Nimi: Hovivelhoja ja herrasmiespalvelijoita
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Sofia ensimmäinen (Disney)
Tyylilaji: Romantiikka, draama, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Cedric/Baileywick
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Niin. No asiahan on sillä tavalla, että lapsenlikkana tässä ollessani olen joutunut pakosta nielemään epäinhimilliset määrät pienille lapsille suunnattuja piirrettyjä, joista suurin piirtein yhtäkään en voi sietää... paitsi, no. Tätä Disneyn uusinta prinsessahöttöä. En osaa sanoa johtuuko kiinnostukseni sarjan laadukkuudesta/laaduttomuudesta vai siitä, että kaikki muut vaihtoehdot syövyttävät tajuntaani reikiä, mutta ihastuin aivan silmittömästi ensinäkemällä tähän yhteen hahmoon, eli Cedric-nimiseen velhoon. Tsiigatkaa nyt sen
pahislaulua! Tui, aivan ihana. Olen
rakastunut. Ja Baileywickin ääninäyttelijänä on eeppinen Tim Gunn, joten se valikoitui parituksen toiseksi osapuoleksi vähän niin kuin itsessään. Molemmilla on muuten suomenkielisessä dubissa käännetyt nimet, mutta ne olivat minusta niin tyhmiä ja olen muutenkin katsonut tämän sarjan kaikki jaksot omaa sisäistä tyhjyyttä paikatakseni englanniksi, niin eiköhän se nyt sovi jos käytän alkuperäisiä nimiä. Oletan, että Finin käyttäjäkunnasta kaikki ovat yli kuusivuotiaita, eivätkä muutenkaan tiedä tästä sarjasta just yhtään mitään, niin eipä sillä ole mitään väliäkään.
Hovivelhoja ja herrasmiespalvelijoita*
Kruunun ylimmän hovivelhon ateljee oli kautta aikojen sijainnut linnan korkeimmassa tornissa. Cedricin käsissä jylhät puitteet olivat kuitenkin alkaneet nopeasti muistuttaa enemmän homeista luolaa, eikä hänen pakeilleen juuri kukaan mielellään mennyt. Cedric oli sekä pimentänyt torniin johtavat ahtaat käytävät, että muuttanut pitkät portaikot tunkkaisiksi kuolemanloukoiksi, eivätkä linnan lukuisat piiattaret enää suostuneet astumaan työpajaan edes siivotakseen. Mikä sopi Cedricille kutakuinkin hyvin, sillä hän ei ollut järin ihastunut palvelijoihin ja vielä vähemmän hän välitti luonaan tunkeilevista lapsista.
Ei sikäli, ettäkö lapsia olisi millään ilveellä estänyt kiipeilemästä hovitaikurin kolkossa tornissa. Karmivuus omalta osaltaan taitaa vain houkutella tietynmielisiä kakaroita kun liekit yöperhoja konsanaan, mutta yritys oli kuitenkin varteenotettava. Ainakin kuninkaan päällepäsmäröivää luottomiestä, herrasmiespalvelija Baileywickiä, Cedricin tympeä umpimielisyys ärsytti, eikä häntä usein nähty kiusaamassa arvon velhoa hovietikettiin kuuluvilla vaatimuksilla.
Tarkalleen ottaen Cedricin nimellinen asema oli Baileywickiä korkeampi, eikä hänen olisi välttämättä tarvinnut alistua yhdenkään herrasmiespalvelijan juoksutettavaksi. Mutta koska kuningas Roland ei järin pitänyt Cedricistä, saati arvostanut hänen kykyjään tikunkaan vertaa, olisi ollut kovin epäviisasta asettua kuninkaan lemmikkiä vastaan. Huomattavasti järkevämpää oli vältellä kaikenlaista kanssakäymistä.
Cedricin synkän eksentrisyyden katsominen sormien lävitse oli myös Baileywickin kannalta edullinen ratkaisu - hänen vaikutusvaltansa muualla linnassa kasvoi sitä enemmän mitä hanakammin valtavelho viihtyi omissa oloissaan. Eikä kenenkään kannalta ollut järkevää ajautua kiusalliseen kuritustilanteeseen. Julkinen näpäytys herättäisi muussa palvelusväessä pahaa verta.
Monikaan ei toki pitänyt Cedriciä maininnan arvoisena velhona, mutta hän oli silti arvoasteikossa korkeampi. Auktoriteettikonflikti olisi tehnyt pahaa koko palveluskunnan moraalille. Kuningaskin on vain yksi pala suurta kokonaisuutta, joka saattoi helposti haurastua olemattomiin, jos totutuista tavoista ja monimutkaisista sovinnaisuussäännöistä ei pidettäisi tiukasti kiinni.
*
Kipakka koputus herätti Cedricin synnyistä syvistä.
”Oi, kuka siellä nyt mahtaa olla? Olenhan sanonut, ettei minua sovi häiritä!” hän tiuskaisi ja huitaisi kädellään oven auki, hädin tuskin vilkaisten sisäänastunutta vierasta.
”Iltaa, hyvä Cedric”, kaikui tulijan kuiva tervehdys kolhoista kiviseinistä takaisin.
”Ai Baileywickö se siinä? Mikset ole illallistamassa kuninkaan pöydässä, vai joko hän on kyllästynyt seuraasi?” Cedric tuhahti raukeana maaten divaanillaan rentoutuneempana kuin Baileywick oli velhoa oikeastaan koskaan nähnyt. Ihmisten ilmoilla Cedric tapasi olla varautunut ja kireä, ellei peräti säikky, varsinkin kuningasperheen arvostelevien silmien alla. Omassa sopessaan kuitenkin hän ei ainoastaan näyttänyt, vaan kuulosti paljon itsevarmemmalta ja Baileywickin otsalle kihosi välittömästi epämiellyttävä hiki. Ehkei Cedricille puhuminen sujuisi tämän omalla kotikentällä ollenkaan niin sutjakasti kuin Baileywick oli toivonut.
