Fandom: Another
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, enkä saa leikkimisestä muuta kuin hyvää mieltä. Otsikko mukailtu Milan Kunderan romaanista "Olemisen sietämätön keveys".
Otsikko: Olemattomuuden sietämätön keveys
Kirjoittaja: Pics
Paritus: Sakakibara Kouichi/Misaki Mei
Ikäraja: K-11
Genre: draama, kai vähän romantiikkakin
Varokaa: 15-vuotiaiden keskinäistä kähmintää
Summary: Kouichi alkoi myös tuntea itsensä olemattomaksi ja näkymättömäksi kuin ilma, irralliseksi, sietämättömän kevyeksi.
A/N: En tiedä. Mutta osallistuu joka tapauksessa Valloita fandom -haasteeseen.
Olemattomuuden sietämätön keveys
Nuokkuessaan olemattomana pulpettinsa ääressä Kouichi pohti sitä, mitä oikeastaan tarkoitti 'olla olemassa'.
Yhdeltä kantilta katsottuna hän aivan varmasti oli olemassa. Hän oli lihaa ja verta, omasi kaikki aistit, ajatteli ja tunsi, ja hänen sydämensä löi. Kun hän käväisi kaupassa ostamassa itselleen limsatölkin, kassaneiti näki hänet kuten kaikki muut asiakkaat ja hymyili asiallisesti ojentaessaan vaihtorahat. Hän oli todellinen.
Luokassa numero kolme vallitsi toisenlaiset lait kuin muualla maailmassa ja Kouichin oli myönnettävä olevansa olematon. Hän oli ympärillään oleville oppilaille kuin ilmaa. Kukaan ei vastannut tervehdyksiin, kukaan ei edes katsonut häneen päin. Tunnilla oli turha viitata vaikka olisi tiennyt vastauksen, sillä opettaja oli päättäväisesti näkemättä häntä. Ainoa todiste siitä, että hänestä oltiin tietoisia oli se, ettei kukaan sentään yrittänyt kävellä hänen lävitseen, mutta väistämisetkin tapahtuivat tavalla, joka vaikutti silkalta sattumalta.
Kun asiantila jatkui aikansa, Kouichi alkoi myös tuntea itsensä olemattomaksi ja näkymättömäksi kuin ilma, irralliseksi, sietämättömän kevyeksi. Hän voisi leijua ulos luokkahuoneen raollaan olevasta ikkunasta kuin vapaasti kulkevat ilmamolekyylit, eikä kukaan edes räpäyttäisi silmiään. Kukaan ei edes tunnustaisi, että hän oli alkujaan ollut paikalla.
Paitsi Misaki, tietenkin. Mutta kukapa toisen olemattoman sanoja olisi kuunnellut?
Kouichille olemattomuus oli koettelemus, joka sai hänet välillä epäilemään järkeään ja mittaamaan pakkomielteisesti pulssiaan vakuuttuakseen siitä, että oli elossa ja olemassa. Hän pidätteli impulssia huutaa keuhkojensa pohjasta ihan vain kokeillakseen, pystyisikö luokka olemaan välittämättä siitä ja jatkamaan toimiaan kuin ääni ei kuuluisi mistään. Tai mitä he sanoisivat, mikäli hän alkaisi viskoa kaikkia vesi-ilmapalloilla? Laitettaisiinko tapahtuma vaikka poltergeistin piikkiin?
Misaki oli erilainen. Varmasti Misaki tunsi myös samaa olemattomuuden ilmankeveyttä kuin Kouichi, muttei pitänyt sitä sietämättömänä. Misakille se oli luontainen olotila, hänet oli tehty leijailemaan hiukan eri todellisuudessa kuin toiset, mutta Kouichi oli syntynyt ja kasvanut jalat maassa eikä ilmassa.
Silti Misaki vaikutti ilahtuvan saadessaan seuraa, vaikka ilmaisikin sen vain suloisen pidättäytyvään tapaansa. Ja sitten heitä oli kaksi.
Se oli luonnollista. Olemattomanakin Kouichi oli tunneilla oppinut, että suurin osa ilmasta oli typpeä ja happea, aineita joiden molekyyleissa aina kaksi atomia oli tiukasti sitoutunut toisiinsa.
He leijuivat luokan seassa yhtenä molekyylina eikä se ollut enää niin sietämätöntä. Kouichi oli mieluummin todellinen Misakille kuin kaikille muille yhteensä. Jo ensi näkemällä tämä oli vetänyt häntä puoleensa eikä hän kaikesta tapahtuneesta huolimatta pystynyt katumaan heidän lähentymistään.
Misaki tuntui olevan hänen porttinsa toiseen todellisuuteen. Sellaiseen, jossa nukkepuodin hämärä alakerta tuntui todellisemmalta kuin mikään muu. Hyllyille asetellut nuket vaikuttivat niin eläviltä, että niiden odotti vetävän henkeä ja räpäyttävän silmiään ja todella näkevän, eikä Kouichi olisi pahemmin edes yllättynyt.
Niiden nukkien joukossa Misaki näytti nukelta itsekin, sirolta ja herkältä, mutta hiukan eleettömältä. Vaaleassa ihossa vaikutti olevan hieman ylimaallinen hohde, jonka Kouichi oletti johtuvan kummallisesta valaistuksesta. Joku olisi voinut pitää sitä kaameana, mutta Kouichi ei tuntenut oloaan levottomaksi, kun Misaki tutkaili häntä molemmilla silmillään. Sen sijaan hän tunsi olevansa erityinen, sillä Misaki ei paljastanut kaunista tekosilmäänsä juuri kenellekään.
Kenties joku olisi voinut pitää heidän yhteisiä hetkiään sopimattomina ja säädyttöminä. Mutta jos Kouichin käsi hyllyjen takana eksyikin Misakin pienille rinnoille tai silittämään vekkihameen paljastamaa sileää säärtä, jos Misaki sattuikin ymmärtämään, miksi ne kaksi yhteen liitettyä nukkea näyttivät niin levollisilta –
Ellei kumpikaan heistä ollut olemassa, tapahtuiko se todella?
