Title: Hyvästi veli
Author: Arende
Genre: Angst
Rating: S
A/N: Se on tositarina. En ole sitten ollenkaan varma, kuuluuko tämä tänne. Voi siirtää muualle, jos tämän on parempi muualla.
***
Oli kaunis täysin tavallinen aamu. Tai ei nyt aivan tavallinen. Meillä olisi tänään koulussa lelupäivä ja minä 8-vuotiaana pikku tyttönä olin aivan innoissani.
Tammikuu oli aluillaan ja ulkona oli reilusti pakkasta. Söin murjottaen aamupuuroni ja puin toppavaatteet päälleni. Nappasin reppuni ja pussin, jossa oli joululahjaksi saaman barbie. Huusin äidilleni hei heit ja lähdin astelemaan kohti koulua.
Koulun pihalla tapasin luokkakaverini ja parhaan ystäväni. Hänen kanssaan vertailimme lelujamme ja olimme molemmat aivan innoissamme. Olimme odottaneet lelupäivää niin kauan.
Viimein koulunkellot soivat ja juoksimme kouluun sisälle. Jätimme ulkovaatteemme naulakkoon ja ryntäsimme luokkaan omille paikoillemme.
Tuntui, että opettaja puhui ikuisuuden tylsistä aiheista, kuten matematiikasta ja ympäristötiedosta. Viimein hän antoi meille luvan ottaa lelumme esiin. Innoissani kaivoin barbieni esiin ja katselin uteliaana, millaisia leluja muilla oli. Opettaja veti tuolin luokan eteen ja pyysi meitä yksi kerrallaan tulemaan luokan eteen istumaan ja kertomaan lelustaan. Hermostuneena odotin omaa vuoroani ja viimein kävelin tuolille istumaan.
Kerroin barbiestani, kuinka se esitti Barbie-nimistä barbieta. Kerroin sen olevan eläinlääkäri. Barbien mukana tuli pieni koira ja kissa, myös pieni lääkärin laukku oli mukana. Laukussa oli erilaisia lääkärin tarvikkeita. Kaikkein hienoimman jutun jätin viimeiseksi. Nimittäin koiran ja kissan kopan. Otin sen esiin ja painoin erästä nappulaa kopan päällä. ”Mjau mjau”-ääni kuului lelusta. Luokkatoverini henkäisivät ihmeissään. Painoin toista nappia, nyt kuului ”Vuf vuf”-ääni. Jotkut ystävistäni näyttivät hieman kateellisilta. Hymyilin ja menin takaisin paikalleni.
Lopulta kaikki olivat esitelleet lelunsa ja saimme ryhtyä leikkimään niillä. Minä leikin barbiellani ja paras ystäväni, Hanna-Riikka, leikki kissalla ja koiralla.
Meillä oli niin hauskaa, mutta sitten eräs täti tuli pyytämään opettajamme hetkeksi käytävään. Heti kun opettajamme takana ovi oli sulkeutunut, supina alkoi. Kuka täti oli ja mitä asiaa hänellä oli opettajallemme?
Pian opettajamme tuli takaisin luokkaan kasvoillaan hyvin vakava ja surullinen ilme. Opettaja katsoi minua, ”Karoliina, tulisitko hetkeksi tänne?” hän pyysi. Olin ihmeissäni, huomasin kuinka kaikkien luokkakavereideni päät kääntyivät katsomaan minua. Nousin ylös ja kävelin opettajani perässä ulos luokasta. Kun ovi sulkeutui takanamme, opettaja kääntyi katsomaan minua, ”Isäsi soitti koululle. Sinun pitäisi mennä heti kotiin.” hän sanoi vakavana ja lisäsi vielä, ”Voin viedä sinut autollani.” Tujotin kummissani opettajaa. Isäni soitti koululle? Vanhempani olivat eronneet muutama kuukausi sitten ja asuin äitini ja kolmen veljeni kanssa. Miksi isä haluaisi minut kotiin? Nyökkäsin kuitenkin opettajalle ja palasin luokkaan hakemaan reppuni ja leluni.