”Hyvä mies, sinähän näytät aivan säikähtäneeltä”, Cedric kihersi pantuaan merkille Baileywickin kumman haluttomuuden kommentoida mitään. ”Noinko pahana sinä minua tosiaan pidät? Paheksut kotiani, ulkomuotoani ja kenties nauttimaani viinilasillistakin kuin mielipiteelläsi olisi jotain väliä? Mene pois, tuijotuksesi häiritsee minua.”
Baileywick yskäisi ja katsahti kainosti sivuun. Cedricin kädessä tosiaan oli kaunis vanhanaikainen viinimalja ja lattialla kristallinen karahvi, mutta totta puhuen Baileywick ei ollut ymmärtänyt edes huomioida niitä ihmetellessään Cedricin vaivatonta taikomista. Viinilasi täyttyi itsekseen, suuri valurautainen noidanpata hämmensi itse itseään ja kaiken kukkuraksi Cedricin sametinkarvainen divaani leijui vajaan parinkymmenen sentin päästä lattiasta, tuuditellen velhoa lempeästi keinutellen. Poissa kaikki se kömpelyys ja toivottomuus, josta kuningas Roland häntä toistuvasti moitti ja johon Baileywick oli mukisematta uskonut.
”Pahoittelen tunkeutumistani, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut loukata. Pyydän anteeksi”, Baileywick sanoi ja kumarsi.
”Niin, niin, niin. Olihan sinulla toki jotain asiaakin?” Cedric kysyi nyrpeästi, mutta hänen ilmeestään kieltämättä välittyi myös tietynlainen tyytyväisyys Baileywickin nöyristelyyn. Hän jopa loihti divaaninsa nousemaan korkeammalle, korostaakseen omaa ylemmyydentuntoaan. Baileywick otti varautuneen askeleen taaksepäin.
”Aivan.
Krhm. Hänen ylhäisyytensä on pannut merkille syrjäänvetäytyvät tapasi ja on lähettänyt minut virallisesti ilmoittamaan, että huomispäivästä lähtien arvon hovivelhoa vaaditaan olemaan läsnä kuningashuoneen kaikissa virallisissa tilaisuuksissa. Lisäksi kuningasta miellyttäisi kovin, jos koettaisit seurustella nuoren prinssin ja nuorten prinsessojen kanssa hieman enemmän, auttaen heitä parhaasi mukaan koulutyössä”, Baileywick totesi täsmällisen asiallisesti, mutta hän totisesti kyllä säikähti Cedricin divaanin pudotessa siltä seisomalta alas koko painollaan. Wormwood-korppikin orrellaan raakkui ja räyhäsi metelistä. Viini meni silkasta kiukusta piloille.
”Miellyttäisi! Vai että oikein miellyttäisi!” Cedric ulvoi ja magia kirposi hänen ohimoiltaan. Se repi verhoja ja piti kovaa meteliä. ”
Ou-uu, minä vielä ne lapset ymmärtäisin, jokseenkin kun tulen heidän kanssaan toimeen, mutta että läsnäolopakko poliittisissa valtapeleissä! Kuningas tietää kyllä vallan hyvin, ettei minusta ole neuvonantajaksi sen paremmin kuin vaikuttavaksi taikuriksikaan. Tämä on vain hänen keinonsa nöyryyttää ja rangaista minua syyttä suotta.”
”Mutta eikö velhon paikka ole kuninkaansa vieressä?” Baileywick huomautti ja olisi kenties saanut viinimaljasta päähänsä, ellei se olisi ollut jo lattialla säpäleinä.
”
Pyh. Ehkä jonkun toisen kuninkaan vieressä. Tai se paikka on jonkun toisen velhon, mutta ei minun. Voi. Mitenhän minun nyt käy?”
Milloin tahansa muulloin Baileywick olisi ymmärtänyt Cedricin ahdingon olkiaan kohauttamatta. Hän oli pitkän ja lojaalin uransa aikana osallistunut mitä hohdokkaimpiin taikuusnäytöksiin, sekä toisten, mahtavampien kuningaskuntien hovivelhojen magiaspektaakkeleihin, eikä Cedricin vaatimattomia julkisia esiintymisiä voinut parhaalla tahdollakaan sanoa minkäänlaisiksi menestyksiksi. Mutta Baileywick ei ollut kuitenkaan tavannut ennen taikuria, jonka vallassa oli ravistaa koko valtavaa tornia ilman yhden yhtä taikasanaa tai sauvan heiluttelua. Cedric oli kammottavan vahva kun hän ei keksinyt epäillä itseään.
”Älähän nyt. Olen varma että suoritat velvollisuutesi kunnialla. Kuningaskin varmasti arvostaa viitseliäisyyttäsi”, Baileywick koetti rauhoitella, mutta tuli vain työnnetyksi taikapuhurein pois. Cedric ei antanut koskea itseään, vaan hän pyöri nyt tulistuneena ympyrää korkojen kalkattaessa kivisellä lattialla.
”Älä,
älä edes kehtaa sääliä minua! Älä ainakaan, jos et ole edes tosissasi”, hän raakkui valtavat raivonkyynelet silmissään.
”Mutta Cedric...”
”Häivy! Jätä minut rauhaan, en kaipaa petollista mielistelyäsi. Salaa toivot tietenkin kuninkaan suuttuvan minuun ja heittävän meidät ulos. Wormwood! Ohjastapa herra Baileywick pois minun silmistäni.”
