title: LW VI: Pelastus
author: destine
betareader: Vampiria
challenge: Lyrics Wheel VIgenre: general, drama, angst, lievä chanslash ja AU
rating: K-11
pairing/main characters: Sirius, Harry
summary: // And all the roads that lead to you were winding / and all the lights that light the way are blinding / There are many things that I would / like to say to you, but I don't know how //a/n: Perustuu viidenteen kirjaan, hieman epämääräisesti. Tämä ficci tosiaan on Lyrics Wheel VI haasteeseen kirjoitettu, sanat paljastan ficin lopussa. Täytyy kyllä todeta, että oli todella vaikeaa kirjoittaa kappaleesta, enkä tiedä onnistuinko tulkitsemaan niitä kovinkaan hyvin. Mutta tämän nyt sain aikaiseksi.
Ja vielä lisäksi, minulla oli todella paljon vaikeuksia päättää ficin osasto. Tämä olisi periaatteessa sopinut moneen eri osastoon, mutta lopulta päädyin siihen tulokseen, että laitan tämän Pimeyden voimiin. Jos joku on eri mieltä, saa ilmaista mielipiteensä.
*
“Haluatko kertoa, mitä tapahtui?”
Harry käänsi kasvojaan ja yritti vältellä Siriuksen katsetta. Hän ei halunnut kohdata kummisetänsä kysyviä kasvoja, jotka lähettivät epäuskoisia ja osaltaan jopa suuttumuksen viestejä. Hänen oli vaikea nähdä Sirius vakavana, varsinkin kun hän oli alkanut tuntea miehen niin hyvin, että harva asia teki hänet vakavaksi.
“Harry?” Sirius kysyi, pitäen äänensä tasaisena. Hänellä ei ollut paljoa kokemusta vanhempana olosta, ekä häni tiennyt lainkaan kuinka toimia teini-ikäisen nuoren kanssa. Hänen omat vanhempansa eivät olleet mitä parhaimpia roolimalleja, mutta Jamesin luona hän oli saanut nähdä, miten onnellinen perhe ja onnistuneet perhesuhteet toimivat. “En ole vihainen, jos sinä sitä mietit. Haluan vain ymmärtää, mitä tapahtui.”
Harry nosti viimein katsettaan ja vilkaisi Siriusta varuillaan. Hän painoi hampaat huuleensa ja Sirius näki, kuinka hänen aivonsa lähtivät liikkeelle. “En tarkoittanut suuttua sillä tavalla, jotenkin vain... Malfoy alkoi sanoa pahasti sinusta ja... minä vain menetin malttini ja ennen kuin huomasinkaan -”
Sirius katsoi huvittuneena Harryn puhetulvaa ja yritti pitää ilmeensä mahdollisimman neutraalina. Viimeiseksi hän halusi, että Harry luulisi hänen nauravan pojalle.
“- ja lopun sinä tiedätkin. Dumbledore ei ollut kauhean hyvillään tilanteesta”, Harry viimein lopetti. Saatuaan sanottua viimeisenkin sanan, hän veti henkeä ja huokaisi.
“Tuntuuko paremmalta?” Sirius kysyi toista kulmaansa kohottaen.
Harry tyytyi vain tuhahtamaan, mutta hänen suupielensä nyki pakostakin.
“Harry, kuule”, Sirius aloitti ja vei tuolin Harryn viereen, istuutuen tämän vasemmalle puolelle. “Minä olen todella otettu, että sinä puolustat minua ja haluat laittaa vastaan, kun joku loukkaa minua. Mutta sinun ei todellakaan tarvitse suojella kunniaani.” Hän huomasi, kuinka Harry avasi suunsa protestiksi ja yritti nopeasti jatkaa, selittääkseen itseään paremmin. “Tarkoitan vain sitä, että minua ei voisi vähääkään kiinnostaa, mitä muut mahdollisesti minusta ajattelevat. Kaikki, joiden mielipiteillä on merkitystä, tietävät totuuden ja pitävät minusta tällaisenaan.”
