Nimi: Ei kuolema vaan elämä
Kirjoittaja: Kristen
Ikäraja: K11, koska tekstissä käsitellään itsemurhaa.
Paritus: Melko mietoa Sherlock/Ireneä ja vielä miedompaa Sherlock/Moriartya.
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, en tienaa senttiäkään. Leikin vaan.
Yhteenveto: Heitä oli kaksi kuollutta keskustelemassa, kolmas oli hengessä mukana.
A/N: Mitään muuta en shippaa kuin Adlockia ja tämän illan jälkeen Sheriartyakin, hah. Myönnän pöllineeni Irenen juomassa mangojääteetä sensaation Ihmisrauniot-ficistä. Ensimmäinen ficci tästä fandomista, joten mielipiteet on kivoja.
Ei kuolema vaan elämä
Irene Adler juo mangon makuista jääteetä eikä Sherlock Holmes osannut arvata sitä, joten nyt hän on enemmän oma itsensä kuin hän on ollut kolmeen ja puoleen tuntiin. Hän ei puhu, katsoo vain eteensä. Irene tietää kyllä, ettei Sherlock pidä yllätetyksi tulemisesta.
Niinpä Irene on maailman selkein yllätys, mutta ei vain Sherlockia varten, ei tietenkään. Se olisi liian helppoa. Sherlock miettii kuusitoista kertaa mitä sanoisi, mutta ei sano. Irene siemaisee lasistaan ja se liike on yhtä elegantti kuin norsunluun sävyissä hehkuva helmikaulanauha joka lepää hänen kaulallaan ja Sherlock katsoo sitä kaulanauhaa,
pelkästään sitä kaulanauhaa, hän sanoo itselleen ja
(voi, kuinka katsookin, sanoo James Moriarty Sherlockin mielessä, ehkä jopa ivallisesti ja Sherlock sanoo ei nyt, James, sinä et nyt saa)on edelleen hiljaa.
Irene naurahtaa, kun Sherlockin silmät kertovat hänelle kaiken mitä Sherlock ei sano, naurahtaa uudelleen kun Sherlock ei vieläkään suostu pukemaan ajatuksiaan sanoiksi.
Mutta sinä tiedät jo, eikö se muka riitä?Se ei päihitä sen kuulemista, herra Holmes, Irene sanoo ääni pehmeänä kuin belladonna. Irene sanoo häntä aina herra Holmesiksi, ei koskaan Sherlockiksi. Sherlock ei tiedä onko se hänestä väärin vai ei.
Sherlock ei tiedä
(voi, miten normaali tunne, tietämättömyys, Mycroft huutaa Sherlockille päässään kruununjalokivet ja Sherlock haluaa sanoa että ei, Mycroft, ne eivät ole sinun) mitä Irene haluaa kuulla, sillä on niin paljon mitä Irene jo tietää muttei ole kuullut Sherlockin sanovan. Irene pitää sanoista, tai ei, ei sittenkään, Irene pitää enemmän totuuksista. Sherlockin silmät ovat totuus itsessään, ne ovat kuin avoin kirja niille jotka osaavat sen erityisen kielen.
Tähän mennessä sen kielen on osannut kolme ihmistä. Mycroft syntyi osaten sen kielen, hän puhuu sitä äidinkielenään. Se mies puhui sitä jo ennen Sherlockia itseään. Irene oppi sen kielen, muttei tunne kaikkia sen vivahteita, sitruunankeltaista terävyyttä tai Irenen itsensä kynsilakan väristä epäilystä.
Se karmiininpunainen, Irene oppii vuoden tai kahden kuluttua. Muttei vielä, joten Irene ei tiedä eikä Sherlock kerro itse.
Sen sijaan Irene kysyy kysymyksiä.
"Miten?"
Sherlock ei vastaa joten Irene arvailee, mutta Sherlock ei kerro Irenelle oikeaa vastausta. Irene katsoo Sherlockia kylmästi, mutta ei tarpeeksi kylmästi saadakseen hänen selkäpiinsä kavahtamaan niin kuin se joskus kavahti kylmyyttä.
"Miksi?" Irene vaihtaa kysymyksensä, kun näkee edellisen olleen turha. Jos John olisi Irenen paikalla, hänen piirteistään olisi voinut lukea pettymyksen. Mutta John ei ole eikä Ireneä voi lukea, joten tällä kertaa Sherlock ei tiedä.
Sherlock ei halua vastata mutta vastaamatta jättäminen olisi turhaa koska tämän Irene tietää, ja jos ei tiedä,
(hän ei ole sinun arvoisesi, Sherlock-pieni, hän on vain yksi muista, pelkkä typerys! Mycroft huutaa viimeisen sanan ja Sherlock sulkee itsensä pois veljeltään)on Irenen yritettävä uudestaan.