Wormwood lensi käskystä alas orreltaan, syöksyen Baileywickia kohti ja nokkien leuat kamalasti lonksuen, kunnes tämä perääntyi ovelle ja säntäsi päätä pahkaa pois. Paksu tammioven tömähti kiinni hänen takanaan, mutta Baileywick oli tuskin helpottunut. Tarkemmin ajatellen hän ei tiennyt mitä ajatella. Hänen olisi kai pitänyt olla Cedricin moukkamaisesta käytöksestä tuohtunut, mutta enemmän hänestä tuntui pahalta velhon puolesta, eikä hän tiennyt miksi.
*
Cedric tiesi kyllä käyttäytyvänsä perinpohjaisen lapsellisesti, sitä vastoin kun kuninkaalla täysi oikeus vaatia hovivelhoaan täyttämään asemaansa kuuluvat tehtävät. Johan hän oli tuhlannut hovin kallista aikaa tornissaan murjottaen, ja kunnon taikurin tulisi joka päivä auttaa tai viihdyttää kansalaisia parhaan kykynsä mukaan.
Tosiasiassa Cedric oli vallan pätevä velho, hän oli opiskellut alaa viisitoista vuotta akateemisesti ja joitakin vuosia maailmalla syventävien tutkimusten parissa, kunnes hänen isänsä Goodwin Suuri erosi kruunun palveluksesta. Cedricin oli tarkoitus tallustella hänen jalanjäljissään suuruuteen, olihan hänen suvussaan ollut mahtavia velhoja kautta aikain! Hovin palvelukseenkin he olivat kuuluneet kohta kuudennessa sukupolvessa, mutta siinäpä se piili harmin syy. Cedric ei ollut perinyt isänsä lauhkeutta, vaan hän oli äitinsä tapaan oikutteleva ja hankala. Odotusten ja persoonallisuuspiirteiden ristiriita oli tehnyt hänestä auttamattomasti hermoheikon ja se vaikutti suuresti hänen kykyihinsä.
”Voi Wormy, en millään tahtoisi erota, sillä minä niin viihdyn tässä linnassa ja olen edistynyt pitkälle loitsujeni hienosäädöissä, ja minulla on ollut riittävästi aikaa kopioida ja tehdä muistiinpanoja. Isä ei ikinä hyväksyisi, se olisi häpeäksi koko suvulle... mutta niin on sekin jos suututan kuninkaan! Mitä ihmiset oikein ajattelisivat?” Cedric mankui ja Wormwood kaarteli hänen ympärillään alakuloisesti.
”Se kamala Baileywick on varmasti kipittänyt isäntänsä luokse kuin kiltti koira kantelemaan käytöksestäni. Ilkeä kielikello, mokoma, pirun riivattu tukinaivoinen pukki!”
”
Kraa, kraa”, raakkui Wormwood ja istahti isäntänsä olkapäälle. Se supi Cedricin mustia niskakarvoja, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Cedric niiskautti kerran, mutta mikään ei kuivanut hänen silmiään. Kyyneleet pulppusivat valtoimenaan sitäkin enemmän, mitä enemmän hän ajatteli äitiään.
”Äiti tietysti sanoisi, että hiivattiin kuninkaat ja painukoon metsään joutavat, jotka taikureita kehtaavat käskyttää”, hän sanoi murheellisena.
Äidin neuvojen kai sanotaan olevan neuvoista parhaat ja loihan Cedric toki useasti harkinnut äitinsä sanoja. Hänen äitinsä näet oli aivan toisenlaista noitasukua, siitä kertoi jo hänen nimensäkin - Winifred Hirmuinen. Winifredin ei palvelleet ketään tai mitään, eikä hän ottanut loukkauksia kevyesti. Hän ei myöskään ollut koskaan oikein pitänyt herrojen palvonnasta ja oli aina kannustanut Cedriciä runsain mitoin hovielämään sopimattomissa tavoissa ja harrastuksissa, aviomiehensä suureksi harmistukseksi tietenkin. Hän oli lellinyt ainoaa poikaansa ja sabotoinut tämän yritykset oppia isältään nöyryyttä ja luonteenlujuutta, mikä lienee sitten vaivojen perimmäinen syy. Cedric oli perinyt isältään kunnianhimon kunnostautua nimenomaan kruunun palveluksessa, sillä sen arvokkaampaa pestiä ei ole – mutta äidiltään hän oli saanut haluttomuuden sopeutua sen asettamiin vaatimuksiin ja koko soppa oli valmis. Hän oli kahden aatteen loukussa ja ahdistunut.
*
Seuraavana päivänä Baileywick oli tapansa mukaan herännyt muita aikaisemmin alustaakseen päivän askareet. Hän oli järjestänyt istuntosalin, tarkastanut päivän ohjelmat ja suunnitellut lapsille tekemistä pitkälle iltapäivälle koulun jälkeen. Keittiöhenkilökunnan saapuessa hän keskusteli vilkkaasti ruokalistasta allergioineen ja erityisruokavalioineen, lisäksi hän ohjeisti erinäisiä apupoikia ja kamarineitoja päivällä saapuvien vieraiden toiveiden suhteen. Jokaiselle jaettiin oma työsarka. Kaikki tämä tietysti ennen kuninkaan vaivaamista, ja siitä se Baileywickin päivä vasta todella lähti nousukiitoon.
Linnaan kuului saapuvaksi korkea-arvoisia diplomaatteja koko kolmikuningaskunnan alueelta ja kenties kauempaakin. Baileywickin ymmärtämyksen mukaan aiheena oli nimellisesti kauppasopimusten uusiminen, mutta tarkalleen ottaen piti puhuman magiaan liittyvistä erityiskysymyksistä. Ilmeisesti taikuudessa käytettävän välineistön ja raaka-aineiden myymiseen, hallussapitoon ja tullaukseen vaikuttavassa lainsäädännössä oli oli kammottavia porsaanreikiä, joita tuli pikapikaa paikata vahinkojen estämiseksi. Mitä siitäkin tulisi, jos aivan kuka tahansa kaduntallaaja voisi tuosta noin vain hankkia vaivoikseen lumottuja esineitä! Useimmat taikakalut ovat hyödyllisiä vain asiaan perehtyneille taikureille, nehän saattavat vahingoittaa tai peräti kirota kokemattoman omistajansa.