Harry huokaisi. “Tiedän. Minä vain... en tiedä, jotenkin...” Hän yritti taas välttää Siriuksen katsetta, mutta Sirius oli päättänyt, ettei päästäisi häntä taas pakenemaan, vaan nappasi häntä leuasta kiinni ja pakotti heidän katseensa kohtaamaan. “Sinä merkitset minulle. Paljon. Ja minusta tuntuu pahalta, kun ihmiset, jotka eivät edes tunne sinua, puhuvat sinusta pahaa. Enkä voi koskaan todella puolustaa sinua, koska Taikaministeriö saisi sillä tavalla vihiä, että mahdollisesti tiedän olinpaikkasi ja sitten he lukitsevat sinut Azkabaniin ja se on täysin minun syytäni ja -”
“Harry. Harry, rauhoitu”, Sirius sanoi ja nyökkäili Harryn sanojen tahdissa. Osa hänestä ymmärsi Harrya täydellisesti, mutta hänellä ei koskaan edes ollut käynyt mielessä, mitä Harry hänen tilanteestaan ajatteli ja tunsi. Hän oli vain ollut keskittynyt siihen, kuinka kamalaa ja tuskaista hänen oli olla karkumatkalla. Nyt hänellä kuitenkin oli nuori poika kontollaan, josta piti pitää huolta ja joka vaati hänen huomiotaan. Joka vaati edes sitä vähäistä turvallisuuden tunnetta, minkä Sirius kykenisi antamaan tälle tällaisina aikoina.
Harry yritti hymyillä pahoittelevasti. “Olen pahoillani, minä vain... ylireagoin, luulisin. Aina kun joudun avaamaan suuni tästä asiasta, kaikki vain suurenee ja - no, kyllähän sinä tiedät, mitä siinä sitten käy. Malfoy on elävä todiste siitä.”
“Minun täytyy kyllä myöntää, että oli kyse sitten minun kunnianloukkauksesta tai ei, niin se poika kyllä ansaitsi sen iskun!” Sirius naurahti ja sai Harrynkin taas rentoutumaan ja aidosti hymyilemään.
“Enemmän kuin totta”, Harry totesi virnistäen.
Sirius laski kätensä Harryn harteille ja hymyili leveästi. Hän puristi tätä hieman ja yritti siirtää kaiken turvallisuuden ja välittämisen itsestään Harryyn. “Ihan vain periaatteen vuoksi voimme kuitenkin sopia, että ensikerralla jätetään väkivallat sikseen - tai ainakin teet koston, niin ettei sitä voida yhdistää sinuun.” Hän piti äänensä yhä leppoisena, viestittäen Harrylle, että kaikki oli yhä edelleen hyvin. “Jatkossa puhut minulle asioista, jotka sinua vaivaavat, ennen kuin menet hakkaamaan ketään. Minua ihan oikeasti kiinnostaa, mitä tuon sekasortoisen pääsi sisällä liikkuu.”
Harry ei voinut olla hymyilemättä. Hän nyökkäsi ja oli juuri nousemaisillaan keittiön pöydän vierestä, kunnes Sirius nappasi häntä kädestä kiinni ja vetäisi syliinsä.
“Sanoinko, että saat lähteä? Se, että tämä keskustelu on ohi, ei tarkoita sitä etteikö meidän laatuaikamme jatkuisi”, Sirius mutisi Harryn korvaan. Hän ei voinut olla huomaamatta Harryn silmissä pilkahtavaa ilkikurista katsetta, mikä kuitenkin pian korvaantui viattomiksi silmiksi. “Sinä koidut vielä tuhokseni, poikaseni”, hän sanoi pudistaen päätään ja painoi suudelman Harryn huulille.
“Jotenkin luulen, että se olet sinä, joka minua tuhoaa”, Harry naurahti suudelman välissä ja kietoi kätensä Siriuksen kaulan ympärille, syventäen heidän suudelmansa.
*
Siriuksen katsoessa sängyllä makaavaa Harrya, hän ei voinut muuta kuin tuntea olonsa sisältä jotenkin ahdistuneeksi ja surulliseksi. Hänestä tuntui oudolta katsoa Harrya, nukkumassa rauhallista unta, ja miettiä kaikkea, mitä oli kuullut ja tiennyt tämän koettelemuksista.
Hän oli itse käynyt läpi Azkabanin ja ollut aivan varma, että pakeneminenkaan ei saisi häntä enää eloon. Hänellä oli kuitenkin ollut päämäärä ja se oli Harry. Hänen täytyi kostaa Harryn vanhempien kuolema ja pitää tämä turvassa. Lopulta siitä oli tullut kaikkea muuta kuin hän olisi koskaan voinut toivoa ja hän oli löytänyt elämänsä taas.
Ja nyt, kaikki oli taas hajoamassa. Maailma on tippumaisillaan syvään kuoppaan, josta ylöskipuaminen ei tulisi olemaan helppoa. Ja tieto siitä, että Harry on se keino, jolla kuopasta päästään pois, tappoi häntä sisältä.
