Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: Cabin Pressure
Ikäraja: S
Paritus: Martin Crieff/Douglas Richardson
Genre: Söpöilevä jouluhattara
Disclaimer: Cabin Pressure kuuluu huikealle John Finnemorelle ja BBC:lle, minä vain leikin.
A/N: Joo... Cabin Pressure on nähtävästi se fandom, joka innostaa minua kirjoittamaan lähes juonetonta fluffya. Tahdoin kirjoittaa jotakin jouluista ja pienten alkukankeuksien jälkeen tämä syntyi. Kiitos Mustekehrääjälle tsempistä ja erään ongelman ratkaisusta. Toivon mukaan hahmot ovat edes jotenkuten IC ja joku muukin tästä ilahtuu. Kommentit olisivat piparinmakuisia!
Osallistun tällä Jouluhaaste VII:hin.
Summary: Martin ei ole onnekas joulunakaan... vai onko sittenkin?
Joulumieltä ilmassa
Kapteeni Martin Crieff kävelee ylös kohti ullakkohuonettaan ja hänen askeleensa ovat raskaat jyrkissä portaissa. Matkalaukku on painava, sen kahva painaa hänen sormiinsa punaisen jäljen. Talossa on hiljaista. Hiljaista ja pimeää, sillä Martin ei vaivautunut laittamaan valoja päälle. Hän tahtoo vain päästä kaatumaan sänkyynsä pitkän lennon jälkeen. Opiskelijat ovat kaikki jo lähteneet koteihinsa joulua viettämään ja jättäneet jälkeensä vain muutaman konvehtirasian, parin sukkia lattialle, sekä kahvipannun pohjalle kylmää ja palaneenruskeaa nestettä. Martin hyräilee hieman hiljaisuuden täyttääkseen. We’re walking in the air... Hän miettii, miltä Arthurin versio kyseisestä kappaleesta kuulostaisi, ja hymähtää. Sitä hän ei toivottavasti aivan heti joudu kuulemaan. Ja sanalla toivottavasti on useampi kuin yksi merkitys, sillä jos Carolyn päättää viime tingassa järjestää seuraavalle päivälle lennon, Martin ei vastaa seuraamuksista.
Martin saapuu portaiden päähän. Hänen askeleensa päästää omituisen, lätsähtävän äänen. Martin katsoo jalkoihinsa. Käytävän kokolattiamaton päällä kelluu ohut vesikerros. Martin rutistaa silmänsä tiukasti kiinni. Ei. Sen on pakko olla harhaa. Pieni hallusinaatio raskaan päivän jälkeen.
Hän avaa silmänsä, eikä näkymä ole muuttunut. Vesi on jo lävistänyt hänen kenkänsä. Martin kiiruhtaa huoneensa ovelle, ja avaa sen. Käytävään tulvahtaa lisää vettä. Koko hänen huoneensa lattia lainehtii ja Martin kiroaa. Hän kaivaa puhelimensa esiin ja näppäilee vuokraemäntänsä numeron.
”Alice O’Connell”, tämä vastaa kimakalla äänellään.
”Martin Crieff tässä hei. Soitin kertoakseni, että... talossa on sattunut vesivahinko”, Martin sanoo irvistäen.
Puhelun päättyessä vesi on jo alkanut virrata alas portaita. Rouva O’Connell on ilmoittanut saapuvansa paikalle palokunnan kanssa, ja Martin kerää pikaista vauhtia tavaroitaan matkalaukkuunsa, sekä pieneen merimieskassiin. Hän ei tule voimaan viettää joulua kotona.
Hänen askeleensa aiheuttavat loiskintaa ja hänen lahkeensa ovat litimärät hänen kävellessään alas portaita. Vilunväreet kulkevat pitkin masentuneesti lysähtäneitä hartioita. Etuovella hän kohtaa palomiehen, joka arvelee putkien jäätyneen ja haljenneen.
Martin ei tiedä minne mennä. Hotelli olisi liian kallis, sillä edellisen muuttopalkan ylijäävä osa kului joululahjoihin. Hän voisi aina soittaa äidilleen, joka kenties ilahtuisi, mutta se on viimeinen vaihtoehto, sillä hän ei halua turhaan huolestuttaa tätä. Simon viettää joulua Karibialla ja Caitlin kertoi aiemmin puhelimessa miehensä perheen tulevan heidän luokseen. Arthur yritti jo tiedustella, haluaisiko Martin tulla joulupäivälliselle hänen, Carolynin ja Hercin kanssa, mutta Martin ei usko kutsun laajentuvan koko joulupyhiksi. Arthurin puolesta varmasti, mutta Carolynin... Ja sitten on tietenkin vielä... mutta hän ei ole varma haluaako jäädä niin suuresta palveluksesta velkaa.