Siksi vieraiden oli syytä olettaa edustavan kansojensa ehdotonta velhoeliittiä, mikä itse asiassa oli perustavin syy kuningas Rolandin äkilliselle tiukennukselle hovivelhonsa kurin suhteen. Kuningas itse oli varsin lepsu, mitä tuli lähipiirinsä käskyttämiseen. Hän mielihyvin delegoi ikävät kurinpitotoimet alamaisilleen, sillä hän ei välittänyt palvelusväen kahinoista. Siksi toisekseen, jo edellisten hallitsijoiden aikana hoviin oli vakiintunut käytäntö, jossa kuningas puuttui alamaistensa toimintaan mahdollisimman vähän. Kansalaiset halusivat rakastavan ja vahvan kuningasparin, mutta eivät käskyttäjiä. Kuningas Roland henkilökohtaisesti piti tällaisesta muodollisuudesta ja piti siitä kiinni milloin voi.
Cedriciä Roland ei tosin pitänyt juuri minkään arvoisena, sillä hän oli useasti pettynyt niin kutsutun voimavelhonsa tapaan töpeksiä taikansa perin pohjin. Olematta kuitenkaan vähääkään pikkumielinen, hän oli mieluusti suvainnut hovivelhonsa vetäytyvän luonteen, sillä hän tunsi Cedricin perhetaustan, eikä halunnut tahrata kuningaskunnalle rakkaaksi tulleen suvun nimeä - olkoonkin, ettei nykyinen vesa ollut hänen mielestään järin pätevä. Sitä paitsi prinsessat Sofia ja Amber olivat tykästyneet taikurin lapsellisiin temppuihin, eikä Roland ollut unohtanut Cedricin positiivista vaikutusta Sofian koulumenestykseen. Ei ollut mitään syytä aloittaa linnan sisäistä kriisiä pienten erimielisyyksien takia.
Nämä neuvottelut vaativat kuitenkin muutosta totuttuihin tapoihin. Rolandin oman hovivelhon puuttuminen suuressa pöydässä olisi vaikuttanut negatiivisesti koko neuvotteluiden ilmapiiriin. Se olisi varmasti herättänyt korkeissa piireissä epäluuloa ja se olisi ollut yhteisen sävelen löytämisen kannalta epäsuotuisaa. Kuinka mistään voitaisiin todella sopia avoimesti, jos neuvonpidon isäntäkään ei katso keskusteluja sen arvoiseksi, että kunnioittaisi niitä parhaiden neuvonantajiensa läsnäololla? Sellainen ylimielisyys ei jäisi huomaamatta, eikä sellainen tullut diplomaattisissa mielessä kysymykseenkään.
Baileywick oli tietysti kaikesta tästä hyvin tietoinen, mutta ei ollut niinkään varma, että Cedric oli. Cedric todennäköisesti tulkitsi kuninkaan käskyn henkilökohtaisena hyökkäyksenä, eikä se ennakoinut sivistyneen kanssakäymisen kannalta mitään hyvää. Baileywick oli kuitenkin osittain helpottunut nähdessään Cedricin saapuvan punaiseen vastaanottosaliin hyvin pukeutuneena ja huoliteltuna, kuten etiketin mukaan kuuluu. Hän oli kuitenkin jännittynyt ja kalvakka, mikä huolestutti Baileywickiä.
”Voitko hyvin hyvä Cedric? Tarvitsetko jotain?” hän kysyi vaivihkaa vilkuillen eteisen suurta kelloa. Ensimmäisten vieraiden pitäisi saapua aivan pian. Prinssi ja prinsessat olivat asettuneet portaille pituusjärjestykseen harjoittelemaan oikeaoppisia niiauksia ja kumarruksia.
”Äsh”, Cedric sanoi vetäessään vinkuvasti ilmaa keuhkoihinsa. Vähäkin veri joka oli ollut hänen poskipäillään tuntui kaikkoavan.
”Voi pyytää juoksupoikaa noutamaan lasillisen vettä, jos tahdot”, Baileywick tarjosi, mutta Cedric torjui yhtä töykeästi ja käänsi herrasmiespalvelijalle selkänsä. Hän koputti korkoaan lattiaan, Baileywick huomasi hänen valinneen jalkaansa tavallista hienommat, koristeelliset mustan kengät ja valkoiset sukat. Hänen oli pukenut ylleen myös tavallista violettia kaapuaan hienomman luomuksen, jossa oli helmiäislangalla kirjaillut reunukset. Kaulassaan hänellä oli silkkinen solmuke, röyheä keltainen rusetti. Hänen ulkomuotonsa oli ehdottomasti Baileywickin mieleen, ja jos hän nyt ei ollut varsinaisesti komea, niin varsin siropiirteinen ja kaunis kuitenkin.
”Ilkeää tuijottaa tuolla tavalla. Minkäs minä naamalleni voin”, Cedric tiuskaisi ja Baileywick hymyillen totesi itsekseen, ettei Cedricillä sentään silmiä ollut selässään ja hän vain oletti herrasmiespalvelijan tuijottavan häntä. Baileywick käänsi katseensa joka tapauksessa kohteliaisuuttaan pois.
”Eikö sitten ole olemassa rumuutta silottavia taikoja?” hän kysyi ja Cedric haukkasi pyöristyksestä henkeään.
