Vaaleanharmaa hymy (S, Luna)

[Renttu]

Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: drama, oneshot
Ikäraja: S
Päähenkilö: Luna
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Osallistuu FF100 Nyt täytyy kyllä sanoa että fail, oon kirjottanu niin paljon kelmejä, että toi meinaa tulla kirjotettua automaattisesti. Eli osallistuu Kerää kaikki hahmot-haasteeseen Luna Lovekivalla, pahoittelen. Ja kommentit kelpaa aina.


Vaaleanharmaa hymy


Äiti oli luvannut tulla kotiin.
    Aikaa oli kulunut, mutta lupaus oli silti lupaus, ja lupaukset oli pidettävä, kävi miten kävi.
    Saatoin herätä keskellä yötä oven kolahdukseen alakerrassa, juosta katsomaan, joko hän tuli, eikö tullutkin?
    Se oli aina vain isä.
    
Se oli typerä päivä, jona minä viimein ymmärsin, mitä hän oli tarkoittanut.
    Isä selitti selittämistään uusimmista havainnoistaan, mutta kerrankin minä en jaksanut kuunnella. Sillä ulkona satoi lämpimän märkää sadetta, joka hiipi kodin oven alta ja ikkunoiden raoista sisään ja tuntui kuin koko talo olisi hengittänyt eri tavalla.
    Keittiön ikkunalaudalla me pidimme kuvaa hänestä, kaunis, pitkät vaaleat hiukset kuten minulla. Haroin omia suortuviani, olivatko äidin hiukset olleet yhtä karheat kuin minun? Aina tällaisina päivinä pelkäsin kosteuden tuhoavan kuvan viimeisetkin ääriviivat, ja vein sen omaan huoneeseeni turvaan heti kun isän silmä vältti.
    Kuvassa äiti seisoi vanhan sohvamme edessä, hymyili niin kuin vain äiti saattoi. Hänen sormellaan maailmaa tarkasteli hento vaaleanpunainen pikkulintu, jonka sulat kuvan värittömyys oli maalannut vaaleanharmaiksi. Hetki ennen kuvan ottamista, muistin sen niin tarkasti, olin halannut häntä, ja hän oli tuoksunut hyvältä.
    Se oli ollut tällainen sateinen päivä.

Samoin se päivä, jolloin näin hänet viimeisen kerran. Ja hän lupasi silloin palaavansa minun luokseni, olevansa lopulta kanssani.
    Ja kesti kamalan kauan, ennen kuin ymmärsin, että se äiti, jonka vielä saatoin nähdä, eli ikkunalaudalla vangittuna hopeakehyksissä.
    En halua uskoa, että hän olisi valehdellut.

[sennamiila]

Ensin täytynee sanoa, että tykkäsin tästä ficistä paljonkin. Tässä jotenkin tuo haikea tunnelma tuli esille ja Lunan tunteisiin kykeni hyvinkin samaistumaan. Tytön odotus oli liikuttavaa, kun ei se äiti sitten sieltä kotiin tullutkaan, vaikka niin olikin luvannut. Lupauksen rikkominen toi tähän omaa, hieman synkkää ja surullista sävyään. Lisäksi tuo oli jotenkin niin lunamainen ajattelutapa, miten olit tämän kirjoittanut, etenkin kohta, jossa Luna ei kerrankaa jaksanut isäänsä kuunnella. Pelko siitä, että kosteus tuhoaisi äidin kuvan, oli aitoa, enkä yhtään jäänyt ihmettelemään, miksi Lunaa kiinnosti enemmän äidin kuva kuin isän selitykset.
Tämän luettuani vain yksi asia jäi askarruttamaan: Miksei kukaan ole näin nättiä ficciä kommentoinut? Kyllä, ihmiset ovat outoja

Ja kesti kamalan kauan, ennen kuin ymmärsin, että se äiti, jonka vielä saatoin nähdä, eli ikkunalaudalla vangittuna hopeakehyksissä.