Martin tuijottaa kylmästä turrissa käsissään lepäävää kännykkää kuin se sisältäisi vastauksen kaikkeen. Lopulta hän huokaa. Hyvä on sitten.
”Mon capitaine, mikä yllätys. Joko aloit ikävöimään minua?”
”Hei, Douglas”, Martin sanoo ja yrittää jättää huomioimatta äänen, joka kuiskuttelee huonoideahuonoidea.
”Oliko sinulla jotain asiaa? Minulla on hieman hoppu, leipä pitää ottaa uunista viidessä minuutissa. Ei sillä, ettenkö voisi keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa...”
”Mitä... mitä olet suunnitellut tekeväsi tänä iltana? Entä tänä jouluna?”
”No mutta, yrittääkö kapteeni tiedustella olenko vapaa?” Douglas kysyy mairealla äänellä, ja Martin puraisee huultaan. Huono idea, todellakin. Douglas odottaa vastausta, joka ei saavu. ”Martin? Oletko vielä siellä?”
”Tiedätkö, tämä oli huono idea, mitä jos...”
”Martin, mitä nyt? Minä kuuntelen. Ja koskapa tyttäreni on inhottavalla äidillään tänä jouluna, minun suunnitelmani sisältävät enimmäkseen hyvää ruokaa ja lepoa armaan Carolynimme ikeen alta. Kerro siis pois, mitä sinulla oli mielessäsi.”
Martin nielaisee, mutta rohkaistuu kuitenkin menemään asiaan. ”No, katsohan, minun asunnossani on tapahtunut vesivahinko, enkä keksinyt muutakaan paikkaa ja ajattelin vain, että...”
”Haluat siis tulla viettämään joulua minun kanssani?”
Sanat saavat jonkin kiemurtelemaan Martinin vatsanpohjassa. Hän hieroo ohimoitaan ja pohtii, kuinka katsoa Douglasia silmiin seuraavalla lennolla.
”Jään velkaa. Arvostaisin kovasti, jos vain voisit...”
”Totta kai. Tuletko heti?” Douglas sanoo ja Martinin silmät rävähtävät auki.
”Todellako? Oikeastiko? Minä...”
”Kokkaan muutenkin kahdelle, se on vanha tottumus. Jos pääset tänne puolessa tunnissa, ehdit illalliselle.”
”Kiitos”, Martin henkäisee. Hän kävelee pakettiautolleen, heittää tavarat matkustajan puolelle ja lähtee ajamaan kohti Douglasin taloa. Sinne päästessään hän vetää syvään henkeä ja toivoo ettei tehnyt suurta virhettä.
Douglas avaa oven lähes heti Martinin soitettua ovikelloa. Hän hymyilee ja huitaisee kädellään eteisen naulakkoa kohti.
”Laita takkisi siihen ja odota vaikka olohuoneessa. Minulla on jotain hellalla”, hän sanoo Martinille, joka kopistelee lumisia kengänkantojaan. Hän riisuu takkinsa hitaasti, sormet yhä kylmän ratin jälkeen kohmeisina. Douglasin naulakko on mahonkia. Tietenkin se on. Martin huokaa ja tunkee kaulahuivinsa takkinsa hihaan ennen kuin ripustaa sen naulaan. Hänen kengänpohjansa alkavat valua harmaata loskaa eteisen matolle.
*
Martin vaihtaa märät housunsa toisiin ja liittyy sitten Douglasin seuraan keittiöön. He syövät illallista, joka on Martinin normaaliin, makaroneista koostuvaan ruokavalioon verrattuna taivaallista. Ilta kuluu hiljalleen edellisestä Singaporen lennosta jutellen ja Douglas kaivaa jopa esiin viinipullon. Martin vastustelee hetken sillä Douglas ei voi juoda, joten miksi Martinkaan joisi luultavasti salakuljetettua punaviiniä, mutta Douglas noutaa itselleen glögiä ja no... eihän heillä ole lentoakaan seuraavana aamuna.
Myöhemmin, ennen kuin he valmistautuvat nukkumaan, Douglas istuu pianon ääreen pelkkänä itsetietoisena virnistyksenä. Hänen sormensa hakeutuvat keveästi koskettimille ja lähtevät tanssimaan niillä vuosien tuomalla itsevarmuudella. Tai kenties vain Douglasille ominaisena sulavana taitona. Toisinaan Martin uskoo, ettei ole mitään, mitä tämä ei osaisi tehdä. Mokomakin hyväkäs.