”Kylläpä osaat olla röyhkeä!” hän kihisi, muttei ennättänyt jatkaa sanaakaan kun jo ovet aukesivat ja sisään asteli kokonainen delegaatio vieraanvallan mahtavia. Cedric oli ollut niin hämmennyksissä Baileywickin puheista, ettei ollut muistanut jännittää ja tervehti tulijoita yllättävän luontevasti, antaen itsestään hyvän ensivaikutelman. Baileywick salasi tyytyväisyytensä tavanomaiseen erinomaisuuteensa.
*
Ensiesittelyjen jälkeen prinssit ja prinsessat ja muut lapset menivät kouluun ja aikuiset aloittivat varsinaisen neuvonpidon. Kaikki tuntui sujuvan verrattain hyvin, Cedricin paikka suuressa pöydässä oli mukavan etäinen kuninkaasta ja muista suuriarvoista herroista. Kuningas ei myöskään kiinnittänyt häneen kiusallista huomiota esittelemällä häntä suureen ääneen kenellekään, joten hänen sopi keskustella keskustella vieraiden kanssa ilman hankalia ennakko-odotuksia.
Niin, ja oli toki Cedricinkin myönnettävä, ettei Baileywickin huomaavaisuudessa ollut moitteelle sijaa. Hän oli hyvin pätevä työssään, ja osasi olla taitavasti kymmenien ihmisten mieliksi samaan aikaan. Häntä sopi kai myös kiittää hyvästä istumapaikasta ja pikapikaa järjestetystä hermoja rauhoittavasta teekupillisesta, joka vain ykskaks ilmestyi Cedricin nenän eteen. Täysin varauksettomaksi se ei oloa tehnyt, mutta hieman valheellinenkin mielikuva stressittömyydestä paransi velhon mielialaa kovasti.
Cedricillä oli totta puhuen aina ollut hankaluuksia sietää paineita, olivat ne sitten henkistä tai fyysistä laatua. Vaikka hän oli pärjännyt opinnoissaan aivan erinomaisesti, ei sitä voinut oikein pistää luonteenlujuuden piikkiin. Ripaus lahjakkuutta ja loputon mielenkiinto opiskeltaviin asioihin edesauttoi hyvien arvosanojen saavuttamisessa, mutta kenenkään odotuksia hän ei osannut täyttää. Mikä lie sitten oli se ongelma, kun ei älykkyydessä? Cedric oli aina tuntenut huvikseen taikomisen helpoksi, mutta hyödyksi oleminen oli jotenkin aivan liian vaikeaa.
Kiitos kuitenkin Baileywickin tilanteenlukutaidon ilmapiiri oli rentoutunut. Itse kullakin oli edessään juotavaa tai pientä naposteltavaa, ja pienen johdattelun avulla vieraat ryhmittäytyivät erillisestä paikkasuunnittelusta huolimatta orgaanisemmin miellyttävään seuraan. Cedric erityisesti nautti saamastaan huomiosta, vaikkei ollutkaan yhtään niin kuuluisa kuin monet muut taikurit saman katon alla. Hänen tietämyksensä ja puheenaiheensa viehättivät muita akateemisesti koulutettuja velhoja, ja vaikkei keskustelun avaus ollut välttämättä helppoa, niin jutun juurelle päästyään Cedricillä oli paljon sanottavaa käsittelyssä olevista rajoitteista ja taikuudelle kaavailluista direktiiveistä. Ja mikä tärkeintä: hän näki selvästi läpi sellaisten lierojen, jotka pahuuttaan johdattelivat keskustelua pois asioiden ytimestä.
”Uskon, että olet viihtynyt? Päivällisen jälkeen on vuorossa kaikkien halukkaiden viralliset puheenvuorot”, Baileywick kävi ilmoittamassa Cedricille mukanaan lisää teetä. Cedric hyväksyi tarjouksen vain muodollisesti estellen.
”No, pahemminkin voisi olla. Mutta totta puhuen, nuo koillismaan edustajat ärsyttävät minua. He puhuvat ympäripyöreästi asioista, joista eivät ymmärrä yhtään mitään ja kuningas tuntuu kuuntelevan heitä liian tarkkaan”, Cedric vastasi huomattavasti kohteliaammin kuin kertaakaan aikaisemmin koko päivän aikana. Väri oli palannut hänen kasvoilleen, jos kohta hän oli luonnostaan toki kalvakka.
”Siinä tapauksessa sinun ehdottomasti kannattaa varata itsellesi puheenvuoro tulevassa väittelyssä”, Baileywick ehdotti täysin vilpittömästi, sillä hän oli seurannut Cedricin keskusteluja arvon vieraiden keskuudessa ja oli vetänyt niistä omat johtopäätöksensä.
”Älä hulluja puhu! Sekoaisin sanoissani ja aiheuttaisin kenties enemmän haittaa kuin hyötyä”, Cedric pudisti päätään ja kiristi otetta posliinikupistaan. Baileywick rohkeni asettaa kätensä hänen yläselälleen rohkaisevasti ja tuttavallisesti. Cedric ei tuntunut panevan sitä pahakseen.
”Voisit kenties ohjeistaa kuningasta kahden kesken? Neuvosi tulisivat varmasti tarpeeseen, hänen ylhäisyytensä ei ole kovin harjaantunut magiassa ja meidän kannaltamme on parasta, jos sopimuksen lopputulema on meille edullinen.”
”Hmph”, Cedric tuhahti tuskin vakuuttuneena. ”Sinä se vain kuvittelet, että kuninkaan puhuttelu on kenelle tahansa yhtä helppoa! Ei hän minua kuuntelisi, nyrpistäisi vain nenäänsä ja hätyyttäisi pois kannoiltaan, enkä yhtään ihmettelisi. Vannon pyörtyväni, jos pakotat minut hänen eteensä!”
