Nimi: Menetetty toivo, kuolematon rakkaus
Kirjoittaja: Mariaxoxo
Beta: Ei varsinaista betaa, mutta pari kaveria on tämän jo lukaissut ja kommentoinut, suuri kiitos heille<3
Genre: Angst, draama, romance
Ikäraja: S
Paritus: Severus Kalkaros/Lily Potter, viittauksia Lily Potter/James Potter
Summary: "Mutta vaikka toivo oli menetetty, rakkaus ei kuollut. Rakkaus tulisi elämään aina ja ikuisesti, rakkaus Lilya kohtaan."
A/N: Kirjotin tän ficin joskus yöllä sen kummempia suunnittelematta ja se saattaa myös näkyä tekstistä.Tää on ensimmäinen ficci, jonka uskaltaudun julkasemaan tänne ja toivon, että edes joku viitsis tän lukea ja kommentoidakin jotain. Kiitän jo etukäteen, jos joku jaksaa kommentoida<3
Severus Kalkaros torkkui pikkuisen yksiönsä sohvalla. Asunto näytti siivottomalta, aivan kuin siellä ei edes asuttaisi. Tavaraa lojui hujan hajan ja pölyä oli päässyt kerääntymään jo jonkin verran. Tunkkainen haju täytti asunnon ja kun tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla hiiren mellastavan sohvan alla. Mikään näistä ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän nukkuvaa miestä.
Severuksen tummat silmäpussit kertoivat useista valvotuista öistä. Rasvaiset hiukset laskeutuivat päätä myöten ja ulkomuodosta näki, ettei hänellä ollut viime aikoina pahemmin ollut aikaa huolehtia itsestään. Uni oli rauhatonta ja kaikesta huomasi miehen ahdistuksen ja stressin.
Samassa hiljainen ääni – koputus ovelta – keskeytti kaiken. Severus heräsi säpsähtäen kevyestä unestaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan eteensä hämmentyneenä, kuin tuo ääni olisi hänelle täysin tuntematon. Hitaasti Severus nousi ylös sohvaltaan ja otti taikasauvan esiin kaapunsa taskusta. Nyt, täysin valppaalta näyttäen, mies lähestyi hitaasti ovea, peläten mikä tai kuka sen takana odotti.
Lopulta Severus vetäisi oven auki ja taikasauva tanassa tuijotti sisääntulijaa. Tunteet miehen kasvoilla vaihtelivat – järkytystä, vihaa, surua, iloa, innostusta, pelkoa- tunteiden kirjo oli laaja. Oven edessä seisoi nuori nainen. Punaiset hiukset korostivat hänen kalpeita kasvojaan, joiden hätkähdyttävin piirre olivat kirkkaanvihreät silmät. Nainen oli pukeutunut vettä valuvaan mustaan kaapuun ja hänen kasvoillaan virtasi kyyneleitä.
Kumpikaan ei sanonut mitään. Molemmat vain tuijottivat toisiaan. Lopulta Severus kokosi itsensä. – Lily? Käheä ääni kysyi. Lilyksi kutsuttu nainen nyyhkäisi ja avasi suunsa: - Severus, anteeksi, että tulin. En tiennyt mihin muuallekaan menisin. Jamesilla ja minulla oli riita, enkä voinut jäädä kotiin. En vain voinut, nainen selitti tukahtuneella äänellä. Severus tuijotti häntä ilmeettömänä, mitään sanomatta. Miehen sisällä oli kuitenkin menossa tunteiden vuoristorata, mutta sitä hän ei näyttänyt ulospäin.
- Lily, et olisi saanut tulla. Vaarannat meidät molemmat, sinun pitäisi lähteä. Nyt heti, Kalkaros sanoi tunteettomalla äänellä ja oli vetämäisillään ovea kiinni. Lilyn vihreiden silmien katse tuntui porautuvan Severuksen sieluun asti. Samassa nainen heittäytyi hänen syliinsä. Kalkaros haki hetken tasapainoa, mutta onnistui pysymään pystyssä. Hän sulki hitaasti ulko-oven. Ei hän pystynyt tätä itkevää naista käännyttämään pois. Eikä oikeastaan edes halunnut. Severus tiesi, ettei hetki tulisi kestämään, Lily palaisi Jamesin luo. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Hän ei vain pystynyt ajamaan Lilya pois.
Nainen nyyhkytti Severuksen olkaa vasten. Severus seisoi paikallaan, kädet sivuillaan tietämättä, mitä tehdä. Tälläiset tilanteet olivat hänelle uusia, täysin tuntemattomia. Hitaasti ja epävarmasti miehen kädet kietoutuivat Lilyn ympärille. Hän silitti varovasti naisen selkää. Näin varmaankin kuului tehdä. Tämä tuntui oikealta. Näin taidettiin lohduttaa surullisia ihmisiä? Sanoja Kalkaros ei kuitenkaan saanut suustaan. Siihen hän ei pystynyt. Ja ehkä ne olivatkin täysin tarpeettomia.
