2. osa
Kotonaan Islanti istui suuren harmaan kiven päällä ja katseli harmaansinistä merta. Aurinko oli kadonnut johonkin harmaiden pilvien taakse ja hohti vain himmeänä pallona. Oikeastaan itse sää oli hyvin kolea kesäpäiväksi mutta tämä ei nuorta valtiota haitannut. Mereltä puhaltava viileä tuuli sekoitti hänen hopeaiset hiuksensa ja tyhjensi mielen hyvin.
Hän oli ollut tänään ärtynyt, se oli totta. Mutta nopeat mielenvaihtelut kylmän viileästä vihaiseen olivat osa hänen luonnettaan, johtui kai geysireistä tai jostain. Niin oli käynyt aiemminkin tänä päivänä. Hän oli istunut muiden seurassa ja katsonut kun Tanska yritti varastaa hänen veljensä hatun ja yhtäkkiä häntä oli vain alkanut ärsyttää.
Miksi heitä piti olla viisi?
Luku viisi ei mennyt mitenkään tasan ja viidessä oli aina yksi ylimääräinen pyörä. Islanti huokaisi syvään, hän oli se pyörä. Viidestä pohjoismaasta Ruotsi ja Suomi olivat aina kahdestaan ja Tanska pyöri Norjan ympärillä kuin hai laivan aina kun vain oli mahdollisuus. Ja jäljelle jäi pieni Islanti.
Islanti huokaisi toistamiseen ja kiersi käsivartensa jalkojen ympärille. Kyllähän hän veljestään piti, ja Suomesta ei voinut olla pitämättä, Ruotsi oli ehkä hieman pelottava mutta ihan mukava hänkin omalla tavallaan ja Tanska nyt oli ihan oma lukunsa mutta ei hänkään ilkeä ollut, ärsyttävä vain.
”Pikkuveli!” Norjan ääni katkaisi Islannin mietteet. Hän vilkaisi taakseen ja huomasi veljensä todellakin lähestyvän kapeaa polkua pitkin. Kohta Norja istuutuikin hänen viereensä ja pörrytti Islannin valmiiksi sekaisia hiuksia.
”Onko sinun pakko kutsua minua pikkuveljeksi”, Islanti tuhahti, ”Tunnen itseni lapseksi”. Norja hymähti ja katsoi merelle. Hetken he olivat hiljaa ennen kuin Norja avasi suunsa.
”Sinun ei pitäisi ottaa Tanskan juttuja liian tosissaan. Hän on typerys”, hän sanoi, ”Ei saarivaltioissa ole mitään vikaa. Englanti ja Japanikin ovat saarivaltioita ja kumpikin pärjää hyvin.” Islanti katsoi ihmeissään veljeään.
”Häh?”
”Minä, tai siis, me luulimme…”, Norja kuulosti hiukan epävarmalta, ”Vaivaako sinua jokin?”
”Ei, olen vain väsynyt”, Islanti selitti hämmentyneenä. Hän mietti hetken veljensä kysymystä mutta muisti sitten aamuisen äkillisen lähtönsä. Totta kai muut huolestuivat. Hän pystyi hyvin kuvittelemaan Suomen miettimässä päänsä puhki, oliko hän mahdollisesti loukannut Islantia.
”Ai, hyvä”, Norja sanoi hiljaa, ”Tai, ei siis sillä tavalla hyvä mutta kuitenkin”. He olivat taas hetken hiljaa. Norja tuijotti merta ja Islanti Norjaa.
”Vertasitko sinä minua juuri äsken Englantiin?” hopeahiuksinen nuorukainen kysyi. Norja vilkaisi häntä silmäkulmastaan.
”En. Tai, jos vertasin, tein sen erittäin epäsuorasti”. Islanti pyöräytti silmiään ja rapsutti pientä valkoista koiraa, joka oli jostain ilmestynyt hyppimään hänen reittään vasten. Koira kiipesi itsepintaisesti pojan syliin ja Islanti vilkaisi sitä tarkemmin.
”Mitä Hanatamago tekee täällä?”, hän kysyi ääneen tunnistaessaan pienen koiran. Islannin tietämän mukaan koirat hyvin harvoin uivat merien yli huvikseen ja Hanatamago tuskin jättäisi omistajiaan vain tullakseen Norjan mukana pikavisiitille Islantiin. Yksi plus kaksi oli kolme ja Islanti osasi kyllä laskea.
”Tulkaa esiin! Tiedän, että olette siellä!”, hän huusi. Islanti ei yllättynyt yhtään nähdessään loppujen kolmen Pohjoismaan ilmaantuvan polulle kivien takaa. Suomi ja Ruotsi kulkivat rinnakkain heitä kohti ja Tanska käveli perässä. Jos sitä nyt perässä kävelyksi voisi kutsua, Tanskan eteneminen oli yleisestikin hyvin epäjohdonmukaista. Hän kääntyili polulla vasemmalle ja oikealle sekä kääntyi välillä kokonaan ympäri toiseen suuntaan tai poikkesi polulta pois. Ja kuitenkin hän onnistui jotenkin pysymään koko ajan korkeintaan kahden metrin matkan päässä Suomesta ja Ruotsista. Moinen käytös oli aivan normaalia Tanskalle. Norjalla oli joskus tapana pitää mukanaan kävelykeppiä, jolla hän pystyi tökkimällä ohjaamaan Tanskaa oikeaan suuntaan. Toisen maan harhailu kuulemma häiritsi häntä.