Nyt Baileywick veti velhon hiukan erilleen muusta joukosta, lähemmäs ikkunaa ja äänen tukahduttavia verhoja. Cedric hyväksyi tämän yllättävän joviaalisti, ilman turhaa kinastelua. Velhon sulattaminen oli totisesti sujunut kaikkien odotusten mukaan”
”Rauhoituhan nyt”, Baileywick hyssytteli. ”Luulen, että minulla on tähän dilemmaan kuitenkin ratkaisu. Mitä jos...” ja hänen puheensa madaltui pelkäksi kuiskutukseksi, jota vasten Cedricin oli höristettävä korviaan. Herrasmiespalvelijan ehdotus ei totisesti ollut huono, ja tarkemmin katsoen olisi kaikkien osapuolien edun mukainen. Jo toistamiseen saman päivän aikana Cedricin oli aivan pakko todeta Baileywickin olevan pirun etevä työssään!
*
Neuvottelut kestivät yhteen menoon useita viikkoja. Valiokuntatyöskentelyn, puheenvuorojen ja raakavedosten kritisoinnin lisäksi ohjelmaan kuului aterioinnit ja lukuisat huvitukset, jotka todella pitivät linnan palvelusväenkin lukukalenterin kiireisenä. Oli paljon pestävää, ommeltavaa, siivottavaa ja kammattavaa, oli kiillotettavaa sekä valmistettavaa, mutta tyytyväiset työläiset työskentelivät kiivaasti, mutta mutkattomasti.
Cedric ei osallistunut sen paremmin kovaan politikointiin kuin hurvitteluunkaan mainittavan kiihkeästi. Hän vältteli puhumista muuten kuin avoimissa tilaisuuksissa, sillä hän ei pitänyt yksinpuhumisesta, tai siitä, että sihteeri kirjoittaisi kaiken sanasta sanaan ylös. Baileywickin ehdotuksesta hän piti kuitenkin tarkkaa kirjaa muista läsnäolijoista ja välitti eteenpäin tekemänsä huomiot. Baileywick sitten tiivisti tärkeimmän informaation kuninkaan sulateltavaksi, eikä järjestelmässä ollut juuri moitteelle sijaa. Koska kuningas Roland ei ollut kiinnittänyt hovivelhoonsa tarpeetonta huomiota neuvottelujen alkutaipaleella, hänen kykynsä toimia vieraiden keskuudessa eräänlaisena salaisena agenttina osoittautui suorastaan nerokkaaksi jipoksi, jonka avulla moni puhdas valhe ja epätietoisuudessa kuhissut väärinkäsitys tuli korjatuksi. Neuvonpidon saavuttaessa lakipisteensä kuninkaalla oli syytä myhäillä tyytyväisenä.
”Erinomaista! Ellen peräti sanoisi fantastista! Sopimukset ovat allekirjoituksia vaille valmiit ja tohdin sanoa, ettei tässä kuningaskunnassa liene aikaisemmin sovittu asioista yhtä edullisesti. Laskijoiden mukaan meillä on syytä odottaa reipasta talouskasvua seuraaville vuosille”, kuningas nauroi makeasti vain perheensä ja lähipiirinsä keskuudessa. ”Enpä tosiaan olisi uskonut magiassa liikkuvan niin paljon varallisuutta – kiitos teille hyvä Baileywick korvaamattomasta avusta! Enpä olisi uskonut teidän tuntevan näitä asioita niin perinpohjaisesti.”
”Kiitos, teidän ylhäisyytenne, mutta kunnia ei ole yksin minun. Hovivelhonne Cedric on hyvien neuvojenne takana, minä olen toiminut vaatimattomasti yhteydenpidon välikappaleena”, Baileywick kumarsi ja viittilöi hiukan varjoihin hukkunutta velhoa astumaan edemmäksi. Cedric hypisteli kaapunsa suuria hihoja asettuessaan mieluummin hieman Baileywickin taakse, kuin suoraa kuninkaan tai kuningattaren eteen.
”Jaa. Niinkö?
Hmm. Näinkö se siis on Cedric?” kuningas puhutteli häntä, eikä ollut äänessään kovin vakuuttunut. Kuningattarenkin katse oli jokseenkin kysyvä.
”Ah. Ym. Niin. Eh. Idea toki oli Baileywickin, teidän korkeutenne...” Cedric naurahti kireästi, tuskin kehdaten nostaa katsettaan lattiasta, mutta eipä kuninkaankaan silmäpari kauaa hänessä viipynyt.
”Mitä minä sanoin! Olette korvaamaton herra Baileywick, ja niin vaatimaton! Ottakaa toki vapaata, nyt kun vieraat pian lähtevät on meillä kaikilla hyvä syy onnitella itseämme. Hah-haa! Loistavaa, miten briljanttia!”
Baileywickin ja Cedricin jäätyä kahden velhon ryhti oikeni ja otsalle muodostui melko tavalla paheksuva kurtistus.
”
Hmph”, Cedric puhahti ja pisti kädet näyttävästi puuskaan.
”Olen pahoillani. Hänen majesteettinsa ei tainnut aivan ymmärtää osuuttasi oikein. Minä puhun hänelle vielä”, Baileywick sanoi rehellisen anteeksi pyytelevästi, mutta Cedric pyöritteli vain silmiään.
”Luovuta”, hän tokaisi. ”En minä siitä välitä, sitä paitsi, sinun ansiotasihan tämä kaikki kuitenkin on. Hmh.”
”Olet loukkaantunut.”
”Ja sinä olet aivan
kamalan, kamalan ärsyttävä”, Cedric sivalsi, vaan ei oikeastaan pitänyt pistävästä katseestaan kiinni. Piikki jäi uppoamatta.
”Olkoon”, hän heitteli käsiään. ”Minua voi hyvällä syyllä sanoa pahanilkiseksi, mutta kiittämätön en mielestäni ole. Olet ollut minulle tässä koetuksessa suurena tukena ja siitä minä sinua kiitän.”