***
Lily oli käpertynyt Kalkaroksen viereen sohvalle. Itku oli viimein loppunut. Severus luuli Lilyn jo nukkuvan. Samassa vihreät silmät kuitenkin siirtyivät taas katsomaan häntä. Niiden katse tuntui polttavan, ne tuntuivat saavan selville kaiken Severuksesta. Se alkoi jopa ahdistaa, silmät olivat vaativat. Ne vaativat jotain sellaista, mihin Severus ei kyennyt.
Äkisti Lily oli painanut huulensa Severuksen huulille. Silmien polte oli siirtynyt huulille ja huulet hakivat Severuksen huulista sellaista lohdutusta, mitä hän ei sanoillaan ollut kyennyt antamaan. Huulet painautuivat vaativina Severuksen huulia vasten. Severus ei kyennyt vastustamaan Lilyä, eikä edes halunnut. Hän vastasi Lilyn nälkäisten huulten suudelmaan.
***
Kaikki oli ennallaan. Lattia oli täynnä sekalaisia tavaroita, haju oli entisellään, hiiri mellasti yhä sohvan alla. Vain sohva oli muuttunut. Enää siinä ei torkkunut yksinäinen Severus Kalkaros. Sohvalla nukkui kaksi alastonta, toisiinsa kietoutunutta ihmistä, mies ja nainen. Uni oli tyyntä ja rauhallista. Paljon rauhallisempaa kuin Severus Kalkaroksen ikinä. Jokin oli muuttunut, pysyvästi. Eikä se jokin tulisi ikinä palautumaan ennalleen.
***
Kolme kuukautta ja seitsemän päivää. Siitä yöstä oli kolme kuukautta ja seitsemän päivää. Yöstä, jota Severus ei ikinä voisi unohtaa. Eikä halunnutkaan. Hän vaali sen muistoa, hän ei saisi unohtaa.
***
Viisi kuukautta ja kaksikymmentä päivää. Ikävä kasvoi. Severus paiskasi mukin päin seinää. Aivan kuin ikkunassa olisivat näkyneet Lilyn kasvot. Severus vihasi itseään, kun oli edes ajatellut niin. Miksi Lily muka palaisi? Se oli ollut vain yksi kerta, vain yksi yö. Lilyllä ei ollut mitään syytä palata. Ei koskaan. Hänellä oli James, hän rakasti Jamesia. Ei Severusta, eikä tulisi koskaan rakastamaankaan. Severus vihasi itseään, kun piti yllä toivoa. Se oli turhaa, täysin turhaa.
***
Seitsemän kuukautta ja viisitoista päivää. Severus yritti pakottaa itsensä luopumaan toivosta. Hän ei pystynyt. Hän ei pystynyt luopumaan siitä pienestä toivon kipinästä. Ehkä Lily palaisi, vielä joskus. Samalla Kalkaros halusi huutaa Lilylle päin naamaa. Miksi hän oli edes tullut? Miksi Lily oli ajanut hänet hulluuden partaalle?
***
Kahdeksan kuukautta ja kaksikymmentäseitsemän päivää. Severus Kalkaros heräsi säpsähtäen. Ikkunalta kuului naputusta. Hetken Severus oli varma, että ikkunan takana oli pöllö, joka toisi kirjeen Lilyltä. Päästyään ikkunan luo, hänen oli kuitenkin myönnettävä kuvitelleensa kaiken. Ikkunan takana ei ollut mitään. Ei pöllöä eikä kirjettä. Oliko hän, Severus Kalkaros, tulossa hulluksi? Siihenkö rakkaus Lilyyn hänet lopulta ajaisi?
***
Kymmenen kuukautta ja yhdeksän päivää. Kalkaros alkoi hiljalleen luopua toivosta. Hän tunsi itsensä totaaliseksi idiootiksi, kun oli jaksanut elätellä toivoa niinkin pitkään. Kyse oli ollut vain yhdestä yöstä, hänen elämänsä parhaasta hetkestä. Mutta se oli kuitenkin vain yksi yö, joka tuskin merkitsi Lilylle mitään. Ei Lily palaisi hänen luokseen, ei enää ikinä. Siltikään Kalkaros ei voinut unohtaa, miltä Lilyn huulet olivat tuntuneet tai miltä hänen hiuksensa olivat tuoksuneet.
***
12 kuukautta, 365 päivää, 1 vuosi. Toivo oli menetetty. Lily ei enää palaisi. Nyt oli vain lakattava toivomasta turhaan. Severuksen teki mieli lyödä päätään seinään. Hän halusi vain unohtaa Lilyn kuvan, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Aivan kuin naisen kasvot olisi ikuistettu poltinraudalla hänen verkkokalvoihinsa. Ne eivät jättäneet häntä rauhaan. Ja se aiheutti vain tuskaa, sillä Kalkaros tiesi, ettei tulisi enää ikinä näkemään Lilya muualla kuin haaveissaan. Mutta vaikka toivo oli menetetty, rakkaus ei kuollut. Rakkaus tulisi elämään aina ja ikuisesti, rakkaus Lilya kohtaan.