Mutta koska epäilykset ovat turhia ja Irene oikeassa, ei uusinnalle ole tarvetta. Sherlock ei vieläkään puhu, eikä hänen oikeastaan tarvitsekaan. Irene pystyy hoitamaan puhumisen. Sherlock ei nyt puhu, hänhän on kuollut.
"Jim Moriarty. En edes yllättynyt", Irene hymähtää ja laskee tyhjän jääteelasin tahrattomalle lasipöydälle. "Toisaalta, saatoin langeta aliarviointiin teidän kummankin kohdalla. Ainakin aluksi."
Sherlock melkein sanoo
Jamesilla ei koskaan ollut mitään vaikutusta minuun mutta hän tietää sen turhaksi, koska Irene ei ole kuka tahansa normaali ihminen. Irenelle ei valehdella, Irene valehtelee muille. Sitten Sherlockin tekee mieli kysyä
mitä sinä tarkoitat, koska kuinka kukaan voisi aliarvioida Jim Moriartya?
"Kun tapasin Jamesin ensimmäisen kerran, luulin hänen olevan sekaisin. Toisaalta, taisin sittenkin olla oikeassa, enkö ollutkin, herra Holmes? Joka tapauksessa, hän olikin-" Irene keskeyttää ja katsoo Sherlockia. Hän tähtää silmiin, mutta Sherlock on heikko eikä katso.
"Sinä et halua minun jatkavan, eikö niin, herra Holmes?" Irenen ääni on vaarallinen (ei), myrkyllinen (ei), houkutteleva (ei). Irene on taas oikeassa, ei Sherlock halua Irenen puhuvan Jamesista. Jimistä.
Irene on Irene ja jatkaa, koska milloin kukaan olisi voinut hallita neiti Irene Adleria? Hän teki sen, kerran. Sen jälkeen valta on vaihtunut suuntaan ja toiseen, mutta Irene on aina voittanut.
"Hän olikin hallitsija", Irene sanoo ja Sherlock ajattelee
voi Irene, minä juuri ajattelin samaa sinusta, tekeekö tämä sinusta Jamie Moriartyn ja hymyilee lihastakaan liikauttamatta, koska Irene ei voita jos hän on hiljaa.
Irene nousee ja vie lasinsa tiskialtaaseen. Sherlock melkein lankeaa hymähdykseen, koska Irene Adler ei vie laseja tiskialtaaseen. Mutta Irene juuri vei, ja Sherlock nielee hymähdyksensä samalla tavoin kuin on niellyt kaiken muunkin iltapäivän aikana.
Irene palaa kuin ei olisi poistunutkaan ja Sherlock ei voi muuta kuin ajatella jälleen, että niinhän hän aina tekee.
"Neljä tuntia. Neljä tuntia me olemme istuneet täällä, ja sinä olet sanonut kaksi virkettä", Irene toteaa. Ei katkerasti, niin kuin John tekisi. Ei epätoivoisesti, niin kuin Molly Hooper. Ei varsinkaan arvoituksellisesti, niin kuin Jim. Ei, James. Ei, Moriarty. Sherlock ei tiedä, miksi kutsuisi miestä. Ei-mitään olisi hyvä, tarpeeksi poissa mutta silti jossain, mutta Jim Moriartysta ei saa Ei-mitään vaikka kuinka yrittäisi.
"Jos et aio sanoa mitään, niin minä voin lähteä. Ei, sinä voit lähteä, minä pidän tästä huoneistosta." Irene ei ole turhautunut, Irene ei ole ollut turhautunut pitkiin aikoihin. Hän on tylsistynyt, ja sen hän ilmaisee selkeästi, sillä jos yhdellä tunteella voi Sherlock Holmesia loukata, se on tylsistyminen.
Jos tylsistyt Sherlock Holmesiin, hän loukkaantuu, hyvällä tuurilla verisesti. Irene Adler tietää sen, ja käyttää sitä aseenaan, kuin sukkanauhaan kätkettynä mustakahvaisena, rubiiniupotuksilla koristettuna veitsenä.
Jim Moriarty kyllästyi Sherlock Holmesiin, ja katsokaa missä he nyt ovat? Irene ei odota Sherlockin hyppäävän hotellin katolta hänen vuokseen, mutta jonkinlainen reaktio olisi mukava. Irene odottaa reaktioita elämäntyökseen, joskus alasti, joskus täysissä pukeissa.