Hän tiesi, ettei pystyisi vain katsomaan sivusta. Hän oli joutunut seuraamaan Jamesin ja Lilyn kamppailua pimeyttä vastaan ja nyt hän joutuisi seuraamaan vierestä Harryn tehdessä samoin. Hänen täytyi auttaa ja tehdä taakasta helpompi Harrylle.
Viimeksi hän oli saanut itsensä Azkabaniin auttaessaan ja se oli hinta, jonka hän maksaisi koska tahansa uudestaan, mikäli hänestä vain olisi jotain apua. Harryn tapauksessa, olisiko Azkaban kuitenkaan riittävä hinta?
“Älä huoli, Harry, minä pelastan sinut”, Sirius kuiskasi Harryn korvaan ja kietoi käsivartensa pojan ympärille. Hän meni itsekin makuuasentoon ja piteli Harrya kuin yrittäen suojata tämän kaikelta pahalta, “vaikka se olisi viimeinen asia, minkä teen.”
*
Harry istui rohkelikkojen tornin oleskeluhuoneessa ja oli puoliksi nukahtaneena yhdelle nojatuolille. Hän oli istunut ja odottanut jo monta tuntia, minkä jälkeen hän oli lopulta antanut periksi ja painanut toisen silmäluomensa kiinni.
Hätkähtäessään hereille, hän kuitenkin tajusi, että oli vahingossa nukahtanut nojatuolille kokonaan. Puoliksi sammunut tuli sylki hieman kipinöitä, saaden Harryn tipahtamaan lattialle polvilleen.
“Sirius?” Harry kysyi puoliunissaan. Hän hieroi silmiään ja pakotti itsensä hereille. Hän katsoi tarkkaavaisena takkaan ja oli erottavinaan Siriuksen tutut kasvot tulessa. “Sirius! Minä jo ajattelin, ettet tulekaan... minä, en tiedä... luulin, että elättelen turhia toiveita, mutta... sinä tulit.”
Harry tunsi suurta huojennusta sisällään. Hän oli siitä asti, kun oli saanut tietää Siriuksen olevan hänen kummisetänsä, odottanut näkevänsä tämän. Hän oli yhä syvästi katkera, ettei ollut saanut mahdollisuutta muuttaa tämän kanssaan yhteen, koska Matohäntä oli karannut, mutta ne lyhyet ja harvat tapaamiset olivat lievittäneet tuskaa edes jollain tapaa.
“Minulla on niin paljon kerrottavaa sinulle, ettet uskokaan... täällä on tapahtunut niin paljon ja...”, Harry aloitti, mutta keskeytti. Hän naurahti ja suki hiuksiaan pudistaen päätään samalla. “Olet vaarantanut itsesi tulemalla hormiverkostoon ja mistä minä alan puhua? Koulusta ja sen tapahtumista. Ihan niin kuin sinulla olisi aikaa kuunnella minun juttujani tällaisista asioista.”
‘Minua ihan oikeasti kiinnostaa, mitä tuon sekasortoisen pääsi sisällä liikkuu.’ Harry kuuli Siriuksen sanat selvästi mielessään, mikä sai hänen nauramaan.
“Sano, mitä haluat, mutta kuitenkin sanot kohta, että sinun täytyy mennä ennen kuin paljastut”, hän mutisi, eikä voinut estää katkeruutta äänessään. Hän laski katsettaan ja katsoi käsiään, jotka oli laskenut jalkojensa päälle. “Ethän sinä mene? Älä ainakaan vielä. Minä en... minulla oli todella ikävä ja juuri tällä hetkellä kaikki tuntuu kaatuvan päälle.”
Harrysta tuntui tyhmältä alkaa itkeä keskellä oleskeluhuonetta ja heilutti päätään, yrittäen selvittää ajatuksensa ja estää tyttömäisien tunteiden tulon. Vaikka olikin melkein keskiyö, eikä muita rohkelikkoja näkyisi oleskeluhuoneessa seuraavan kerran kuin vasta aamulla, hän ei ottaisi mitään riskejä.
Hieroen silmiään, Harry tunsi väsymyksen alkavan palata. “Olen pahoillani, ei minua oikeasti väsytä. Voin valvoa niin kauan kuin sinulla on aikaa, en halua -”
“Harry?” Hermionen uninen ääni kysyi ja pian tyttö olikin jo laskeutunut portaita alas oleskeluhuoneeseen. Hän katsoi Harrya ihmeissään. “Kenelle sinä puhut?”
