No joo, vanhaa matskua, kun nyt ei uudempaa löydy. Hevisetäficcejä toki on ja yksi HP-pätkäkin tekeillä, mutta tokkopa te niitä tahdotte
Täm on yksi kolmesta (tulee varmaan lisääkin) Autumnia-novellista. Ykkösosa on jossain ja kolmas enkuksi, joten laitan tämän. Kommentoikaa toki ^^
Title: Autumnia (II)
Author: Ildar
Genre: Enpä tiedä, menee varmaan jossain angstin ja jokun rajoilla
Rating: S
Summary: Sanottakoon, että olen koukkuuntunut EToS:in Autumn's Grief:iin, siitä inspiraatio tähänkin
Disclaimer: Omia kirjoitus/kirjoituspohjaisen roolipelin hahmoja kaikki.
A/N: Mitäs, sellaista normityylistä yrittää olla. Sisarukset siis ovat he, Fragment (Sirpale) ja Fated. Tällainen lähtökuvaus taas, olen mie sellaisen kerran vääntänyt kalevalastakin XD (Ja sain siitä jotain... Kiitettävän?)
Syksy. Ikkunastaan ulos katseleva nainen näki joka puolella vain surua ja kuolemaa. Mustat hiuksensa hän oli laskenut vapaaksi suihkun jälkeen, laittanut päälleen vain ohuen, silkkisen pukunsa jonka mustat, pitkät hihat olisivat ulottuneet aina lattiaan saakka, jollei hän olisi niitä käärinyt kyynärtaipeisiinsa. Oli kylmä, tuuli puhalsi jäätävänä aukinaisesta ikkunasta ullakkohuoneeseen, mutta nainen ei olisi vähempää voinut siitä välittää.
Kylmyys ei käynyt häneen kipeää.
Ei, hän kärsi jostakin aivan muusta.
Olihan toki normaalia, että syksyisin puut loivat lehtensä maahan ja muuttuivat alastomiksi, mutta tänä vuonna jokin oli muuttunut. Alastomat rungot olivat taipuneet kohti maata, kaarna oli muuttunut tuhkanharmaaksi. Maan oli peittänyt tuo sama tuhka, jonka alkuperää ei kukaan tiennyt. Professorit ja tiedemiehet puhuivat avaruuslaskeumasta, toiset jostakin ilmiöstä, osa vauhkoavista ihmisistä ennusti kiivaasti maailmanloppua ja viimeistä Tuomiopäivää.
Fated ei tiennyt, mikä teorioista oli oikea, mikä oli totuus kylmyyden ja harmaan maan takana.
Mutta syvällä sydämessään nainen jotenkin tiesi, että tämä syksy tulisi olemaan viimeinen.
Ei ehkä kaikille, mutta ainakin hänelle ja kenties myös hänen rakkailleen.
Ja juuri sen tiedon voimalla ja sen vuoksi oli hän aloittanut valmistelut. Tavaransa, omaisuutensa hän oli myynyt pois, kotinsa tyhjentänyt. Vain aseensa ja muutaman muun rakkaan tavaransa hän oli säästänyt, kaksiteräinen tikari lepäsi nyt marmorisen vesialtaan reunalla, hänen samettinen peittonsa peitti heinävuodetta. Myrskylyhtynsä hän oli ripustanut ovensuuhun, se oli hänen ainoa valonsa. Vain kauneimman pukunsa hän oli säästänyt ja se hänellä oli yllään tuona iltana, jonka hän oli päättänyt olevan viimeinen.
Keskiyö, siihen olisi enää vain tunteja. Hänet, kuten kaikki jäljellä olevat laakson asukkaat oli kutsuttu jokavuotisiin tanssiaisiin suureen saliin tammien varjoon. Todennäköisesti muut olivat jo salissa, nauttivat viinistä ja pöydän antimista. Mutta Fated, tuntien sielunsa varjojen syvenevän hetki hetkeltä, oli päättänyt liittyvänsä tuttaviensa seuraan vasta myöhemmin. Hän koki tarvitsevansa hetken yksin, hetken jolloin hän saisi rauhassa kerätä kaikki rakkaimmat muistonsa sieluunsa sitä hetkeä varten, jolloin ruumista ei enää olisi.
Vain yksi tiesi hänen tunnoistaan ja suunnitelmistaan.
Fragment, rakas veli oli kuunnellut sisarensa murheet viikko sitten, kun hän oli ne vihdoin tahtonut jollekulle uskoa. Ja veli oli ymmärtänyt, kertonut itsekin tuntevansa samoin, aavistavansa kuoleman läsnäolon. Fated oli antanut Sirpaleen tietää peloistaan, kauhustaan ja surustaan, joita hän niin häpesi, ei katsonut sopivaksi kaltaiselleen. Mutta veli oli sanonut ymmärtävänsä, kertonut unissaan kulkevasta varjosta, joka joskus valveillakin oli häntä häirinnyt. Varjosta, jonka hän oli kuolemaksi tunnistanut sen hiljaisista sanoista. Kai sitten oli niin, että Fated ei ollut ainoa, joka kykeni kuoleman tunnistamaan, vaikka niin nainen oli pelännyt, luullut tulevansa hulluksi.
Sitten, siinä ikkunan ääressä seistessään kuuli nainen äänen, lempeän ja varovaisen, vain hiukan kuiskausta voimakkaamman. Kääntyessään katsomaan huoneensa ovelle hän näki veljensä, laihan soturimiehen, pukeutuneena ruskeisiin vaatteisiinsa ja suurta asettaan kantaen.
”Tule Fated, alkaa olla aika…”
”Tiedän, veli”, vastasi nainen hiljaa ja otti aseensa, koristeellisen tikarinsa, kaksipäisen sellaisen, käteensä. Hetken hän hyväili tuota meripihkanpaloin koristeltua esinettä, kunnes sitten asetti sen kaulanauhaansa, hymähti hiljaa tuntiessaan aseen painon niskassaan.
”Kiitos Sirpale, että olet tukenani… loppuun saakka”, kuiskasi Fated hiljaa astuessaan ulos talostaan. Hetkeksi nainen pysähtyi katsomaan kotiaan, tyhjää taloaan, viimeistä kertaa, painoi mieleensä jokaisen puunkuvion, kaiken. Sitten hän käänsi katseensa, helmiäisenharmaat silmänsä kohti veljeään, tämän ruskeita, lempeitä silmiä. Veli katsoi takaisin, katse täynnä surumielistä ymmärrystä ja rakkautta. Hän laski kätensä sisarensa olkapäälle tämän sulkiessa talonsa oven ja heittäessä avaimen tuhkaiseen maahan. Kaksi mustahiuksista sisarusta halasivat toisiaan ja Sirpale kuiskasi sisarelleen hiljaa jotakin, joka tulisi olemaan tämän viimeisiä muistoja veljestään.
”Sisar, minä kuljen ikuisesti vierelläsi… Rakkaani.”
Kaksi kulkijaa katosi syksyiseen yöhön käsi kädessä.
He, jotka eivät koskaan enää palanneet maalliseen kotiinsa.
