Title: Mokoma omahyväinen Luihuisen kermaperse
Author: Iloinen Sipuli
Rating: K-11
Characters: Draco Malfoy keskushenkilönä, monta eri näkökulmaa
Genre: Drama, lievä angst
Warnings: Jonkin verran kiroilua ja rumaa kieltä, sekavuutta, paaaaaaljon predikaatittomia lauseita
Summary: Draco Malfoy. Niin, kuka? Monet silmät ja kasvot, tulkinnan tulkinnan tulkintaa toisensa perään, mutta itse todellisuus jää kuitenkin sanojen saavuttamattomiin. Kaikki näkevät hänet, ja ei kukaan. Viisi kertaa Malfoy. Kuka? Eikä kysymykseen kuitenkaan saada vastausta.
(Mutta onko sillä väliä, sillä eihän ketään tunneta, jokainenhan ihailee vain omia silmiään.)
A/N: Olen vahvasti sitä mieltä, että monet hahmot ovat paljon enemmän, kuin mitä alkuperäisen teoksen mahdollisesti hyvin yksipuolinen ja mustavalkoinen kerronta antaa ymmärtää. Yksi tälläisistä, alkuperäisessä kirjassa ohueksi jäävistä hahmoista, on Draco Malfoy. Hän ansaitsee ehdottomasti paljon enemmän. Päätin antaa kyytiä stereotypioille ja tarkastella hahmoa oikein toden teolla, vaihteeksi monesta eri näkökulmasta.
Tuloksena syntyi tällainen, välillä aika paljon silkasta tajunnanvirrasta muodostuva teksti, joka keskittyy Dracon hahmon analysointiin. Millainen hän todella loppujen lopuksi on, saattaa kuitenkin jäädä hämärän peittoon, sillä tarjolla on vain näkökulmaa toisensa perään, mutta jokainen näkökulma on omalla tavallaan yhtä värittynyt ja epäluotettava, ja meidän mahdollisuudeksemme jää muodostaa vain tulkintojen tulkintoja.
Jälleen kerran olisin hyvin kiitollinen kommenteistanne.
Draco Malfoy. Luihuinen.
Menestyy koulussa, on opettajien suosikki.
On rikas ja hemmoteltu, asuu suuressa kartanossa, on aina tottunut saamaan kaiken mitä haluaa.
Elämän pääasiallinen tarkoitus on pilkata ja haukkua muita.
Ei omista muuta luonnetta kuin ilkeä kiusaaja ja hemmoteltu kakara.
Blondi.
Suosittu omissa porukoissaan.
Niin, kuka?
1. Säälittävä luuseri
Uusi päivä ja uudet kaksikymmentäneljä tuntia vihalle ja kateudelle.
Aina hänen täytyi olla parempi.
Katkera viha ja kateus. Niin, kateus. Kateus, kateus, kateus. Kateus aina kaikkialla. Kateus seurasi. Kateus vainosi. Kateus ei jättänyt rauhaan.
Punapäinen poika puristi kätensä nyrkkiin ja käänsi katseensa pois liemiluokan etuosasta. Myöhäistä, hän oli jo saanut osuman terävän pilkallisesta katseesta, ja ilkeät, täynnä itserakkautta ja omahyväisyyttä olevat silmät olivat jääneet kummittelemaan hänen päähänsä.
Ron, ei sitä tule noin paljoa, lopeta…
Pilalle mennyt liemi, päivä toisensa jälkeen. Jälleen lisää aihetta pilkallisiin katseisiin, pureviin ivoihin, pistäviin loukkauksiin.
No mutta Weasley, etkö osaa lukea lainkaan?
Oliko Weasleyn huomio taas kuraveri-Grangerissa?
Katsokaa, Weasley ei erota edes mustaa valkoisesta!
Hei kaikki, Weasley on…
Weasley teki taas…
Weasley…
Weasley…
Hei, Weasley…
Viha. Helvetinmoinen viha. Jonain päivänä se vielä purkautuu. Kehtaakin aina käydä heikompiensa kimppuun, mokoma omahyväinen Luihuisen kermaperse, hyvähän sen on puhua kun aina saa kaiken mitä ikinä vaan haluaa.