Oih, tämä oli aivan ihana kohta, etenkin tuo 'vangittuna hopeakehyksissä'

Kiitokset tästä hienosta ficistä, toivottavasti ei ollut liian sekava kommentti (jos oli, siitä saa syyttää vain ja ainoastaan liian vähäisiä yöunia)
sennamiila

[Scaramouche]

Hei vau, tää oli tosi hieno. Mä en kovinkaan usein lue mitään Lunasta, koska moni on niin fail, mutta tää oli tosi onnistunut ja kaikkea. Mä pystyin tosi hyvin kuvittelemaan ton kaiken mitä sä kuvailit, siis ton hiusten karheuden (mullankin on karheat hiukset, lol) ja sen miten se kosteus hiipi taloon. Se oli mun mielestä hienoa.

Ja titten vielä se että tää pisti mut ajattelemaan. Siin miettimään ihan totta sitä että mitä kaikkea se Luna olikaan joutunut kärsimään - sillä on ollut vähän samanlainen lapsuus kun mulla. Paitsi että mulla oli siskoja ympärillä, kun taas Luna oli ihan yksin. Toi, miten se oli odottanut että äiti tulee kotiin, toi mun mieleen mun pikkusiskon kun se vähän meidän äidin kuoleman jälkeen kysyi multa että koska äiti tulee takaisin. Oli muuten nytkin tosi lähellä etten itkenyt.

Vielä tosta sateesta. Mä en tykkää oikeestaan sateesta, mutta joskus, niin kuin tän ficin kuvailluissa kohtauksissa, sade on jotain niin kaunista että jos mä nyt alkaisin sitä kuvailla niin eihän siitä mitään tulis. Sade sopii yllättävän moneen tilanteeseen kuvailtavaksi, ja tää oli yksi parhaista.

Joo, nyt mä en taida alkaa satuilemaan mitään hempeitä, parempi että mä lopetan tän nyt tähän etten ala porata kekellä koulun kirjastoa. Eli kiitos kun kirjoitit tämän ja kirjoittelehan lisää tällaisia söpöjä.

[skylar]

Todella suloisesti kirjoitettu. Varsinkin tämä lause: se oli aina vain isä. Niin lapsenomaista!

Tässä oli kivoja juttuja. Lämmin sade, ja tietty unenomaisuus. Tykkäsin. Kun kuvailit kuvaa, olisin halunnut että olisit kuvaillut sen liikkuvan. Se muistui mieleen vasta lopussa, kun mainitsit Lunan äidin elävän vankina hopeakehyksissä. Loppu oli ehkä vähän heikompi kuin alku, mutta kiinnostava teksti.

Se oli suloista, kun Luna tunnusteli omia karkeita hiuksiaan.

[Iloinen Sipuli]

Tämäpäs vanhahko teksti, mutta Luna on aina must, siksi tämän avasinkin!

Haikea, kaunis ja hyvin IC-n tuntuinen pikku ficlet. En ole varma, minkä ikäinen Luna tässä oli (varmaan se saatettiin kertoakin jossain kirjoissa, ei nyt vain itselle muistu mieleen :/ ), mutta itse ainakin näin hänet aika pienenä.

Juuri tuo äiti oli luvannut tulla kotiin, juuri noin pienet lapset yleensä ajattelevat, sehän oli luvannut, lupauksethan pidetään? Kauhean surullista, mutta silti kauniisti kirjoitettua.

Tekstissä on monia kivoja pikku yksityiskohtia, ja tosiaan sellainen tavallaan unenomainen tunnelma. Esimerkiksi tuntui kuin koko talo olisi hengittänyt eri tavalla sopi loistavasti tekstiin. Tunnelma oli surullisuudesta huolimatta "lunamainen".

Onnistunut teksti siis!

-Iloinen Sipuli

[Tikkis]

Luin tämän kahteen kertaan.

Tämä teksti vaikutti kovasti mielialaani. Se, miten todentuntuisesti kuvaat valokuvan ääriviivojen haalistumisen tai Lunan juoksemassa katsomaan keskiyöllä, joko äiti on palannut, on todella pysäyttävää. Kuvailu on upeaa. Olen aina hieman kadehtinut sitä taitoa, miten jotkin kirjoittajat keksivät niin älyttömän kauniita ilmaisuja. Tämä on ehdottomasti taas yksi sellainen teksti.

Pidin tästä ficistä äärimmäisen paljon. Etenkin loppu sai ihoni kananlihalle, ihan oikeasti!