”Tyttö paljasti teidät, en minä”, Norja sanoi heidän tullessaan lähemmäs ja osoitti valkoista koiraa, joka omistajansa huomattuaan juoksi tämän luo. Suomi nosti hyppivän koiran nauraen syliinsä.
”Yllätys meni pilalle”, hän sanoi kuulostamatta kuitenkaan lainkaan harmistuneelta.
”Tulitteko te kaikki tänne asti vain yllätysvisiitille?” Islanti kysyi. Suomi kiipesi kivelle hänen toiselle puolelleen ja istuutui alas. Ruotsi jäi seisomaan Suomen viereen. Kuin kunniavartija, juolahti Islannin mieleen. Joskus hän mietti, välittikö tuo ankaran näköinen mies oikeasti kenestäkään muusta kuin Suomesta. Nytkin, kun Suomi oli itsenäinen, he näyttivät viihtyvän hyvin yhdessä.
”Kyllä”, Suomi vastasi iloisesti lainkaan epäröimättä ja hymyili Islannille.
”Yritimme jättää Tanskan matkasta, koska hänestä ei ole muuta kuin haittaa”, Norja sanoi, ”Mutta hän seurasi perässä. Katso nyt” Hän osoitti Tanskaa, joka seisoi kumarassa vedenrajassa ja näytti tökkivän jotain kirveensä varrella. Norja poimi käteensä pienen kiven ja heitti sen miestä kohti. Kivi osui Tanskaa olkapäähän ja sai miehen kiinnittämään huomionsa heittäjään.
”Norja!”, hän huusi ja virnisti samalla, ”Tuliko sinun minua ikävä”. Norja pyöräytti silmiään kun Tanska lähti lähestymään heitä kohti hyppien kiveltä toiselle.
”Ei, yritin saada sinut katoamaan”, hän vastasi pistävään sävyyn. Tanska ei huomioinut äänensävyä mitenkään vaan tarttui korkeammalla istuvaa miestä kädestä, leveästi hymyilen.
”Mikset tulisi minun talooni? Yhdistetään voimamme ja valloitetaan pohjoinen”, hän sanoi. Ruotsi tuhahti Suomen viereltä.
”Minun talossani olisi kyllä tilaa kaikille, vaikka koko Euroopalle. Laajennetaan sitten Aasiaa varten”, Tanska jatkoi välittämättä yhtään muiden kyllästyneistä katseista, ”Eikö olisikin hyvä idea?”
”Ei”, Norja sanoi jyrkästi ja nykäisi kätensä pois toisen otteesta mutta Tanska näytti olevan kokonaan omissa maailmoissaan. Hän katsoi muiden ohi kaukaisuuteen ja mutisi omalla kielellään.
”Hulluja on helppo ilahduttaa”, Norja totesi Tanskan istahtaessa alas omalle kivelleen heidän eteensä leveä hymy huulillaan. Hymy vaihtui iloiseen virnistykseen ja hän iski silmää Norjalle. Norja vastasi vain tuhahtamalla ja kääntämällä päänsä poispäin.
”Eikö olekin mukavaa”, Suomi naurahti silittäessään sylissään makaavaa Hanatamagoa. Hän nosti kasvonsa kohti harmaata taivasta ja sulki silmänsä. Ruotsi käänsi myös katseensa ylöspäin mutta Islanti ja Norja tuijottivat toiseksi nuorinta valtiota ihmetellen.
”Me olemme kaikki täällä. Maailmassa on kaikki hyvin ja kaikki on niin kaunista”, Suomi huokaisi silmät kiinni, ”Tämä on niitä hetkiä, joiden toivon kestävän aina”.
”Kaikki loppuu joskus”, Ruotsi sanoi hiljaisella äänellä. Hän laski katseensa Suomeen ja tarttui kiinni tämän kiven päällä lepäävään käteen. Suomi avasi silmänsä ja vilkaisi Ruotsia. Hän käänsi kämmentään niin että saattoi pitää kiinni toisen kädestä.
”Tiedän, Su-san”, Suomi vastasi, ”Mutta nautitaan nyt hetkestä”. Islanti huomasi itsekin alkavansa hymyillä, aikaisempi ärtymys oli tiessään ja nyt hänestä tuntui hyvältä istua siinä kahden toisen valtion vieressä. Häntä alkoi myös nolottaa aiempi käytöksensä nyt kun muut olivat varta vasten tulleet häntä katsomaan. Islanti katsoi vieressään hymyilevää Suomea ja merta tuijottavaa veljeään. Ruotsi piti kiinni Suomen kädestä ja katsoi taivaan harmaita pilviä. Hänen kasvoiltaan ei pystynyt lukemaan erityisesti mitään tunteita mutta Islanti uskoi hänenkin olevan iloinen. Tanska oli löytänyt rannasta pyöreän valkean kiven, jota hän nyt pompotteli toisessa kädessään. Islanti toivoi, ettei hän keksisi heittää sillä ketään. Kivi oli kuitenkin kohtuullisen iso.
”Anteeksi”, Islanti sanoi hiljaa. Norja hymähti hänen vierellään. Hän nosti käsivartensa Islannin harteille ja vetäisi nuoremman kylkeensä kiinni. Islanti painoi päänsä Norjan olkapäätä vasten.
”Ei tarvitse pyytää mitään anteeksi, Ice”.
A/N: Tässä on nyt toinen ja viimeinen osa. Toivottavasti pidätte. Loput ovat jotenkin hankalia minulle ja kaiken lisäksi Tanska yritti karata koko ajan. Kommentoikaa, kiitos!