Ron älä välitä, Ron, hän koittaa vain ärsyttää, Ron, älä välitä, Ron, älä viitsi, Ron…
Hermionen lohduttavat sanat tuntuvat päällepäin hyvältä, ne rauhoittavat öisessä makuusalissa. Muutamaksi hetkeksi pelastavat pieleen mennyttä päivää, vastoinkäyminen toisensa jälkeen vetää muutenkin mielen mustaksi jo valmiiksi harmaassa syyssäässä, sateen piestessä ikkunoita noin tuhannetta viikkoa. Tunnilta myöhästyminen, epäonnistuminen luokan silmien edessä, läksyä, kokeita, muistiinpanoja, läksyä. Rikkoutunut laukku. Paha ruoka. Kadonnut sulkakynä. Läksyä. Luihuisen irvaileva kermaperse.
Vittu, luihuisen saatanan omahyväinen kermaperse!
Raha kelpaisi minullekin, ajatteli Ron painaessaan pää kumarassa kohti seuraavaa harmaata päivää. Käytetyt kirjat sylissään, veljen vanhoissa liian pienissä kengissä, rispaantunut kaapu roikkuen polven korkeudella. Jos edes kerran, yhden ainoan kerran…
Luihuisprinssi tulee jälleen käytävällä vastaan, ystäväjoukko ympärillään. Huolitellut hiukset, upouusi kaapu, kiiltävät kirjat. Ja se omahyväinen katse, ihan varmasti hän taas heitti Roniin pienen, huomaamattoman silmäyksen, juuri sellaisen tyypillisen katso-luuseri-minulla-on-rahaa-vaikka-muille-jakaa-ja sinulla-ei-kolikkoakaan-ähähähää-surkimus-haista-paska -silmäyksen. Haista itse, purkautui Ronin suusta vahingossa ääneen, eikä hän vaivaudu jäämään vastaamaan hämmästyneisiin katseisiin.
Kartano, vitunmoinen kartano, täynnä palvelijoita. Kyllä minä tiedän missä asut, lellilapsi. Ronin ajatukset heittelevät jälleen, katkeraa kateutta ja kurjuudessa kieriskelyä, muuhun ei riitä energia. Suuri kartano, satoja huoneita. Valtava juhlasali, pöydät jotka joka päivä notkuvat herkuista. Silkkiset verhot, korkeat ikkunat, kultaiset veistokset. Ylellisyyttä ja yltäkylläisyyttä silmänkantamattomiin.
Ei Ron tietenkään ollut koskaan edes nähnyt koko paikkaa, mutta hän oli kuullut. Kerskuntaa, kerskuntaa, rehvastelua, ylpeilyä. Päivä, viikko, kuukausi, vuosi toisensa perään. Meidän talo, minun isäni, meidän rahat… Mihin Ronilla oli varaa, hädin tuskin koulutarvikkeisiin. Ja entäs sitten heidän talonsa, vitun röttelö keskellä peltoa! Kyllä, kyllä Ronillekin olisi kelvannut, todellakin olisi kelvannut.
Etkö tiennyt, Weasley on köyhä kuin kirkonrotta?
Hyvä että Weasleyllä on rahaa edes vaatteisiin.
Eikö niin, Weasley, että koko perheenne syö sikojen ruokaa? Juhlapäivinä siis.
Hei, Weasley, onko tuo likarätti vai kallein juhlapukusi?
Weasleyn isä dyykkaa roskiksesta ravinnon perheelleen.
Anteeksi, sanoinko perheelle, tarkoitin toki saastaista sikalaumaa.
Weasleylla ei ole yhtään rahaa.
