. Silti näytit niin tyyneltä pinnalta, niin kauniilta. Niin helvetin kauniilta. Enkä tiennyt, miten teit sen. Tai ehkäpä se oli juuri siinä, että et tehnyt mitään, ja sait ihmiset ympärillä lankeamaan jalkojesi juureen.
Joskus oli aika, milloin minäkin sain saman reaktion aikaan ihmisissä.
Yskit taas. Veritipat lensivät univormulleni, enkä enää edes huomannut niitä. Ainoa, jonka jaksoin enää huomata, olit sinä. Roikutit päätäsi. Otin sinut syleilyyni pudottautuen pehmeään hiekkaan polvilleni. Katsoit minuun epävarmasti kuin tietäen, mitä oli tulossa. Kyyneleet kimalsivat silmäkulmissasi, kun katsoit minuun katseella, jolla kukaan muu ennen sinua ei ollut minua katsonut. Se oli katse, joka pysäytti sydämeni kolmeksi kokonaiseksi sekunniksi, kunnes yskit taas.
Silitin kultaisia hiuksiasi.
”Kaikki on hyvin, Edward. Kohta pääsemme pois täältä..”
Jaksoit vain nyökätä vastaukseksi. Päätin hymyillä sinulle, ja sinäkin hymyilit minulle, vaikka olit selvästi väsyneempi kuin koskaan ennen. Oli, kuin olisit valvonut yhdeksänkymmentä päivää ja yötä vain maaten sängylläsi ollen väsynyt, mutta et pystynyt nukahtamaan. Minäkin olin valvonut monia öitä niin. Ja tiesin, että sinäkin olit.
Käteni jatkoi hiustesi silittämistä.
Kului tunti ja toinenkin. Hytisit sylissäni, ja pitelin sinua, enkä halunnut koskaan päästää pois. En koskaan. Ruumiisi tärisi vasten omaani, ja kylmä tuuli puhalsi meitä kohti. Se oli ankara ja kova, ja se pureutui jokaisen vaatekerrokseni läpi luuhun ja lihaan asti saaden minutkin tärisemään. Mutta sinä tärisit enemmän. Tärisit, kuin se olisi hengestäsi kiinni. Päästin sinusta hetkeksi irti aikomuksenani antaa sinulle takkini – en minä sitä tarvitsisi. Ainakaan yhtä paljon, kuin sinä tarvitsit minua juuri silloin.
Levitin tummansinisen univormutakin yllesi. Kangas kahisi, ja pitelit siitä kiinni. Minä pitelin sinusta kiinni. Aika piteli meistä molemmista kiinni. Polveni upposivat pehmoiseen hiekkaan, mutta en antanut sen häiritä.
”Eversti..”
En kuullut sinua. Puhuit niin hiljaa.
”Roy?”
Kuulin sinut. Katsoin suoraan silmiisi upoten niihin kuin pohjattomaan mereen ankkuri jalkaani sidottuna. Katseesi oli väsynyt. Olit väsynyt, minäkin olin. Pitelin sinua paremmin käsivarsillani. Tähdet valaisivat kasvojasi. Kasvoistasi näkyi likaa ja kuivunutta verta, väsymystä, kipua ja tuskaa, ikävää ja kitkeryyttä.
Yskit taas.
Silmänurkastasi valui hopeinen kyynel, joka tippui ohimon kohdalta hiuksiisi. Pyyhkäisin kyynelnoron pois kasvoiltasi yrittäen olla itse kyynelehtimättä. Oli vaikeaa nähdä sinut niin tuskaisena ja pidätellä kyyneleitä. Se sattui niin helvetisti. Halusin korjata ja parantaa sinut, kuivata kyyneleesi ja pestä pois kaiken sen tuskan ja lian vartaloltasi.
Itkit.
Minäkin itkin. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun katsoin sinun itkuasi. Se sattui enemmän kuin mikään tänä iltana. Se sattui, kuin tuhat puukkoa olisi lävistänyt sydämeni ja miljoona luotia rei’ittänyt kehoni. Painoin kasvoni hiuksiisi.
Sinä tärisit. Minä tärisin.
Sinä itkit. Minä itkin.
Sinä olit kuolemaisillasi. Minä olisin halunnut.
”Edward, minä rakastan sinua.”
Painoin huuleni huulillesi. Olit hämmentynyt, se oli varmaa, mutta silti nostit tärisevän kätesi poskelleni haroen hiuksiani. Maistuit ihanammalle, mitä olin koskaan kuvitellut. Se jatkui kauan. Et halunnut päästää irti, enkä minä ollut valmis päästämään.
Se kuitenkin loppui, kuten kaikki hyvä loppui aikanaan. Hymyilit. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun suljit silmäsi viimeisen kerran. Rintakehäsi lakkasi kohoilemasta hengityksesi tahtiin. Pääsi nojasi rentona rintaani vasten. Ja hymyilit yhä. Näytit levolliselta.
Minä en ollut.
Sisälläni joku repi sieluani palasiksi, huusi ja särki sisuskalujani. Pinnalta olin kylmä ja tyyni. Vain kyyneleet valuivat hiljakseen lasittuneista silmistäni.
”Minä rakastan sinua, Edward Elric. Minä rakastan sinua aivan rikollisen paljon, enkä taida kestää. Rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua.
Rakastan sinua, rakastan sinua aina.”
fin