Harry vilkaisi Hermionea huojentuneena. Hän olisi luultavasti tappanut kenet tahansa muun rohkelikon, joka olisi tullut häiritsemään häntä ja pelästyttänyt Siriuksen pois.
“Hyvä, että se olit vain sinä, Hermione”, hän huokaisi helpottuneena. Hän viittoi Hermionea vierelleen ja oli osaltaan tyytyväinen, että Hermione oli tullut pitämään häntä hereillä, mutta osaltaan pettynyt, koska ei saisi rauhassa keskustella Siriuksen kanssa. “Sirius on takassa.”
Hermionen katse valahti. Ilmeet, jotka hänen kasvoillaan kävivät, vaihtuivat hyvin nopeasti, mutta yksi sama ominaisuus niissä kaikissa oli; suru. “Harry”, hän aloitti ja käveli mustahiuksisen pojan luo, istuutuen tämän vierelle. Hän vilkaisi jo melkein sammunutta takkaa ja yritti hymyillä ystävällisesti. “Sirius ei ole takassa ja sinä tiedät sen.”
“Anteeksi?” Harry kysyi, uskomatta korviaan.
“Tiedän, että se on hankalaa, mutta...”, Hermione aloitti ja otti Harrya kädestä kiinni. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai miten sanoa. Totuuden myöntäminen oli tuskaisin paikka, mutta pakollinen; sitä ei ollut hyvä torjua. “Kai sinä muistat Salaperäisyyksien osaston? Ja sen tapahtumat?”
Harry räpäytti silmiään. Jotenkin Hermionen sanat herättivät muistikuvat osaston tapahtumista, saaden hänet hämilleen. Hän vilkaisi takkaan, muttei enää nähnyt Siriusta siellä.
“Mutta... Sirius oli... aivan varmasti -”, Harry aloitti, mutta pysähtyi. Hän oli nähnyt omin silmin Siriuksen kaatumisen, eikä hän ollut ehtinyt vetää tätä pois verhon takaa. Hän oli itse keskustellut Siriuksen kuolemasta Dumbledoren kanssa, hajottanut rehtorin ominaisuutta siinä ohessa.
Äkkiä Harry vain nousi ja puhdisti silmäkulmansa orastavista kyynelistä. “Olet oikeassa, meidän pitäisi mennä nukkumaan.” Hän ei halunnut käsitellä asiaa nyt, ei haavan ollessa vielä tulehtunut.
“Harry -”, Hermione yritti, mutta turhaan.
Harry oli jo kävellyt portaat ylös makuusaliin. Hän vilkaisi sängyissä nukkuvia ystäviään, toivoen saavansa edes osan näiden rauhallisesta unesta. Hän kietoutui peittoihinsa, yrittäen kuvitella Siriuksen ympärillään.
Juuri ennen nukahtamistaan Harry kuuli Siriuksen äänen korvan vieressään ja tunsi tämän hengityksen niskassaan.
’Älä huoli, Harry, minä pelastan sinut. Vaikka se olisi viimeinen asia, minkä teen.’ Eikä hän voinut sanoa olevansa iloinen, että Sirius oli ollut hänen tukenaan taistelussa.
*
Osasis: Wonderwall
Today is gonna be the day
that they're gonna throw it back to you
By now you should've somehow
realized what you gotta do
I don't believe that anybody
feels the way I do about you now
Backbeat the word was on the street
that the fire in your heart is out
I'm sure you've heard it all before
but you never really had a doubt
I don't believe that anybody
feels the way I do about you now
And all the roads we have to walk along were winding
and all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
like to say to you, but I don't know how
’cause maybe, you're gonna be the one that saves me
And after all, you're my wonderwall
Today was gonna be the day
but they'll never throw it back to you
By now you should've somehow
realized what you're not to do
I don't believe that anybody
feels the way I do about you now
And all the roads that lead to you were winding
and all the lights that light the way are blinding
There are many things that I would
like to say to you, but I don't know how
I said maybe, you're gonna be the one that saves me
And after all, you're my wonderwall
I said maybe, you're gonna be the one that saves me
And after all, you're my wonderwall
I said maybe (maybe), you're gonna be the one that saves me (saves me)
you're gonna be the one that saves me (saves me)
you're gonna be the one that saves me (saves me) // Ancka vaihtoi ikärajan oikeaan muotoon.