Weasleyllä…
Rahaa…
Rahaa…
Rahaa…
Hei, Weasley…
Jonain päivänä he vielä tappelisivat. Ron näyttäisi, saatana. Rökittäisi lopullisesti tuon itserakkaan rehvastelijan, näyttäisi typerälle kermaperseelle, kuka määrää. Luihuisen säälittävä luuseri, joka ei kyennyt mihinkään muuhun kuin kiusaamiseen. Solvauksiin, irvailuun, haukkumiseen. Luuseri jolla on kaikki hyvin, kieriskelee rahassa ja ajanvietteekseen pilkkaa alempiaan. Onneton hemmoteltu kakara. Siinä kaikki. Luihuisprinssi, typerä luuseri. Ei siitä idiootista olisi mihinkään.
Viha, viha, viha.
Kateus, kateus, kateus.
Näytän hänelle.
2. Maailman kovin jätkä
Kun Pansy aloitti Tylypahkassa, hän ei tiennyt mistään mitään.
Määräämättömän ajan kuluttua hän sai todeta jo hyvin pitkään olleensa erittäin… onnellinen. Kyllä, jännästi, tyytyväinen. Vaikka kaikki toiveet eivät olisi toteutuneet, ja paljon olisi jäänyt puuttumaan, silti hän koki saaneensa täällä enemmän kuin missään muualla koskaan ennen.
Jo melkein ensimmäisenä päivänä hän oli se cool jätkä, se johon Pansy ensimmäisenä kiinnitti huomionsa. Itsevarma, niin hemmetin itsevarma että yksitoistavuotiaan tytön sydän suli täysin. Kylmän viileä ja tyylikäs, aina laukomassa nasevia kommentteja kaikkeen.
Kotona Pansy oli kasvatettu kiltiksi ja kuuliaiseksi, kauniiksi käyttäytyväksi pikku enkeliksi. Kyynärpäät pois pöydältä, ei saa puhua rumia, tottele isää ja äitiä, älä tee sitä, älä tee tätä. Ole kohtelias. Ole kohtelias. Vastaa kun kysytään. Kyllä äiti, kyllä minä teen, kyllä isä, menen sinne, kyllä setä, minä tottelen, kyllä täti, kyllä isä, kyllä äiti…
Ei siis todellakaan mikään ihme, että tietty kapinallisuus sai pienen tytön kihertämään innosta ja nauramaan silkasta kaavojen rikkomisen riemusta. Tuo poikahan sanoi ruman sanan! Oijoijoijoi, tosi ruman sanan! Tuo poikahan haukkui juuri tuota toista poikaa kaikilla niillä ilkeillä sanoilla, joita äiti oli kotona kieltänyt käytettävän.
Ensin lyhyt kauhistus, sitten riemuista suurin, pikkuhiljaa nouseva, sen tajuamisen mukana, etteivät vanhemmat olisi mailla halmeilla. Eivät kuulemassa. Eivät näkemässä. Yksitoistavuotiaan nauru helähti kirkkaana ilmoille, ensimmäisen kerran niin aitona, eikä loppunut enää koskaan.
Pian Pansy itsekin kokeili. Ensin, hui kauhistus, sanoin sitä mustahiuksista poikaa ri-ri-rillipääksi! Ja pian, luuseri, mäntti, kusipää, mammanpoika… Tämähän on hauskaa! Haista paska. Ime kyrpää. Saatanan kuraverinen. Mulkku.
Eikä coolius ollut kadonnut vuosien saatossa mihinkään. Assosiaatio oli peruuttamaton. Pansy tahtoi roikkua mukana ja kuulla joka sanan. Hän tahtoi nauraa. Nauraa hauskoille solvauksille, nauraa muiden tyhmille ilmeille, nauraa kaikille iskeville heitoille. Nauraa, nauraa ja nauraa, nauraa maailman loppuun saakka. Hän rakasti nauramista. Iloisuuden ja onnen tunnetta, hetkellistä tyytyväisyyttä joka peitti alleen julman maailman kurjuudet.
Ja komea, lisäksi hän oli erittäin komea. Uskomattoman hyvännäköinen, kapeat kasvonpiirteet, häikäisevän vaaleat hiukset, harmaat silmät joiden terävä ja itsevarma katse puri syvälle. Ja ihana, ironiaa tihkuva ääni, joka tämän tästä onnistui taas laukaisemaan terävän kommentin luusereiden solvaamiseksi, ja sai taas kerran Pansyn nauramaan.
