Author/Beta: minä
Disclaimer: mun, hus pois
Rating: K-11 (?)
Pairing: Antti/Patrik
Genre: slash, one-shot, jaa-a
Summary: ”Kesäillat olivat harhaa, ja vaikka se tiedettiin, ei silti uskottu.”
Warnings: ei sen suurempia, ei edes kiroilua tai muuta
A/N: No enpä ole ilmeisesti yli vuoteen mitään laittanut tänne, vähän hävettää. Syytän lukiota kirjoittamattomuudestani, koska esseiden ja tekstitaitojen kirjottamisen myötä sanainen arkkuni on melko ehtynyt, eikä ole oikein ollut mistä kirjoittaa. Tuntuu siltä, että oon ollut ihan hirveen pitkään poissa, enkä tiedä enää mistään finijutuista mitään. Koska ikärajaohjeistuksetkin on muuttuneet, en oikein osannut päättää, että mikä tää nyt varsinaisesti ikärajaltaan on, joten päätin, että arvaan sitten varmuuden vuoksi vähän yläkanttiin. Konsultoin ikärajaohjeistuksia, mut voihan tää olla vaikka k-11, anteeksi. Nojoo, toivottavasti tykkäätte.
Vuodenaikoja
Antti oli kesäilta, lämmin ja rauhallinen. Välillä puhalsi vieno tuuli, mutta se oli vain ohimenevä, kotoisa tuulahdus. Ei Antti osannut olla vihainen pitkään, ei suuttua mistään, ei ärsyyntyä kenestäkään, tai turhautua mihinkään. Keskitalven pakkasillakin Antin ja Patrikin kaksiossa oli tyyntä ja lämmintä ja kaunis auringonnousu puoli viideltä aamulla.
Patrik oli hirmumyrsky, hurja ja rauhaton. Kaikki oli aivan varmasti menossa pieleen, kaikki ärsyttivät, kahvin läikyttyä suututti niin järjettömästi, että kahvikuppi löysi itsensä ensin seinästä, sitten lattialta sirpaleina. Aina ei ärsyttänyt, mutta silloin oli painostavaa. Hetki ennen myrskyä, tyyntä ja todella lämmintä. Kuin kesäilta, mutta harhaa.
-
Antti mietti aamuisin, kuinka monta kahvikuppia tänään vaadittaisiin. Kuinka monta kertaa pitäisi vakuuttaa, että Alina duunissa tekisi kyllä omat tehtävänsä tänään, eikä jättäisi muiden harteille, ja kuinka monta kertaa pitäisi todeta, että rakastaa, jotta toinen uskoo. Antti toivoi toisenlaisia aamuja, mietti, josko tämä aamu olisi aamu myrskyn laannuttua. Aamu, jolloin kaunis auringonvalo siivilöityisi lehtien läpi, aurinko olisi kirkas eikä taivaalla olisi pilvenhattaraakaan. Patrikille Antti oli ankkuri. Laannutti hirmumyrskyä, pakotti ottamaan pillerit, katsoi, että kaikki oli varmasti hyvin. Patrikia vähän ärsytti, tuli huudettua Antille ja luultua, että tämä oli viimeinen kerta. Patrik olisi yksin eikä kukaan olisi enää auttamassa, ei kaatamassa uutta kupillista kahvia, liimaamassa palasia takaisin paikoilleen. Mutta Antti ei hätkähtänyt, oli järkähtämätön vuori ja Patrikia jopa pelotti vähän. Mutta ei se olisi Anttia vaihtanut mihinkään, ei edes siihen, että olisi itse ollut kesäilta hirmumyrskyn sijaan.
