Title: Muuri
Characters: Gilbert/Preussi, Ivan/Venäjä
Rating: K11
Fandom: Axis Powers Hetalia
Genre: Angst, one-shot
Disclaimer: Lienee hyödytöntä kertoa, etten omista mitään?
Summary: Hän repisi rikki tämän orjuuden, repisi vielä alas tämän muurin, joka oli hänen ja Lännen välissä.
A/N: Olen syyslomalla lähdössä Berliiniin ja pitihän sitä etukäteen fiilistellä jollain tapaa. Joten miksi ei ficin muodossa? Preussi toimittelee tässä Itä-Saksan roolia. Sijoittuu kylmän sodan aikaiseen Berliiniin ja tuohon kuuluisaan muuriin.
Muuri
Siinä se oli. Siinä se oli aina. Harmaana ja töhrittynä ja luotaantyöntävänä. Ylitsepääsemättömänä, kuin ilkkuen hänen kyvyttömyyttään ylittää se. Aina sen nähdessään valkohiuksisen miehen mieleen tulvahti nöyryytys ja sitä seurannut tuska. Kipeä kaipuu. Toivottomuus, joka pyrki pyyhkimään mielen tyhjäksi kaikista muista tunteista. Tympeä, välinpitämätön, hukuttava toivottomuus.
Kutsuivat sitä Berliinin muuriksi. Preussille se edusti jotain särkynyttä tunnetta, jota hänen oli vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi myöntää edes itselleen.
Siltikin, joinain päivinä, joinain hetkinä, harmaudessa pilkahti aamun kajastus, kuin majakanvalo pimeällä merellä. Siellä jossain, muurin toisella puolella, oli pikkuveli. Kenties sen sietämättömän Alfredin kanssa, joka kuvitteli olevansa jonkinmoinen sankari. Mitä vielä, hänen, kunniakkaan Preussin, kuului olla tarinan päähenkilö, mahtavin valtio, joka oli koskaan astellut tällä maankamaralla. Jos hän olisi uskaltanut olla rehellinen itselleen, olisi tuo liian isoon takkiin kääriytynyt mies tiennyt, että sen mahdollisuuden hän oli menettänyt jo vuosia sitten.
Mitä hänestä sitten oli tullut? Gilbert painoi poskensa vasten muurin kylmää pintaa. Ehkäpä pelkästään se kertoi kaiken oleellisen. Miten oli mahdollista, että hän istui nykyään Venäjän päivällispöydässä pelosta vapisevien Baltian maiden ja Venäjän omalaatuisten siskojen rinnalla? Miten oli mahdollista, että hän, joka oli joskus ollut tiukasti mukana Euroopan juonitteluissa, jopa pidellyt kaikkia lankoja käsissään, oli nyt ontosti hymyilevän valtion vapaasti rangaistavissa?
Kylmä tuuli puhalsi Berliinin halki ja hulmutti valkoisia hiuksia. Hengitys kohosi huuruna ilmaan. Oli kolea loppusyksyn päivä ja normaalisti vilkas kaupunki oli hiljainen, ihmiset olivat töissään tai kuka missäkin. Likaisenharmaat pilvet roikkuivat raskaasti taivaalla ja ilmassa tuoksui sade. Puiden alastomat oksat kurkottelivat kohti taivasta kuin kuolleiden luurankokädet ja keltaiset lehdet pyörivät ilmassa tuulen tanssittaessa niitä. Kylmyys hiipi hiljaa varpaisiin ja jalkoja ylös.
Äkkiä hiljaisuutta leikkasi korvia vihlova kirkaisu. Silmänräpäystä myöhemmin sitä seurasi laukaus. Sen jälkeen pelkkää hiljaisuutta. Kuolema oli taas niittänyt satoa. Sen lähettiläinä olivat tällä kertaa toimineet muurilla vahtitorneissa aseiden kanssa partioivat vartijat. Jälleen kerran. Preussi kohotti kätensä poskelleen. Sormet olivat kylmät, kuin jäätä posken lämmintä ihoa vasten. Miten hänkin olisi tahtonut noudattaa äsken surmansa saaneen itäberliiniläisen esimerkkiä, miten hänkin olisi tahtonut edes koettaa kiivetä ylös – henkensä kaupalla. Mutta hänellä ei ollut lupaa, ei oikeutta. Aivan kuin hän ei olisi jo yrittänyt.