Päivät vierivät, viikot ja kuukaudet, ja Pansy odotti. Katso minuun, käännä katseesi. Nuo harmaat silmät, hän halusi tuijottaa niihin, kadota, ikuisuuksiin. Pitkäaikaista ihastumista oli hyvin hankala peitellä, mutta silti sen saattoi ignoorata muutamalla sanalla, pikku liikkeellä teeskennellä ettei sitä koskaan olisi ollutkaan. Kiitos, uljas sankarini, että saan roikkua mukanasi, mutta etkö näe, että haluan enemmän? Enemmän, enemmän, enemmän…
Jos edes yhden ainoan kerran voisit vastata tunteisiini, vaikka edes pienen hetken…
Yö toisensa perään kului haaveissa ja unelmissa, kaukaisissa ja etäisissä toiveissa leijaillen. Hän tarttui Pansyn käteen, piti kiinni, vääristyneen kauniita korulauseita putoili hänen huuliaan, samalla kun ne lähestyivät Pansyn omia, herkkä kosketus… Herätys. Uusi aamu. Uusi aamu, uusi aamu, uusi aamu. Seuraava päivä, joka saattoi sisältää taas naurua, seuraamista, mutta hetki hetkeltä enemmän vain kaipuuta.
Tule, näe, olen tässä! Valmiina yksin sinulle. Askel vain ja olisin sinun.
Puheita, katseita, kerskailua ja esittämistä ystävien edessä, mutta ei koskaan mitään todellista. Pinnallista flirttailua, naurattamista, kerskailua, mutta Pansy halusi jotain muuta, todellista.
Todellista, odotan vielä.
Uusi aamu. Nauru. Kaipaus. Nauru. Kaipaus. Kaipaus.
3. Oli varmasti enemmän
Kesken loitsutunnin Blaise löysi itsensä ikävöimästä ensimmäistä kouluvuottaan.
Ei saatana…
Mutta ei, hän ei ollut vain typerä kakara silloin, mutta sen sijaan, niin autuaan onnellisen tietämätön. Huoleton. Vailla murheita typeristä tämänhetkisistä ongelmista.
Dracolla ei ole tapana myöhästellä. Apaattisesti Blaise tuijotteli vieressään olevaa tyhjää penkkiä, ja mietti, moneskohan kerta se jo oli. Ensimmäisellä luokalla ei ollut tälläistä, he olivat vain normaalit kaverit, vailla massiivisia huolenaiheita. Tai, niin, siltä se ainakin silloin oli tuntunut. Nuo autuaan huolettomat lapsuusvuodet.
Kun Draco tulee, Pansy tirskahtaa. Jokin nenäkäs kommentti, pikku huomautus, tai vain katse, niin Pansyn räkätys täyttää jo luokan.
Pansy ihaili ja kunnioitti Dracoa, ihaili tämän itsevarmuutta ja tyylikkyyttä. Hänelle poika oli suuri sankari, se paha poika, jonka seurassa aina piti roikkua, joka aina uskalsi heittää räikeimmät solvaukset Rohkelikoille, ja sitten naurettiin. Naurettiin niin helvetisti, ja Pansyn kikattava, käkättävä nauru soi Blaisen päässä joka ikinen päivä.
Draco heitti ylimielisiä kommentteja, koetti parhaansa mukaan rehvastella, mutta silti hän oli varmasti enemmän. Jokaisen heiton taustalla kuului yhä enemmän alati kasvava synkkyys, jota ei voinut enää olla huomaamatta.
(Miksi melkein kaikki siitä huolimatta olivat?)
Synkkyys kasvoi. Se valtasi alaa, se näkyi. Rento ilmapiiri muuttui yhä pinnallisemmaksi ja pinnallisemmaksi, ja pian se oli enää niin naurettava kulissi, ettei Blaise saattanut uskoa, miten kukaan ikinä saattoi enää uskoa siihen. Silti kaikki yrittivät.