Ja välillä Patrik olikin kesäilta, silloin kaksio oli rauhan tyyssija. Patrik nautti elämästä täysin rinnoin, taivas oli kirkas ja sininen. Pilvet lähtivät karkuun, kaikki oli hyvin. Ja silti Antti pakotti ottamaan pillereitä, vaikka kaikki oli hyvin. Antille ei ollut vastaan pistämistä, pakko oli ottaa. Vuorta ei voinut siirtää. Mutta ei Patrikia niinkään haitannut, kai ne pillerit auttoivat. Sehän se niiden tarkoitus oli, tasapainottaa. Mutta kesäiltoina Patrik ei ymmärtänyt miksi. Ennen kuin hirmumyrsky palasi, ja teki tuhojaan. Antti pelkäsi kesäiltoja, harhaa ne kaikki olivat. Pelkäsi, että jos siihen tuudittautuisi, olisi paluu liian raskas. Niin raskas, ettei Antti kestäisi. Kerta toisensa jälkeen Antti joutui pettymään, ei hymyillyt enää aamuisin. Ei oikeasti. Antti kielsi itseltään rauhoittumisen, kielsi kesäillat, vaikka itsekin oli. Mutta Antin sisällä oli lumipyry, kylmä ja kipakka pakkanen, eikä se laantunut. Kesäillat olivat harhaa, ja vaikka se tiedettiin, ei silti uskottu. Aina langettiin, eikä se silloin edes haitannut, kuin vasta jälkeenpäin.
-
Antti oli rakastanut Patrikia pitkään, rakasti nyt, ja rakastaisi vielä pitkään. Kenties jopa siihen asti, kun hirmumyrsky pyyhkäisisi kaiken maan tasalle, eikä Patrikista olisi enää mitään jäljellä. Ja senkin jälkeen. Antti rakastui Patrikiin ensimmäisessä työpaikassaan. Sihteeriin, joka istui päivä toisensa jälkeen huoneessaan, soitti puheluita, välitti viestejä, allekirjoitti papereita, leikki klemmareilla. Pikkujouluissa pienessä sievässä Antti suuteli ja Patrik vastasi hirmumyrskyn voimalla, eikä takaisin ollut enää menemistä. Toimistolta siirryttiin Antille, Antilta lähikahvilaan aamulla, kun pää oli molemmilla sekaisin sekä toisistaan että krapulasta, ja kahvintarve oli akuutti. Kahvilaa ei enää ollut, mutta ei ollut sitä aikaakaan, eikä sen ajan Anttia tai Patrikia. Molemmat kasvoivat aikuisiksi, osasivat oikeasti maksaa laskut, tiesivät mitä veroja menee palkasta ja kuinka paljon. Ja kuinka paljon palkasta menee Patrikin pillereihin. Siihen oli tultu.
Patrik rakasti Anttia. Ei ollut ikinä rakastanut ketään niin kuin Anttia, eikä halunnut tämän ikinä lähtevän. Ei Patrik halunnut tämän myöskään jäävän, ja siksi huusi, aina kun hirmumyrsky oli pauhaavana yllä. Tällöin kaksion jännittynyttä ilmapiiriä olisi voinut leikata saksilla. Isoilla Fiskarseilla Patrik olisi sen halunnut leikata ja heittää roskikseen. Sitten viedä äkkiä pois. Mutta vaikka ilmapiiri oli kuinka jännittynyt, Antti ei ikinä lähtenyt, vaikka Patrik olisi tuntikausia huutanut helpottaakseen omaa oloaan ja hätistäen Anttia pois. Antti oli vakio, kasvanut kiinni Patrikiin, eikä Patrik oikeasti pistänyt pahakseen. Ei ikinä olisi pistänyt, sillä mikään ei voittanut Antin kylkeen käpertymistä talviöinä, tai kevätaamujen jakamista parvekkeella Antin kanssa, polvet toisiaan koskettaen ja kädet huomaamattomasti toisiaan hipaisten, kun molemmat tavoittelivat mukeja, joissa kahvi hitaasti viileni. Patrik eli symbioosissa Antin kanssa. Kevätaamuina kylmenneet kahvit kiskaistiin irvistäen kurkusta alas, naurettiin, vaihdettiin kahvinmakuisia suudelmia ja toivotettiin hyvää työpäivää. Ja arki eteni.