Mutta miksi hän epäröi? Todellako hän, Preussi, joka oikeastaan kuului kaikkien muiden yläpuolelle, pelkäsi? Hetken aikaa Gilbert lähes halveksi itseään. Hänkö suostuisi Venäjän lieassa kituvaksi vangiksi? Hänkö todellakin suostuisi olemaan rappeutunut ja lyöty, vain varjo entisestä loistostaan? Ei ikinä. Ei hän, hän joka oli jo vuosisatoja sitten päättänyt tulla kaikista parhaimmaksi, vaatisi se mitä vain. Hän nousisi vielä jaloilleen, hän saavuttaisi sen mitä hän oli ollut ennen tätä kaikkea ja sen jälkeen vielä paljon enemmän. Hän repisi rikki tämän orjuuden, repisi vielä alas tämän muurin, joka oli hänen ja Lännen välissä.
Kynnet pureutuivat betoniin ja Preussi ponnisti huultaan purren, kiskoi itseään muuria ylöspäin. ”Hier komme ich, Bruder”, hän puhisi hampaidensa välistä. Vasen käsi sai otteen muurin yläkulmasta ja hetken voitonriemu häivähti tätä epätoivoista pakoa suorittavan miehen mielessä. Vaikka jos hän pääsisikin muurin yli, hän tuskin koskaan selviäisi hengissä ”kuoleman käytävän” ylityksestä.
”Halt!”
Karjaisussa ei ollut mitään pyytävää, se oli ehdoton käsky ja sisälsi sanoiksi pukemattoman uhkauksen. Preussi tiesi jääneensä kiinni, mutta kiskoi itsensä silti muurin harjalle. ”Pysähdy! Heti alas tai ammun!” äskeisen komennon karjaissut nuori sotilas toisti. Joku vanhempi, kokeneempi vartija olisi jo ampunut Gilbertin siihen paikkaan. Valtio ei osannut aivan varmasti päättää, oliko tämä sattuma onni vai ei. Epäröivän näköinen, sotilaspukuun itsensä verhonnut nuorukainen tuijotti suu verettömänä viivana alhaalta Preussia. Aseen piippu osoitti suoraan häneen.
Mies ei osannut pelätä maitopartaista vartijaa, mutta sen sijaan yllättäen kulman takaa ilmestyvä hahmo sai hänen silmänsä leviämään. ”Seis. Kipitäpä siitä äidin luo, niin minä hoidan tämän.” Ääni nosti Preussin niskakarvat pystyyn. Venäjä se oli, kaulan ympärille kiedottu vaalea huivi lepatti syystuulessa. Sotilas otti vaistomaisesti asennon toisen käskevän äänensävyn edessä, mutta ei lähtenyt tiehensä komennosta huolimatta. Venäjä vilkaisi tätä tympääntyneesti ja hetkeksi silmien väliin ilmestyi ärtynyt ryppy. Mutta tämän kasvoille ilmestyi kuin tyhjästä jälleen sama vanha, sieluton hymy katseen kääntyessä muurin päällä kiikkuvaan Preussiin.
”Ja sinä. Alas sieltä. Heti.” Valkohiuksinen nielaisi, mutta veti suunsa vinoon, ylimieliseen hymyyn. Ääni kuulosti aivan yhtä uhmakkaalta kuin aina sanoessaan: ”Entä jos en?” Venäjän silmät välähtivät. ”Haluatko kokeilla, товарищ?”
Jotenkin, kuten aina, Preussi myöntyi toisen edessä, kapusi alas, takaisin Itä-Saksan maaperälle. Pelko sen täytyi olla. Mutta eihän mahtava Preussin valtio ikinä pelännyt. Ei, se oli mahdoton vaihtoehto. Venäjä tarttui näennäisen toverillisesti, mutta rautaisella otteella häntä hartiasta ja lähti taluttamaan poispäin kuin varmistaakseen, ettei toinen koettaisi pakoa heti uudelleen. Gilbert vilkaisi mennessään olkansa yli vielä kerran tuota massiivista, tylynä kohoavaa muuria.
Toisella puolella Länsi Amerikan kanssa. Tällä puolen hän ja Venäjä.