”Ilo on ollut kokonaan minun puolellani”, Baileywick kumarsi ja puristi hetken mielijohteesta Cedrcin kättä. Siinä oli jotain hassua, jotain niin kovin... epätavallista. Cedrickin huomasi sen, pidellen kättään varsin kevyesti toisen otteessa, vähän kuin leikitellen.
”Vai niin?” hän sanoi. ”Kenties haluaisit juhlistaa yhteistyötämme viettämällä joskus iltaa kanssani? Vai oliko säädyllisyys välissämme pelkkää välirauhaa vain?”
”Se olisi minusta hauskaa. Ehkä jo tänään?”
”Etkö halua osallistua päättäjäisjuhliin?”
”Juhlisin mieluummin vastapuhjennutta ystävyyttämme, jos sallit minun olevan näin suora”, Baileywick sanoi, eikä kainostellut nostaessaan hansikkaaseen verhotun käden huultensa tasalle. Kovin pysäyttävä hetki toden totta ja Cedric huomasi lakanneensa hengittämästä.
*
”Hus-hus Wormy! Menepä nappaamaan matoja siitä!” Cedric älähti lemmikilleen huitoen tätä lentämään ulos tornin ainoasta pikkuikkunasta. Jos korpin olisi ollut mitenkään fyysisesti mahdollista kohotella olemattomia kulmakarvojaan, niin Wormwood olisi niin varmasti tehnyt. Se tyytyi levittelemään siipiään ja repimään kuivamaan ripustettuja yrtit silpuksi ulos lehahtaessaan, mutta Cedricillä ei ollut aikaa ruveta kiroamaan. Päinvastoin, hän pyörähteli melkein kuin tassin askelin etsiskellen kaikkein kauneimpia laseja ja muuta romanttista rekvisiittaa. Pyykit oli ehdottomasti tungettava piiloon ja samaa saattoi sanoa jos jonkinlaisesta sotkusta. Ei kuivuneita taikajuomankökkareitä tai huolimattomasti heiteltyjä pergamentinpalasia lattialla. Eikä missään nimessä isän ja äidin muotokuvaa seinällä.
”Älkäähän hermostuko. Tämän on yksityistilaisuus, eikä mikään perhetapaaminen”, Cedric nauroi maalaukselle ja loihti sen vilkkaasti ulos tornista ennen kuin loitsu sen ja vanhempien välissä ehtisi vaikuttaa. Eikä aikaakaan kun oven takaa kuului entuudestaan tuttu koputus.
”Joko hän nyt tulee? Merlinin parrat, en ehtinyt vaihtaa vaatteita!” Cedric mutisi ja huitaisi oven auki pyrkien näyttämään siltä kuin ei olisi ollut ollenkaan poissa tolaltaan. Baileywick kantoi mukanaan tummanviolettiin paperiin käärittyjä kukkasia, pariton luku totta kai. Etikettiähän ei sovi rikkoa.
”Oi! Kiitos. Tämäpä...
mieluista”, Cedric sanoi hypistellen kukkapuskaansa oikein keksimättä mitä sille tehdä. Hän ei ollut aikaisemmin saanut keneltäkään erityisiä lahjoja.
”Ehkä maljakko olisi hyvä idea?” Baileywick tarjosi ja Cedric nyökkäsi ja alkoi kuumeisesti etsiä tarkoitukseen sopivaa kuppia tai kippoa. Olisi ollut parempi, jos hän ei olisi siivonnut aikaisemmin niin neuroottisesti - hän ei muistanut enää minne kaikkialle oli piilottanut joutavia esineitä. Baileywick ei ollut Cedricin hääräämisestä minään, vaan avasi huolellisesti paria kiertävät nauhat, pöyhi puskaa ja nyppi muutaman nuutuneen lehden pois. Sitten hän leikkasi palan irti kunkin ruusun varresta ja tyrkkäsi koko komeuden vettä täynnä olevaan maitokannuun.
”Noin. Mitä pidät?”, hän kysyi ja Cedric oli arvostelevinaan kovin väheksyvästi, mutta ei kyennyt salaamaan silmiensä tuiketta.
”Menetteleehän tuo. Miten on, haluaisitko jotain juomista?”
”Kyllä kiitos, mielelläni”, Baileywick nyökkäsi istuutuessaan juuri sille divaanille, jolla Cedric oli viikkoja sitten leijuskellut ennen hermoromahdustaan. Absurdia ajatella, miten asiat voivan niin lyhyessä ajassa muuttua niin paljon! Nyt he joisivat toistensa kunniaksi, kun vielä kuukausi takaperin he olivat tuskin koskaan puhuneet toisilleen. Cedric oli ihastuttava katsella kun hän puuhasi viinipullojensa kanssa, hänen askelluksensa oli korkojen takia asteen verran keinahteleva, mikä oli Baileywickistä suorastaan syntisen hurmaavaa.
Nyt kun puhutaan ulkonäöstä, niin Baileywick ei ollut äkkiä niin varma omasta viehättävyydestään siinä määrin kuin hän oli velhoon ihastunut. Toki hän oli aina viimeisen päälle pukeutunut, kuten kunnon herrasmiespalvelijan pitääkin, mutta sitä ei voinut kieltää, että hän oli harmaantunut varhain ja näytti paljon ikäistään vanhemmalta, vaikka oli kuninkaan itsensä lapsuudentoveri. Cedric taas, no, Cedric oli
nuori. Cedricillä oli mustat silmänaluset kaikesta valvomisesta ja Baileywick tiesi jo tässä vaiheessa, ettei hänen profiilinsa kommentoiminen herättäisi muuta kuin pahaa verta. Hänessä oli kuitenkin jotain omalaatuista, jotakin vähän ristiriitaista. Kaikki tuossa omituisessa taikurissa puhui kaksinaisuuden puolesta, hän oli sekä kiltti että ilkeä, taitava että taitamaton, jopa hänen hiuksensa tuntuivat jakaantuneen valoisan ja pimeän tavalla korpinmustaan ja tuhkanvalkoiseen.