-
Patrik voi ensin hyvin, ja sitten taas huononi. Ja huononi. Ja huononi, ja lopulta kaikki oli menetetty. Ei sitä ensin edes huomannut. Näytti siltä, että kaikki oli kunnossa, kesäillat ja hirmumyrsky olivat sulautuneet yhdeksi ja kotona oli tasapainoista. Elämä oli tasapainossa. Patrik hymyili useammin, Antti hymyili useammin ja enemmän oikeasti kuin leikisti. Makuuhuoneen puolella kaikki oli hyvin, siihen asti kun ei enää ollut. Kaikki kaatui yhteen housunnappiin.
Antti oli juonut muutaman, Patrik ei yhtään, syystä jonka molemmat tiesivät. Syystä, joka nyt oli jo arkipäivää. Mutta ei sillä olisi edes ollut väliä enää siinä vaiheessa, Antti mietti myöhemmin. Antti kiskoi paitaa pois Patrikin päältä, irtautui vastahakoisesti suudelmasta, ja lopulta Patrik heitti paidan lattialle. Antti viikkasi oman kauluspaitansa siististi lattialle sängyn viereen ja palasi Patrikin käsien kosketeltavaksi. Kädet vaelsivat Antin selässä, laskeutuen alas ja kiertävän eteen, napin luo. Syksyisen pimenevässä illassa kädet tärisivät kofeiinin puutteesta ja nappia oli mahdotonta saada auki. Patrik yritti. Ja yritti. Ja yritti, mutta turhaan. Ärsyyntyi, turhautui, suuttui, nousi ylös ja lähti. Antti nousi nopeasti ylös, kyllä se voisi itsekin oman nappinsa avata, lähti houkuttelemaan Patrikia takaisin.
Siellä se istui, olohuone-keittiön sohvalla, jalat koukussa, pelokkaana, puolipukeisena. Kädet jalkojen ympärillä Patrik yritti hengittää rauhassa, mutta ärsytti niin paljon. Patrikista tuntui siltä, kuin koko maailma olisi kaatunut. Ei se olisi halunnut nousta, vaikka Antti kuinka vakuutteli, ettei se haitannut. Sehän oli vain yksi nappi. Mutta ei se oikeasti ollut, ei Patrikin mielestä. Se oli Patrikin elämän ruumiillistuma, mikään ei onnistunut. Kaikki oli vain haromista pimeässä, liiallista kahvinjuontia. Antti oli yksi sattumanvarainen onnistunut yritys avata nappi, jonka Patrik oli senkin tyrinyt. Pakottanut Antin kestämään Patrikia, ei ollut reilua. Itketti. Antti asettui Patrikin viereen istumaan, kiersi kätensä tämän paljaan yläruumiin ympäri, ja vaikka Patrik kuinka yritti ravistaa käsiä pois, ei Antti luovuttanut. Siinä ne olivat, niin kuin ne olivat olleet viimeiset kahdeksan vuotta, ankkurina myrskyssä. Mutta Patrik pelkäsi, että kettinki katkeaisi ja ankkuri irtoaisi.
Aamulla Antti heräsi, selkään sattui ja Patrikin kyynärpää painoi ikävästi kylkeen. Olo oli avuton. Pillerit eivät enää auttaneet. Eikä Patrikin ja Antin koti olisi pitkään yhteinen, sillä ei ne antaisi Patrikin asua kotona. Mutta ehkä jonkin ajan kuluttua. Antti ei luovuttaisi. Patrik oli Antin kaikki, Antti eli symbioosissa Patrikin kanssa, oli se sitten kuinka maanis-depressiivinen tahansa.
Loppuun asti. Mutta Antti ei tiennyt, milloin loppu koittaisi. Toivoi, ettei vielä pitkään aikaan.
Siinähän se taisikin olla, vähän lyhykäinen. Kuten yleensä, kirjoitusvirheistä saa huomauttaa, niin pyrin korjailemaan niitä parhaani mukaan. Kertokaa toki, jos piditte.
