Otsikko: Ja niin on kevät
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, angst
Hahmot: Severus
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vain lainaan niitä hetkeksi.
Yhteenveto: Severus ei usko kevään illuusioon.
A/N:
Kevätturnajaisiin kirjoitettu ficlet. Tykästyin tähän sen verran, että halusin sen julkaista myös omana aiheenaan.
Ja niin on kevätPimeys antaa virheet anteeksi. Se piilottaa tahrat ikkunoissa, kätkee alleen lehdettömät puunrangat ja kellastuneen nurmen. Estää näkemästä kasvoille kohonnutta hymyä tai silmäkulmassa kimmeltävää kyyneltä. Naamiot riisuttuna, vailla teeskentelyn taakkaa ei kenenkään tarvitse esittää onnellista.
Kevät taas ei tunne armoa. Se tuo esiin mutaiset pihamaat sekä pakkasissa kuolleet kukkaset ja saa pellot tulvimaan. Kirkuvat kurjet palaavat matkoiltaan ja rinnassa uinunut intohimo nostaa päätään. Onni koristaa jokaisen ohikulkijan kasvoja eikä murheelle jää sijaa.
Kevät paljastaa halkeaman Tylypahkan ikkunassa, luo varjot Severuksen liian terävien poskipäiden alle ja saa vaalean ranskattaren hiukset tuivertamaan tuulessa tämän kasvoille. Suortuvat iskeytyvät silmiin, tunkeutuvat suuhun, mutta neitokainen vain heilauttaa hymyillen päätään eikä välitä kasvoilleen levinneestä huulipunasta. Fleuria seuraa joukko nauravaisia vaaleaverikköjä, kikatus kiertää pihamaata tarttuen uhrista toiseen, kunnes kukaan ei ole enää vapaa.
Nämä kevytmieliset ihmiset elävät auringon mukaan. He vaipuvat talvisin apeaan horrokseen ja kevään saapuessa heräävät uuteen loistoon. He luottavat luonnon illuusioon uudesta alusta, mutta heidän hutera onnen korttitalonsa kaatuu tuulten muuttaessa suuntaa.
Kihertävä tyttölauma on herättänyt huomiota ja nuorten poikien kasvoilla loistavat saavuttamattomat haaveet. He palvoisivat maata Fleurin jalkojen alla, kohtelisivat kuin kukkaa kämmenellä. Naiiveina uskoisivat ikuisen rakkauden viittaan kääriytyneeseen keväthurmokseen.
Aivan liian helposti Severus riisuisi tämän viitan heidän harteiltaan.
Hän saisi neidon puhkeamaan kukkaan, hekumoimaan hedelmällisyyttä, koreilemaan väriloistossaan ja juuri kun päivä olisi kauneimmillaan, kukka kuihtuisi, varisisi maahan eikä kukaan itkisi sen perään. Amor heittäisi sekaan lisää kukkia, särkyneitäsydämiä ja verenpisaroita, vaille ottajaa jääneitä. Kevätsateet huuhtoisivat terälehdet puroon, ne virtaisivat ryppäinä järveen ja vesi saisi ne kimaltamaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Rannalla puiden varjossa onnelliset parit katsoisivat kukkamerta rakastuneina lämpimän syleilyn suojatessa heitä viileältä tuulelta. Lopulta virta veisi kukat mukanaan ja järven sineen upotessaan ne hukuttaisivat tarinat rikkinäisestä rakkaudesta.
Mutta pienen tytön juostessa sinisessä leningissä nauraen siskoaan kohti, luovat ikkunan säröt kivisen kuilun heidän väliinsä ja Severus tietää, ettei häntä tarvittaisi unelmien murskaamisessa.
Tuo vieno kukkanen saisi vielä tuntea kevätmyrskyn mahdin.