”Sinä se olet aivan mahdoton tuijottaja. Ihan kuin näkisit vaatteideni lävitse”, Cedric virnisti ja ojensi lasin. Hän istui alas ja pani jalat ristiin esitelläkseen pitkiä sääriään. Baileywick maistoi niin janoisena täyteläistä punaviiniään, jumaloiden sen maallista tuoksua. Sen huumaava aromi sopi täydellisesti valaistuksen ja ilmapiirin kiihkeään hämyisyyteen. Cedric vältteli vieraansa katsetta suoraa, mutta hivuttautui lähemmäksi, pisti käden herrasmiespalvelijan käteen ja punastui.
”Miksi sinulla aina käsissäsi sormikkaat? En muista milloinkaan nähneen sinua ilman”, Baileywick kysyi peukalo niin nätisti Cedricin rystysellä.
”No se nyt on aikalailla tyhmä juttu. Katsos - ” Cedric sanoi irrotti kätensä ottaakseen hansikkaan pois. Hän nyppi sen sormi kerrallaan tuskin tajuten viattoman liikehdintänsä sensuellia puolta. Paljaissa kämmenissä ja kämmensyrjiä pitkin kiemurteli tummat, kohollaan olevat läikät, joita Baileywick olisi kuvaillut vähän lonkeromaisiksi.
”Saanko koskea?” hän kysyi.
”Siitä vain”, Cedric kohotti olkiaan.
”Mistä nämä ovat tulleet?”
”Äh. Se oli sellainen onnettomuus. Basiliskit ovat niin tavattoman myrkyllisiä ja tulin roiskineeksi käteni ihan kokonaan. Omaa varomattomuutta, olin aika lapsi silloin vielä”, Cedric selitti haluamatta muistella asiaa, koska se oli tosissaan niin kauhean tyhmää. Jokainen tietysti tekee elämässään virheitä, mutta niitä ei ollut yhtään mukava muistella, ottaen huomioon, ettei Cedricin maine ylipäätänsä ollut kovin mairitteleva laatua. Hän ei mielellään esitellyt menneitäkin murheita kuin jotkut toiset esittelisivät taisteluhaavoja.
”Tekevätkö ne kipeää?”
Baileywick ihmetteli kuinka karheaa musta pinta oli verrattuna sitä reunustavaan terveeseen ihoon. Cedricin sormet olivat pitkät ja kylmät, mutta puristivat takaisin kuitenkin vakuuttavasti.
”Eipä oikeastaan. Tai, eivät usein, minä osasin ne jo silloin parantaa aika hyvin. Jälkiä ei vain oikein tahdo saada pois taikomallakaan. Hirveäthän ne ovat katsella”, Cedric totesi kylmästi ja olisi kai vetänyt hansikkaat takaisin käteensä, ellei Baileywick olisi tahtonut pitää niistä kiinni.
”Minusta sinä olet hyvin kaunis.”
Kuinka valtava, ahdistava, imarteleva väite! Ja Baileywickin tapaan niin tosissaan ehdotettu, vailla paisuttelua tai vilppiä. Cedricin teki mieli ihan pakahtua.
”Älä horise”, hän katsoi kainosti alas, puri huultaan ja oli vain.
”En toki”, Baileywick pudisti päätään, eikä voinut olla suutelematta velhoa jos olisi tahtonutkin. Tunteen äkillinen kuohahdus kiepautti ilman huoneessa ympäri ja ulos ikkunasta kuin huutavasta teekattilasta! Kuinka jännittävää nähdä taikuutta sen orgaanisimmassa muodossa, purkautuen säkenöivästi Cedricin sormenpäistä ja iholta läpi kaiken mikä kosketti häntä. Sähköinen kipinä poltti Baileywickin kieltä ja huulia.
”Anteeksi kovasti!” Cedric puuskutti henkeä vedettyään ja pakotettuaan tärisevät esineet tornissaan rauhoittumaan. ”Minä en sitten ikinä opi hillitsemään itseäni! Kun taikuus tulee minusta niin se todella on tullakseen, se on kamalan kiusallista!”
”Älä, se oli upeaa”, Baileywick sanoi, nyt selällään divaanilla, Cedric puolittain hänen päällään ja rohkeassa syleilyssä. Keltainen rusetti oli vinkeästi kallellaan, etupuolen vaaleat hiussuortuvat mustien kanssa iloisesti sekaisin.
”Hys”, Cedric pisti etusormensa Baileywickin suun päälle. ”Hermoheikkous on syy sille miksei minusta koskaan tule mahtavaa velhoa.”
”Mutta, sinähän olet”, Baileywick mutisi sormesta huolimatta ja puristi taikuriaan vähän hupaisasti selästä. Kylkiluiden paikkeilla siellä oli ilmiselvästi toisia kutiavampi kohta ja jo he pian kierivät nauraen toistensa sylissä, suudellen kovasti niskaa ja poskia ja supattivat höpsöjä vain tässä ja nyt toistettaviksi.
”Onpa traagista – yhdestä viinilasillisesta piloille turmeltunut herrasmiespalvelija.
Hih”, Cedric pussasi Baileywickin poskea kuumottuneena, ja tämä oli tosiaan niitä hetkiä, jolloin molemmat olivat yhtä mieltä siitä, ettei jyrkän sovinnaisuuden ja etiketin seuraaminen välttämättä ollut tuhmuutta hauskempaa.
FIN