Ja poissa, yhä enemmän ja enemmän hän oli jossain poissa. Muualla, kadonnut, tuli takaisin vasta pitkän ajan kuluttua. Ja kaikki ironiset solvaukset, hän piiloutui niiden taakse. Rakensi muuria. Mitä oikeaa asiaa hänellä muka olisi ollut jollekin Potterille tai Weasleylle? Niin, ei mitään, ei olisi. Mutta hän jatkoi, jatkoi vain. Niin, hiljaisuus on se pahin hirviö, peloista suurin. Kauhu, jota paetaan kaikin mahdollisin tavoin. Juostaan pois, ei, se ei saa saavuttaa. Mielummin tehdään mitä vain. Sen vangiksi ei jäädä.
Kartanon hemmoteltu kakara, ei, ei pitänyt paikkansa. Hymy ei enää palannut hänen huulilleen, eikä ollut varmaa, oliko se koskaan ollutkaan aitoa. Hänen kohdallaan Blaise ymmärsi konkreettisesti sen ikivanhan kliseen merkityksen, ei raha tuo onnea. Mutta kun ei tuo. Siitä huolimatta joka ikinen vitun ääliö tuntuu luulevan niin, jumittuu luulemaan ja kadehtimaan valmiiksi pienet aivonsa puhki, kuvitellessaan toisen elävän ah-niin-täydellistä elämää.
Ettekö näe todellisuutta, kateelliset mäntit?
Todellisuutta, niin, kukapa näkisi, Blaise itsekö sitten vai paremmin, niinkö muka? Ei, ei hänkään kunnolla nähnyt. Vain synkkyys ja melankolia, jotka vyöryivät sisään joka nurkasta, joiden kulkua ei enää voinut pysäyttää.
Ehkä hän ei koskaan edes ollut ollut iloinen. Koska pinnallista, kaikki oli vain niin saatanan pinnallista. Kiiltokuvan rakentamista, turhaa.
Draco, joka oli Blaisen ystävä, oli hyvin pitkälti vain ihminen. Kaikkea täysin normaalia, valitusta läksyistä, kokeisiin pänttäämistä jos jaksoi, turhia keskusteluja. Normaaleja aamuja ja iltoja, oleskeluhuoneen pehmeät nahkaiset sohvat, linnan pitkät kiviset käytävät. Oppitunteja, läksyjä, välitunteja, ruokailuita. Loppujenlopuksi kaikkien elämä täällä oli hyvin samankaltaista.
Tavallisuutta ehkä alati vainonnut synkkyys vain tuntui olevan pingottuneena aivan äärimmilleen kuudenteen vuoteen mennessä. Edelleen aamuja ja iltoja, mutta pidempiä, harmaampia. Edelleen läksyjä ja kokeita, jotka kasaantuivat yhä suuremmiksi vuoriksi makuusalin lattialle, pyörivät jaloissa vailla minkäänasteista kiinnostusta niihin. Melankolia ja apatia, alati läsnä.
Draco ei ilmesty ruokailuun, vielä myöhään illalla hänen sänkynsä on tyhjä. Kun hän puhuu, ironiankin läpi paistaa katkeruus. Ja Pansy jatkaa ihailuaan ja kikatustaan, eikä näe eikä ymmärrä, tai mitä luultavimmin näkee, mutta ei vain missään nimessä tahdo ymmärtää. Ja Rohkelikot nyrpistävät nenää, asetelmat säilyvät, mikään ei muutu miksikään, vaikka tosiasiassa Dracon kiinnostus ylipäätänsä yhtään ketään kohtaan tuntuu laantuneen jo aikapäiviä sitten.
Vain pimeyttä, tunnelma kiristyy, hauskuus häviää.
Blaise pysyy Dracon rinnalla.
Vielä ehkä jaksaa, läpi masentavan synkkyyden. Mutta Blaise ei tiedä, kuinka kauan.