”All I want for Christmas is you”, Douglas laulaa syvällä äänellään ja Martin tuntee punan kohoavan poskilleen. Viinin vuoksi, tietenkin. Ei Douglasin itsensä, eihän tämä edes tarkoita mitä laulaa. Douglas ajattelee vieläkin Helenaa, Martin tietää. Hän siemaisee lisää lasistaan, eikä kohtaa Douglasin tummia, ilkikurisia silmiä.
”Soitat hyvin”, hän sanoo hieman hermostuneesti ja Douglas päästää pienen kumisevan naurahduksen. Hänen sormensa hidastavat koskettimilla, sivelevät esiin hieman rauhallisemman melodian.
”No mutta, pitäisikö sitä loukkaantua? Ei sanaakaan kauniista äänestäni.”
”Usko pois, kun sitä joutuu kuuntelemaan tarpeeksi kauan, on mahdollista tulla immuuniksi”, Martin naljailee takaisin. Hän sormeilee lasinsa jalkaa ja Douglas kohottaa toista kulmaansa hallitusti.
”Onko näin, kapteeni?” hän mumisee ja tummentaa ääntään. Martin nyökkää.
”Mm. Sitä paitsi, vaarana on, että jos egosi suurenee enää yhtään, me kolme emme enää mahdu samaan ohjaamoon”, hän toteaa kevyesti.
”Voi, en olisi siitä huolissani. Jos kapteenin hattu ei kaikilla koristeillaan estä meitä nousemasta maasta, kaikki sujunee vallan loistavasti.”
”Hahhah”, Martin sanoo ja kävelee lähemmäs pianoa, nojaa siihen kyynärpäällään. Hän asettaa viinilasinsa pianon päälle. Douglas hyräilee, hänen sormensa pomppivat yksinkertaisen melodian mukana. Tuiki, tuiki tähtönen... Martin tuhahtaa.
*
”Hm... minneköhän ne on laitettu?” Douglas kysyy ja kaivelee vaatehuoneen hyllyjä. Martin seisoo hänen vieressään, katselee siististi viikattuja vaatteita ja hengittää hieman tunkkaista ilmaa vaivaantuneena. Vaatehuone on kolme kertaa suurempi kuin Martinin kylpyhuone. ”Tiedän, että Helena piti varavuodevaatteita jossakin täällä. Hänen on täytynyt ottaa ne mukaansa.”
”Ah, no ei se mitään. Jos sinulla on vaikka jokin päiväpeite... olen varma, että voin nukkua ilmankin. Lakanat riittävät.”
”Älä höpise, Martin. Sinä olet vieras ja osa charmiani on se, että pidän erinomaista huolta vieraistani”, Douglas sanoo paheksuvalla äänellä. ”No, niin, asia ratkaistu, sinä nukut minun sängyssäni.”
Martin räpäyttää silmiään. Kerran. Kolmesti.
”Tuota, Douglas, en minä voi viedä sänkyäsi”, hän aloittaa epätoivoisesti, vaikka pelkääkin tietävänsä mitä hänen perämiehensä tarkoitti.
”Martin hyvä, näytänkö minä niin anteliaalta mieheltä, että antaisin sänkyni sinulle?” Douglas kysyy mairealla äänellä ja kohottaa kulmiaan. ”Tarkoitin tietenkin, että me molemmat nukumme samassa sängyssä. Helenan puoli on tyhjä, ilmeisistä syistä. Ja me olemme ennenkin joutuneet tekemään niin kultaisen Carolynin varausten vuoksi.”
”Mutta...” Martin yrittää.
”Älä pelkää, en aio turmella sinua nukkuessasi”, Douglas sanoo haastavasti, eikä Martinille jää muuta mahdollisuutta kuin suostua punastellen.
*
Seuraavana aamuna Martin herää yksin Douglasin sängyssä. Hänen ei tee mieli nousta ylös pehmeistä lakanoista, mutta sisään ajettu kohteliaisuus pyrkii pintaan, ja niinpä hän nousee ennen kuin nukahtaa uudelleen. Hän tassuttelee olohuoneeseen paljain jaloin ja löytää sieltä Douglasin koristelemassa joulukuusta.
Kuusi on muhkea, symmetrisesti muotoiltu. Ei ollenkaan sellainen hontelo, kariseva yksilö, joita Martinin isä aikoinaan raahasi kotiin. Se säihkyy kultanauhoista ja hopeisista joulupalloista.
”Prinsessa Ruusunen herää viimeinkin. Haluatko laittaa tähden latvaan?” Douglas kysyy. ”Yleensä annan tyttöni laittaa sen, mutta hän ei nyt ole täällä ja tuntuisi oudolta ripustaa se itse.”
