Nimi: Naistenmies on naamio
Kirjoittaja: Ränts
Ikäraja: S
Varoitukset: Itsetuhoisia ajatuksia
Hahmot: Sirius ja Mary McDonald, mutta mikään varsinainen paritus tässä ei ole pääasiana.
Genre: Draama, angst
A/N: Mä itse asiassa jopa uskon, että Sirius saattoi olla homo. Ja ihastunut Jamesiin. Joten siitä tämä ajatus sitten lähti. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tällaisen kohtauksen. Jos nyt joku ajattelee, että homous on Siriukselle kohtuuttoman iso paha, niin huomauttaisin, että hän kävi koulua joskus 70-luvulla.Naistenmies on naamio
Sirius oli taas ajautunut siihen tilanteeseen, jossa piti antaa tytölle pakit. Hän joutui tekemään sitä aika usein, joten ei se sinällään mikään yllätys ollut. Se vain, että tällä kertaa tytön torjuminen ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin tavallisesti. Mary McDonald ei ollut kuka tahansa tyttö, hän oli tätä nykyä jopa laskettavissa ystäväksi. Siriuksen ei olisi ikinä pitänyt antaa tytön luulla, että heistä voisi joskus tulla jotain muuta. Mutta kun Mary oli mennyt rakastumaan! Eikä Sirius halunnut loukata tytön tunteita, joten sen vuoksi hän oli vitkutellut ja vitkutellut totuuden kertomista. Sitä paitsi, jotenkin Siriuksesta tuntui, että tällä kertaa hänen pitäisi kertoa myös totuus siitä, miksi ei halunnut seurustella. Hän oli Marylle velkaa sen, että olisi mahdollisimman rehellinen.
No, nyt hetki oli koittanut. Mary oli hymyillyt salamyhkäisesti ja vienyt Siriuksen tyhjään luokkahuoneeseen. Vasta oven sulkeuduttua tyttö oli kääntynyt hermostuneena Siriuksen puoleen, vetänyt syvään henkeä ja kysynyt, voisivatko he ryhtyä seurustelemaan vakavammin.
Mary oli suosittu ja sievä tyttö, eikä häntä usein torjuttu. Kun Sirius ei saanut suutaan auki vastatakseen kysymykseen, tuike tytön silmistä sammui. Mary yritti selvästi pitää kasvonsa peruslukemilla, mutta tiettyä jäykkyyttä hänen ilmeestään oli havaittavissa. Sirius, joka tunsi Maryn hyvin, näki selvästi, että naamion takana ikävä totuus alkoi valjeta tytölle. Oli uskomattoman hiljaista – edes luokkahuoneen ulkopuolelta ei kuulunut toisten oppilaiden hälinää.
”Mary…” Sirius aloitti, eikä pystynyt katsomaan tyttöä silmiin. ”Olen pahoillani, jos olet käsittänyt minut väärin, mutta minä en…”
Hän ei osannut jatkaa. Kyllä Mary jo tajusi, mistä tässä oli kyse. Siriuksen oli käännyttävä kokonaan poispäin tytöstä ja otettava kiinni lähimmän pulpetin kannesta. Nyt hän saisi läksytyksen. Ja tällä kertaa hän todella tiesi myös ansainneensa sen. Sirius odotti räjähdystä, huutoa, oven paukahdusta… Mutta oli edelleen aivan hiljaista. Luokkahuoneen valtavista ruutuikkunoista paistoi aurinko sisään, ja valokiiloissa tanssahteli pölyhiukkasia. Huonetta käytettiin niin harvoin opetukseen, ettei sitä viitsitty liiemmin siivota.
”Miksei?”
Maryn ääni oli hento, lähes pelkkä kuiskaus. Sirius nipisti silmänsä kiinni; hänestä tuntui pahalta loukata sellaisen ihmisen tunteita, jota piti ystävänään. Tytön jättäminen ei ollut koskaan ollut näin vaikeaa.
”Tiedät, millainen minä olen”, Sirius sanoi. ”Pyörisin kanssasi vähän aikaa, voisimme käydä parilla treffeillä, mutta sitten siirtyisin jo seuraavaan. Ja sinä loukkaantuisit sydänjuuriasi myöten, niin kuin kaikki muutkin tytöt. Todennäköisesti vielä paljon pahemmin, sillä eivät ne muut ole olleet minuun oikeasti niin kovin kiintyneitä.”