4. Kaunis
Luna rakasti aamuja. Hän rakasti auringon nousua, aamukasteen tanssimista, lintujen viserrystä. Vaikka syksy tuli, hän ei lakannut rakastamasta. Sadekin oli kaunista, oli ihana katsella, miten ensin tippui yksi pisara, sitten toinen, ja pian ilma oli tulvillaan. Ne kastelivat kaiken, herättivät luonnon, vilvoittivat ja pesivät pois kaiken likaisuuden. Tuuli oli myös kaunista, tuntea ilmavirran heittävän hiukset sekaisin, kuljettavan lehtiä, saavan järeimmätkin puut huojumaan.
Muodonmuutosluokan ikkunat olivat suuret ja kauniit, valo siivilöityi niistä läpi ja sai harmaat pergamenttirullat hohtamaan auringossa. Paperia se vain oli, mutta Luna olisi voinut vaikka vannoa nähneensä sen kimaltavan. Aurinko teki ihmeitä.
Syksyisin ihmiset kulkivat pää kumarassa, synkkyydessä, jota Luna ei voinut ymmärtää. Ei, koska ei nähnyt sitä. Hän näki upean ruskaloiston, vesisateen kauneuden, virkistävän tuulen ihanuuden, ja harmaastakin satoja eri sävyjä, joiden kokonaisloisto oli kaunis kuin itse aurinko.
Hän oli usein synkkä, Luna tiesi sen, mutta ei välittänyt. Jatkoi vain kulkemista järvenrantaa, auringon pilkottaessa pilvien välistä, ihan kahdestaan. Puhui, kuunteli, naurahtikin.
Hänkin oli Lunasta omalla tavallaan kaunis, vaikka kasvoja varjostikin synkkyys. Luna piti pojan puhtaanvaaleista hiuksista, joiden väri toi mieleen hänen oman, jo edesmenneen äitinsä hiukset. Luna piti hänen kasvoistaan, joilta synkkyys tuntui hetkeksi haihtuvan, joilla hän oli varma huomaavansa edes hetkellisiä häivähdyksiä onnesta, tai ainakin rauhasta. Mutta enemmän kuin ihmisiä, Luna katseli luontoa.
Näetkö tuon linnun, katso miten kauniisti se lentää, näetkö, miten auringonvalo saa sen sulkapuvun kimaltamaan?
Eikä Luna välittänyt, vaikka he eivät olisi nähneet viikkoon, mutta aina silloin tällöin. Eikä koskaan kysymällä, ei pyyntöjä, ei turhia muodollisuuksia. Jokin kaunis välitunti he ehkä vain sattuivat törmäämään käytävällä, ja Lunasta tuntui hyvältä kertoa uudesta, järven rannalta löytämästään kasvista, tai ihan mistä vain. Ja poika jäi kuuntelemaan, ja he jatkoivat matkaa kahden. Ehkä ulos, ehkä järven rantaan, minne vain.
Hän kuunteli Lunaa, mutta puhui myös itse, ja Lunasta oli hauska kuunnella hänen ääntään. Hänellä oli kaunis ääni, tosi kaunis, pelkästään sitä oli ihana kuunnella, vaikkei mitään varsinaista asiaa olisikaan ollut. Luna katseli ryppyjen katoamista hänen otsaltaan, katseli tuulen heiluttavan hänen hiuksiaan, ja toisinaan yllättävän sateen kastelevan heidät molemmat läpimäriksi.
Eikä heidän eroamiseenkaan liittynyt ikinä muodollisia prosesseja, ehkä koulun kellot vain soivat, sana tai pari riitti, mutta kumpikin tiesi sydämessään, että tavataan vielä joskus. Jokin kaunis päivä, Lunalle kaikki päivät olivat kauniita.
Luna rakasti myös iltoja, auringon laskeutumista vuorten taakse, luonnon hiljenemistä. Värit hänen ympärillään pikkuhiljaa sulautuivat yhteen, illan taivaalliset tuoksut levisivät hänen sieraimiinsa, hän saattoi vain olla ja kuunnella kaikkia niitä ääniä, ja vain kuvitella, milleköhän ne kaikki kuuluivat. Oli ihana kuvitella, keksiä kaikkea uudenlaista.
