Title: Äidin suuri suru
Author: Kuolotar
Genre: Angst
Rating: K11
Fandom: Nälkäpeli
Vastuuvapaus: Kaikki minkä voi tunnistaa kuuluvan Collinsille kuuluu hänelle, minä vain leikin taas vaihteeksi hänen luomuksillaan. En saa tästä mitään rahallista korvausta.
A/N: Halusin kokeilla kirjoittaa Katnissin ja Primin äidin näkökulmasta.
Vyöhyke 12, siellä minä synnyin, kasvoin ja vietin suurimman osan elämästäni, minulle se oli joskus koti. Nykyisin siitä tuntuu kuluneen vähintään yksi ihmis-ikä. Minun koti vyöhykkeelläni nähtiin nälkää ja kärsittiin kuten muillakin vyöhykkeillä mutta se oli koti. Kaikessa kauheudessaan se oli koti, jossa oltiin turvassa. Pahin aika oli silloin kun piti pelätä Nälkäpeliin päätymistä, mutta kun ikäraja oli ohitettu, saattoi vaipua taas tietynlaiseen turvallisuuteen. Todellisuudessa se turvallisuus oli pelkkää lumetta ja me jotka uskoimme olevamme turvassa, huijasimme vain itseämme. Nykyään en voisi kutsua sitä kodiksi, en vaikka kuinka yrittäisin.
Vyöhykkeen kahdentoista syvät hiilikaivokset veivät mieheni mukanaan, se tapahtui nopeasti, eikä kukaan ehtinyt tehdä mitään. Hän katosi iki-ajoiksi syviin kaivoksiin maanalle. Minä jäin tähän kylmään ja harmaaseen maailmaan lapsieni kanssa, ilman rakastamaani miestä. En kestänyt tietoa siitä, että menetin hänet, en halunnut uskoa sitä. Uppouduin suruun ja tuskaan, annoin niiden velloa sisälläni ja tehdä minusta tyhjän. Mielessäni jämähdin menneisyyteen, en halunnut kohdata todellisuutta, en jaksanut jatkaa eteenpäin. Tartuin epätoivoisesti kiinni menneeseen ja jämähdin paikoilleni, menetin siinä hiljalleen todellisuuden tajuni ja ajasta tuli minulle merkitöntä.
Suru antoi lopulta periksi, joku kiskoi minut todellisuuteen pois menneestä, luulen että se oli nuorempi tyttäreni, joka sai minut palaamaan takaisin todellisuuteen. Hän jaksoi pyytää minua palaamaan nykyhetkeen heidän kanssaan. Kun heräsin surutranssistani, huomasin että minun ja vanhimman tyttäreni välille oli avautunut railo. Minun valintani antaa surun hallita elämääni oli saanut hänet etääntymään minusta. Hän oli rakentanut ympärilleen suojan, joka auttoi häntä etääntymään minusta, en syytä häntä siitä, toivoin silti että aika voisi korjata välimme.
Nälkäpeli vei esikoiseni minulta, se yritti viedä minulta kuopukseni mutta Katniss meni sisarensa tilalle. Jäin siis häviölle, sillä menetin lapseni pelille, joka tapauksessa. Vietin unettomia öitä katsoen televisio lähettimestä, kuinka tyttäreni kamppaili lunastaakseen yhdenpäivän lisää elinaikaa. Valvoin hänen rinnallaan, peläten pahinta. Katsellessani peliä puristin salaa kädessäni olevaa lääkeseosta, jonka avulla voin hoitaa surua, Katniss sanoi että minun pitäisi ottaa sitä, jos menettäisin hänet, jotta suru ei veisi minua mukanaan jälleen.
Kauhulla katselin kuinka hän kohtasi vaarat areenalla, ne hiipivät mieleeni aina kun yritin uskoa, että saisin syleillä lastani vielä kerran. Yritin pysyä vahvana, jotta Prim jaksaisi uskoa sisarensa selviytymiseen, vahvana jotta voisin olla nuorimmaiseni tukena, jos hän menettäisi isosiskonsa ja minä vanhimman lapseni.
Sain esikoiseni takaisin, mutta Nälkäpeli muutti hänet peruuttamattomalla tavalla. Nälkäpelin varjo näkyi hänen olemuksessaan, toivoin että voisin kietoa käteni ja suojella häntä siltä kauhulta, jota en itse kykene edes aavistamaan. Yritimme paikata suhdettamme mutta on olemassa arpia ja railoja, joita ei voi paikata edes ajan kanssa. Elin silti pienessä toivossa, että aika auttaisi häntä sopeutumaan, jollain lailla tavalliseen elämään ja hän voisi tuntea olevansa turvassa, ainakin jollakin tavalla.
Toivo oli turhaa, Nälkäpelin otteesta on mahdoton paeta. Esikoiseni vietiin jälleen areenalle takaisin keskelle niitä kaikkia kauhuja. Hän joutui takaisin maan päälliseen painajaiseen taistelemaan elämästä, jonka hän jo lunasti kerran. Saatoin vain niellä kyyneleeni ja pidellä Primiä sylissä ja toivoa parasta Katnissille. Nälkäpeli kietoi itsensä tyttäreni ympärille ja hallitsi siten myös meidän elämäämme.
Sota vei minulta kuopukseni, suloisen lapseni, joka ei halunnut kenellekään pahaa. Pommit jotka valuivat alas taivaalta, surmasivat tyttäreni ja monet muut täysin armotta. Pahuus jota olin koko elämäni katsonut ja seurannut sivusta sai minut toivomaan, että voisin palata menneeseen, niin kuin olin jo kerran elämässä tehnyt. Sota vei minut eroon Katnissista lopullisesti, sillä hän palasi kahdennelletoista vyöhykkeelle mutta minä en voinut enää palata. En voinut palata paikkaan, jossa muistot olisivat kaikista voimakkaimmat.
Minä menetin koko perheeni Panemille ja sen pahuudelle, tämä pahuus pakotti mieheni töihin kaivokseen, toisen tyttäreni Nälkäpeliin ja toisen kohtaamaan sodan julmuudet. Vain nykyinen työni estää minua katoamasta takaisin menneeseen. Siihen aikaan, kun me olimme vielä yhdessä, pienessä mökissämme. Haluaisin elää vain siinä ajassa, kun odotin tyttärieni kanssa miestäni kotiin kaivoksilta ja olimme köyhiä mutta onnellisia.
Elämältäni kuitenkin opin, että äidin surut ja pelot eivät koskaan katoa, ne ovat aina mukana läpi elämän. Halusipa niitä kuinka tahansa paeta ne saavat aina lopulta kiinni.
