Nimi: Sadut eivät kestäneet
Kirjoittaja: Invisiblegirl
Rating: S
Pairing: ?/?
Genre: Angst, het, oneshot
Warnings: -
Summary: Sinä yönä emme voineet enää piilottaa totuutta, sillä auringonlaskun myötä naamiot olivat kadonneet.
A/N: FF100:seen sanalle Siirtymä, Albumihaasteeseen biisille: Sunrise avenue: Fairytale gone bad.
*****
Sadut eivät kestäneet
Kuljimme kaduilla maskit päällämme, näytimme ihmisille vain naamiomme, esityksemme, emmekä itseämme.
Kaikki oli mennyt pieleen, vaikka näyttelimme, että elimme elämää, josta unelmoimme. Murheet ja surut oli piilotettu silmiemme taakse, eikä kukaan sitä sieltä nähnyt silmiemme valheellisen pilkkeen takaa.
Huijasimme kaikkia uskomaan, että satumme oli totta, vaikka se oli muuttunut painajaiseksi jo kauan sitten. Tiesimme totuuden, mutta emme näyttäneet sitä kenellekään.
Riisuimme naamiot vain mennessämme nukkumaan.
Mietimme, koska se piste, jossa hyväksyisimme totuuden, tulisi. Mutta me kumpikin olimme liikaa näytelmän pyörteissä, emmekä huomanneet, että toinen tarvitsi tukea sen lopettamiseen. Kuvittelimme pystyvämme siihen itse.
Kun se hetki koitti meille, oli kuin muuri olisi sortunut ja jättänyt meidät kaaokseen ja usvaan, jonka se aiheutti.
Olimme piilotettua vihaa, surua ja kyyneliä, jonka me paljastimme silloin.
Sinä yönä emme voineet enää piilottaa totuutta, sillä auringonlaskun myötä naamiot olivat kadonneet. Emmekä pystyneet enää esittämään.
Tuska, joka oli haudattu syvälle mieleen, ei enää mennytkään pois hiljaisella itkulla yksin kylpyhuoneessa.
Oliko meidän puolellamme enää mitään, sitä emme tienneet. Tiesimme vain, että pois oli päästävä, keinolla millä hyvänsä.
Kun muuri sortui, sen palaset jäivät sydämiimme. Piikikkäinä ja tuskallisina ne saivat meidän sydämemme vuotamaan verta.
Halusimme pois toistemme luota, pois tästä naurettavasta näytelmästä, johon emme enää uskoneet.
Emmekä pystyneet enää piilottamaan kyyneliä, joiden loputtua olisimme esittäneet, että mitään ei ollut tapahtunut.
Jotain oli tapahtunut, ja luurangot kaapissamme olivat paljastuneet.
Mutta vaikka halusimme pois, emme vielä pystyneet laittamaan ylpeyttämme sivuun ja tunnustamaan miten asiat oikeasti olivat. Että satumme oli mennyt mönkään.
Yksi ilta ja murruimme. Tiesimme milloin alamäki oli alkanut ja nyt vasta ajattelimme sitä.
Muut tekivät virheitä, mutta me teimme murhia. Murhia, joita emme ajatelleet inhimillisinä ennen tätä aikaa. Vihreät valot välkehtivät silmissämme kun sielumme silmin näimme koko todellisuuden ja virheemme.
Emme voineet jättää niitä enää taaksemme.
Meidän aikamme oli mennyt jo kauan sitten.
Halusimme lähteä vastakkaisiin suuntiin, niin, että toinen ei seuraisi. Mutta kuin magneetti ja rauta, emme päässeet irti toisistamme. Olimme syvemmällä kuin uskoimmekaan, sillä olimme eläneet valheen sisällä jo niin kauan.
Meistä oli jäljelle rikkoutuneet valokuvakehykset ja kehto, jossa emme koskaan päässeet lasta keinuttamaan.
Meillä ei ollut enää kortteja hihassa, kaikki keinot oli käytetty.
Me kumpikin kerroimme muille, kuinka vika oli toisessa osapuolessa, vaikka tiesimme, että itsessämme oli myös vikaa.
Kerroimme muille, että sadut eivät kestäneet.