”Olen kyllä ottanut huomioon sen mahdollisuuden, että saatan vain päätyä Valloitetut tytöt –listan jatkoksi”, Mary huomautti kopeasti. ”Mutta miksi en kelpaa siihenkään? Miksi ne miljoonat muut tytöt ovat? Mikä minussa on vikana, kun jopa ne persoonattomat sutturat kelpaavat paremmin?”
Sirius kääntyi ympäri ja kohtasi lopultakin Maryn katseen.
”Sinä et ole kuka tahansa”, hän sanoi. ”Ne persoonattomat sutturat… No, miksi minä heidän tunteistaan piittaisin? Hehän vain kiertävät minut vain voidakseen sanoa kiertäneensä. Mutta sinä olet ystävä, en minä sinulle voi sillä tavalla tehdä. Kai sinä tajuat?”
”Ehkä minä ajattelin, että minulla voisi olla mahdollisuus oikeaksi tyttöystäväksi”, Mary sanoi suoraan, sen kummemmin peittelemättä. ”Pakkohan sinullakin on joku sydän olla. Kai sinäkin joskus oikeasti rakastut?”
”Joo, se vain, että väärään sukupuoleen!”
Sirius ei ollut suunnitellut sanovansa sitä näin yhtäkkiä. Se oli vain livahtanut. Hän jähmettyi kauhusta, kun tajusi, mitä oli sanonut. Siriuksen oli taas pakko kääntyä poispäin Marysta. Miten oli mahdollista, että hän oli koskaan saanut päähänsä kertoa tästä? Se oli tarkkaan varjeltu salaisuus, että Siriuksessa oli joku omituinen vika, joka sai hänet pitämään pojista tyttöjen sijaan. Edes toiset kelmit eivät tienneet sitä, Merlinin kiitos. Miten hän olisi ikinä heille voinut kertoa, kun totuus oli, että hän saattaisi joskus rakastua heistä johonkuhun? Joskus Sirius oli itse asiassa herännyt keskellä yötä nähtyään kyseenalaisia unia Jamesista.
Mary ei sanonut pitkään aikaan mitään, ja mitä pidemmäksi hiljaisuus venyi, sen vaikeampi Siriuksen oli hengittää. Hän olisi halunnut vajota lattiasta läpi, suoraan alas linnan pohjaan asti ja siitä maan alle. Eikä hän olisi sen jälkeen enää koskaan palannut kohtaamaan todellisuutta, jossa joku tiesi hänen salaisuutensa.
”M-mutta…” Mary sopersi, ”mitä sinä puhut? Miten niin pidät väärästä sukupuolesta? Sinähän olet Tylypahkan naistennaurattaja numero yksi!”
Sirius ei saanut sanaa suustaan. Nyt hänen piti selittää koko juttu, kun oli kerran tullut aloittaneeksikin. Mutta se ei missään tapauksessa ollut helppoa, sillä häntä hävetti hirveästi. Ei pelkästään se, että Mary tiesi, vaan myös se, että hän ylipäätään
oli tällainen! Miksei hän voinut olla niin kuin muutkin pojat ja tykätä tytöistä?
”Mary”, Sirius sai lopulta sanottua. ”Sinun täytyy luvata, että tämä asia pysyy meidän välisenä. Minun ei ollut tarkoitus kertoa tästä koskaan kenellekään, mutta nyt se on joka tapauksessa sanottu. Eikä tämä saa levitä näiden seinien ulkopuolelle. Ymmärrätkö?”
”Ei tietenkään”, Mary sanoi nopsasti. ”Mutta… Minä en nyt ymmärrä tätä juttua.”
”Ei tätä kukaan ymmärrä”, Sirius kähähti. ”Minussa on vain – en minä tiedä – joku juttu vinksallaan. Enkä minä voi sille mitään. Saat uskoa, etten ikimaailmassa
halua olla tällainen! Ja nyt… minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää huoli, ettei kukaan saa koskaan tietää. Ja jos pyöritän tyttöjä oikein ahkerasti, kukaan ei tajua epäillä mitään.”