Joskus sitä oli ihana tehdä myös kahden. Luna tunsi sydämessään lämpöä, tunsi että ainakin yksi ymmärtää häntä, ainakin osittain.
5. Yksinäinen murehtija
Draco istui aina muodonmuutosluokan vasemmassa takanurkassa. Aine ei luultavasti kuulunut hänen suosikkeihinsa.
Ron hoki usein, kuinka ärsyttävä Draco on, Hannah oli kuullut sen monta kertaa. Draco leuhkii taas, Draco tönäisi käytävällä, Draco on niin ylimielinen, että nyt vittu kiroan kohta sen paskiaisen.
Tällä tunnilla Draco oli enimmäkseen hiljaa. Silloinkin, kun tuli aika harjoitella loitsua, hän ei edes koskenut taikasauvaansa.
Hannah kiersi Dracon varmuuden vuoksi kaukaa, sillä pelkäsi joutumista kiusaajan uhriksi. Kuulemma Draco saattoi pilkata ihan ketä vain satunnaista ohikulkijaa, yhtäkkiä vain puhjeta solvauksiin, ja sylkeä ilkeyksiä viattomien päälle. Niin Hannah oli kuullut.
Draco kuulemma asui kartanossa. Hannah asui ihan tavallisessa maatalossa, yksinkertaisessa ja puisessa. Kartanot olivat hienoja, niissä asui tavallisesti vain rikkaita ylimyksiä.
Draco lähti tunnilta etuajassa, ja Hannah pohti etäisesti, menisiköhän hän taas kiusaamaan pienempiään. Rökittämään ekaluokkalaisia ehkä, tai pilkkaamaan Rohkelikkoja.
Hannah kulki käytävää kohti Puuskupuhin oleskeluhuonetta, ja poikkesi matkallaan vessaan. Vessaan johtavan käytävän päässä istui joku yksin angstaamassa, pää käsiin painettuna. Hahmo näytti äärimmäisen surulliselta ja onnettomalta, pieneltä, heikolta ja lyödyltä. Kuka se voi olla, Hannah mietti, ja mitä oikein on tapahtunut. Välimatkan päästä Hannah erotti vain todella vaaleat hiukset.
Hannah oli hyvin yllättynyt huomatessaan hahmon Dracoksi, siksi samaksi hurjaksi kiusaajaksi Luihuisesta. Poika käytävän päässä ei vastannut lainkaan hänen mielikuviaan. Hän ei liikahtanutkaan Hannahin kävellessä ohi, eikä tyttö viitsinyt pysähtyä, tai edes hiljentää vauhtiaan.
Ennemmin yksinäinen ja surullinen kuin kovaääninen ilkeä rehvastelija, ehkä.
Niin ainakin Hannah näki.
Ja jos hän seuraavina päivinä vielä näki vaaleahiuksista luihuispoikaa jossain, päällimmäisenä mieleen tuli vain tuo näky siltä kapealta käytävältä. Draco yksin, masentuneena ja onnettomana. Ei hurjana, ei kiusaajana.
Mutta mitä Hannah oli sanomaan, tyttö joka ei ollut ikinä edes sanonut sanaakaan tuolle pojalle.
Draco, yksinäinen murehtija.
Draco Malfoy. Luihuinen.
Kaikille hän oli joku, mutta samalla ei kukaan.
Kätkettynä kuoreensa, pinta jonka alle ei kukaan nähnyt.
Vuodet, päivät, tunnit, hetket.
Samalla ei kukaan
tietänyt. Juuri hän oli tuomittu.
Mutta kaikki katosivat ennakkoluulojensa alle, hukkuivat ajatusten valtamereen.
Eikä kukaan onnistunut näkemään silmiään kauemmaksi.
Tuomittu.
Eikä onnistunut.
Draco Malfoy. Niin, kuka?