Pian jo istuinkin opettajan autossa hänen ajaessaan kohti kotiani. En tiennyt mikä minua odottaisi. Opettaja istui aivan hiljaa ja tuijotti eteensä.
Kun saavuimme kotipihaani, nousin autosta ja kiitin kyydistä. Huomasin kotiovemme olevan auki ja kiiruhdin sisälle. Molemmat veljeni olivat kotona. Tero, vanhin veljistäni, puhui juuri puhelimessa ja Petteri, nuorin veljistäni, seisoi hänen vieressään hyvin apeana. Tuijotin heitä kummissani. Kun Tero lopetti puhelun, hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi: ”Meidän täytyy lähteä heti Helsinkiin. Äiti odottaa meitä siellä.” Katsoin Teroa ihmeissäni ja kysyin: ”Mitä me Helsingissä?” Petteri kääntyi pois päin meistä ja Tero sanoi vakavana: ”Janne on lopettanut hengittämisen 40 minuuttia sitten.” hän kääntyi ja marssi ulos ovesta, Petteri seurasi perässä. Heitin reppuni lattialla ja juoksin veljieni perään.
Pian pihaamme kaahasi taksi ja Tero yritti saada taksikuskin uskomaan, että todellakin kolme alaikäistä lasta halusi päästä keskenään Helsinkiin ja että meillä oli lupa siihen. Lopulta kuski uskoi ja kömmimme taksiin.
Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Päässäni pyöri vain yksi lause: ”Janne on lopettanut hengittämisen 40 minuuttia sitten.” En ymmärtänyt kunnolla, mitä se tarkoitti, mutta tiesin että ei mitään hyvää. ”Janne, rakas veljeni!” Huusin mielessäni, ”Olemme tulossa!”
Saavuimme sairaalan pihaan, jossa äiti oli meitä vastassa. Hän maksoi matkamme ja siirryimme sairaalan aulaan. Katsoin äitiäni säikähtäneenä, hän oli itkenyt. Äitini itkee hyvin harvoin. Hän huutaa ja suuttuu, mutta ei itke.
Veljeni olisivat halunneet jo mennä katsomaan Jannea, mutta äiti komensi meidät ensin vessaan. Kun seisoimme äitini kanssa vessan peilien edessä, hän halasi minua äkkiä, ”Eikö tunnukin oudolta ajatella, että Janne on nyt kuollut?” hän kysyi. Shokki valtasi minut, jalkani eivät enää kantaneet, joten lysähdin maahan. Tuijotin äitiäni kauhuissani. Olin tuntenut, että jotain kamalaa veljelleni oli käynyt, mutta kuollut? Kuollut?! Toistin sanaa mielessäni ja yritin ymmärtää. En enää ikinä puhuisi veljelleni, en enää ikinä kuulisi hänen nauravan. Veljeni oli kuollut.
Tunsin, että äiti nosti minut pystyyn ja talutti ulos vessasta. Tero ja Petteri odottivat meitä jo. Äiti johdatti meidät Jannen huoneen ovelle ja astuimme sisään.
Kyyneleet nousivat silmiini, kun näin veljeni makaavan elottomana sairaalan vuoteessa. Äiti halasi minua ja istuimme penkeille Jannen vuoteen vierelle. Hautasin kasvoni äitini olkapäähän ja itkin suruuni. Parin tunnin päästä isäni saapui ja suru yhdisti perheemme jälleen. Aika menetti merkityksensä, vain surulla oli väliä. Surulla ja epätoivolla.
Hoitajat antoivat meidän olla rauhassa, antoivat meille aikaa. Lopulta meidän oli kuitenkin lähdettävä. Jokainen meistä sai vielä hyvästellä Jannen. Nousin ylös ja katselin surullisena veljeäni. Kumarruin ja halasin hänen elotonta ruumistaan, ”Hyvästi veli” kuiskasin ja tunsin kyynelten valuvan poskeani pitkin.