Ei hän sen paremmin osannut selittää tilannettaan. Hän toivoi vain, että Mary ymmärtäisi, eikä tosiaankaan puhuisi tästä enää ikinä mitään. Lisäksi, jos se vain suinkin olisi mahdollista, Sirius toivoi, että Mary kykenisi vielä sietämään häntä silmissään. Marylla oli nyt kaikki mahdolliset syyt vihata Siriusta. Ensinnäkin tyttö oli taatusti loukkaantunut, ja toisekseen, kaikkihan nyt tällaisia luonnonoikkuja inhosivat. Sirius ei uskaltanut ajatellakaan, mitä kotona sanottaisiin, jos asia joskus paljastuisi. Surkitkin heitettiin surutta ulos sukupuusta, entä sitten tällaiset kummallisuudet? Häneen suhtauduttaisiin varmaan suunnilleen yhtä suopeasti kuin jos hän paljastuisi vaikka ihmissudeksi. Ja ihmissusia vihasivat muutkin kuin puhdasverisyyskiihkoilijat. Entä sitten poikiin ihastuvat pojat? Oliko sellaisille edes nimeä, Sirius ei tiennyt. Ainakin kaikki miehet ja pojat kaikkoaisivat hänen ympäriltään, jos tietäisivät.
”Tietääkö kelmit tästä?” Mary kysyi.
”Ei”, Sirius vastasi. ”Eikä saakaan tietää. Ikinä. Ja sinäkin saat luvan viedä tämän salaisuuden mukanasi hautaan.”
”Voit luottaa siihen.”
Sen jälkeen tuli hiljaista. Sirius puristi tiukasti pulpetin kantta ja tuijotti puun pinnalla olevia kaiverruksia. Joku pitkästynyt oppilas oli raaputtanut pulpetin kanteen pieniä ristejä ja satunnaisia kirjaimia. Joku, jonka suurin ongelma oli se, miten selviytyä tämäniltaisesta läksyvuoresta. Joku, joka ei kärsinyt Siriuksen lailla maailman noloimmasta ongelmasta. Onneksi Mary oli yksi luotettavimmista Siriuksen tuntemista ihmisistä, eikä hän epäillyt hetkeäkään tämän sanoja. Loppujen lopuksi, jos jonkun oli pakko saada tietää tästä ongelmasta, Sirius oli varsin tyytyväinen siihen, että se joku oli juuri Mary. Ehkä siitä syystä salaisuus oli saanut lipsahtaa. Ei tällaista olisi kenenkään muun läsnä ollessa voinut tapahtua.
”Sirius”, Mary sanoi varovaisesti ja tuli lähemmäs. ”Kiitos kun kerroit. Nyt minä ymmärrän. Ei varmaan ollut kovin helppo kertoa?”
”Ei tosiaan”, Sirius kuiskasi. Hän ei luottanut ääneensä.
”Sinun täytyy luottaa minuun aika paljon, kun uskalsit puhua”, Mary jatkoi. ”Voin vain kuvitella, jos kelmitkään eivät tiedä tästä. Ja… nyt minun täytyy olla sen luottamuksen arvoinen. Ja minähän olen.”
Siriuksen täytyi räpytellä silmiään. Kertominen ja aiheesta puhuminen aiheuttivat valtavan tunnevyöryn, mutta Maryn reaktio… Se oli jäävuoren huippu. Kädet, jotka edelleen puristivat pulpetin kantta, alkoivat täristä. Hän oli kuvitellut, että Marya inhottaisi ajatus pojasta, joka tykkää omasta sukupuolestaan. Kaikkiahan se inhotti. Sirius itsekin mietti aina silloin tällöin, olisiko kaikkein yksinkertaisinta vain heittäytyä alas tähtitornista. Sairaita ja viallisia eläimiä lopetettiin tuon tuosta. Ehkä hänkin oli niin viallinen, että olisi paras potkaista tyhjää? Toki hän aina lopulta tuli siihen tulokseen, että ei hän sellaista menisi tekemään.
”Kiitos”, Sirius mutisi Marylle, päästi irti pulpetin kannesta ja marssi ulos luokkahuoneesta. Hän halusi pois, jonnekin kauas. Seuraavaksi oli muodonmuutoksia, mutta mitä väliä? Taivas tiesi, että Sirius oli ennenkin kohdannut vihaisen McGarmiwan! Kyllä siitä aina hengissä selvisi.