Sherlock on taas hiljaa, ja Irene katsoo häntä.
"Tiedätkö, joskus minä mietin mitä kuoleman jälkeen tapahtuu", Irene aloittaa, mutta lopettaa sitten, kun Sherlock avaa suunsa.
"Mutta sinähän olet kuollut." Sherlock toteaa, samalla tavalla kuin Irene totesi heidän olleen hotellihuoneessa jo neljä tuntia. Se on kyllä hieno hotellihuone, se huutaa Irenen nimeä heti sisään astuessa. Sherlock ei kysy, miten huone voi näyttää siltä, onhan se hotellihuone eikä hotellihuoneita voisi kaiken järjen mukaan sisustaa kermanvaalealla silkillä ja kalliilla mahonkihuonekaluilla. Ei, Sherlock ei kysy, hän säästää sen seuraavaan kertaan.
"Niin olen. Niin olet sinäkin. Mitä se meistä tekee?" Irene sanoo hiljaa.
Haamuja, henkäyksiä, puoli-ihmisiä, Sherlock haluaa sanoa. Jokin estää häntä. Ehkä se on ajatus jostain toisesta,
(kenestäköhän, pieni ääni jolla on kasvot jotka eivät näy katselijalle sanoo)jostain toisesta menehtyneestä. Mene ja tiedä.
"Irene, minä-"
"Älä", Irene estää häntä puhumasta, ja vaikka sen pitäisi hämmentää Sherlockia, se ei sitä tee. On jo liian myöhä puhua, ja Irene on valmis. Sherlock ei tiedä mihin, mutta Irene tietää ja se riittää hänelle. Jokin osa hänessä välittää neiti Irene Adlerista. Kaiken järjen mukaan se on mahdotonta, mutta milloinpa Sherlock Holmes olisi toiminut kaiken järjen mukaan.
Irene nousee, ja hänen mekkonsa (musta, minkä muunkaan värinen) paljastaa kaistaleen alabasterinvalkoista ihoa. Tarkoituksetta, kerrankin.
"Minä menen nyt." Irene sanoo, vaikkei hänen tarvitsisi, Sherlock tietää sen jo.
"Niin."
"Ja kun minä tulen takaisin, sinä et ole enää täällä", Irene kertoo ratkaisun Sherlockin tulevaisuuteen, joka oli vielä äsken ongelma.
"Niin."
"Ovatko nämä hyvästit?" Irene kysyy vielä ovella, seisoessaan kymmensenttisten korkojensa päällä, näyttäen täsmälleen siltä, millaisena maailma neiti Irene Adlerin tuntee.
"Ovatko?" Sherlock kysyy yhä istuen. Hän ei ole aikeissa lähteä vielä mihinkään, sillä hän tietää ettei Irene tule takaisin ainakaan kahteen päivään.
"En tiedä. Mutta varmuuden vuoksi; hyvästi, herra Holmes", Irene sanoo. Hän ei hymyile. Joskus Sherlock kuvitteli tämän tilanteen, hänen mielessään Irene aina hymyili hyvästien aikaan. Nyt tilanne on tämä, ja se tuntuu oikealta.
"Hyvästi, neiti Irene Adler."
Sitten Irene on poissa, ovi kolahtaa lukkoon ja Sherlock on yksin, lähtöruudussa aivan kuten neljä ja puoli tuntia sitten.
Irenen tuntien kierros ei kuitenkaan ole vielä ohi, jotain hän ei ole huomannut. Sherlock menee tiskialtaalle ja nostaa Irenen jääteelasin käteensä. Se on Irenen, hän tietää tummanpunaisesta huulipunarenkaasta lasin reunalla. Jokin hänessä liikahtaa, mutta se asettuu pian. Sherlockilla on muuta tekemistä.
Lasissa on halpa muovinen pohja, sellainen, joka estää lian tarttumista Irenen kalliisiin lasipöytiin. Sherlock poistaa pohjan ja löytää paperilapun, jossa lukee Irenen virheettömällä käsialalla kaksi numerosarjaa. Kaksi puhelinnumeroa.
Ensimmäinen on Irenen, sen voi päätellä käsialan tyylistä, nopeasti ulkomuistista hutaistu. Toinen on varovaisempi, muistissa uudempi. Jos Sherlock ei tietäisi kenen se on, hän olisi ymmällään.
Sherlock Holmes rypistää paperilapun pieneksi ja laittaa sen taskuunsa. Hän ottaa takkinsa ja jättää hotellihuoneen. Joskus hän kuvitteli hymyilevänsä tuollaisessa tilanteessa, mutta ei. Hän ei hymyile.