”Ok. Miksi ei”, Martin sanoo. ”Käyhän se.”
Hän ottaa vastaan kultareunuksisen tähden ja astelee kuusen viereen. Hän kurottautuu varpaisilleen. Melkein, melkein, vain muutama sentti... Martinin posket kuumottavat nöyryytyksestä. Douglas koskettaa hänen kyynärpäätään, eikä naura niin kuin Martin odotti tämän tekevän. Tai tee jotain yhtä nolostuttavaa kuin Simon, joka aina nostelee pientä veljeään tämän kurotellessa ylähyllylle. Huolimatta siitä, että kyseinen veli on jo kolmekymppinen. Ei, vaan kun Martin kääntyy, Douglas ojentaa hänelle jakkaran, sen saman jonka päällä hän soitti pianoa edellisiltana. Martin ottaa sen vastaan, ja niin hän viimein ylettyy kuusenlatvaan sitomaan sinne joulutähden.
”Kaunista”, Douglas sanoo, ja jokin hänen äänessään saa Martinin hetkeksi ajattelemaan... mutta ei niin kävisi, ei Martinille. Martinille, joka syntyi epäonnisten tähtien alla.
*
Tunnelma on kuusenkoristelun jälkeen hieman vaivaantunut (oikeastaan ehkä enemmän kuin hieman, onhan nyt kyse Martinista). Douglasin kysyessä tahtooko Martin kahvia Martin nyökkää ja livahtaa vaihtamaan pyjamansa farkkuihin ja pitkähihaiseen paitaan.
Hänen palatessaan kieltämättä pitkitellyltä vaatteidenvaihdoltaan Douglas nojailee jo vasten keittiön marmoritasoa kahvikuppi kädessään.
”Tulithan sinä.”
Martin rykäisee ja astelee kaatamaan itselleen kupillisen. Kahvi tuoksuu täyteläiseltä, lupailee parempaa aloitusta jouluaattoon. Martin kääntyy Douglasiin päin ja kurtistaa kulmiaan tämän intensiiviselle katseelle.
”Onko minulla jotain naamassa?” Martin kysyy, pyyhkii suupieltään odottaen löytävänsä hammastahnaa tai jotakin vastaavaa.
”Katso ylös”, Douglas mumisee ja astuu askeleen lähemmäksi. Martin tuntee hänen hengityksensä poskellaan. Hän vilkaisee ylös. Katosta roikkuu mistelinoksa. Martin nielaisee. Olisihan se pitänyt arvata, että Douglasin kodista löytyisi tuo joka jouluinen kammotus.
”Kuinka... tätä et varmaan odottanut, tai siis, ehkä odotit, mutta et varmaankaan, tarkoitan vain...”hän sopertaa ja sormeilee paitansa hihassa olevaa pientä reikää, koska tietenkin hän valitsi vahingossa sen kaikista kuluneimman vaatekappaleen laukkunsa pohjalta, ja voi luoja, Douglas on niin lähellä, eikä Martin tule enää koskaan voimaan katsoa tätä silmiin heidän pelatessaan sanoja, jotka kuulostavat tuhmilta, mutteivät ole- peliä Gertien pienen pienessä ohjaamossa.
”Martin...” Douglas sanoo pehmeällä, pehmeällä äänellä, punaviinin värisellä. ”Milloin minä en odota jotakin?”
Douglas kallistaa päätään, eikä Martin ynähdä, eihän se olisi kovin miehistä ja hän on sentään kapteeni ja... Mutta hyvänen aika, nyt hän ymmärtää miksi lentoemännät kihertävät ympäri Eurooppaa Douglasin kulkiessa ohi univormussaan. Kestää hetken, ennen kuin Martin muistaa hengittää nenänsä kautta. Hänestä tuntuu hieman huimaavalta, eikä se taatusti johdu hänen sisäkorvastaan. Douglas maistuu sekametelikiisselille, ja hänen huulensa ovat pehmeät. Hänen kätensä ovat hellät Martinin niskassa, ne solmiutuvat hänen hiuksiinsa, joiden sävy on aivan yhtä punainen kuin Martinin poskien. Martin ei vielä ole käynyt suihkussa, kuinka nolottavaa. Mutta Douglas ei vaikuta huomaavan.
Viimein Douglas vetäytyy ja Martin avaa silmänsä, jossakin vaiheessa sulkeutuneet.
”Kaikki hyvin, kapteeni?” Douglas kysyy omana polleana itsenään, hienoinen virnistys kasvoillaan.
”Tietenkin. Tietenkin, miksei olisi. Minä...ti—”
Douglas kohottaa kulmaansa ja Martin tuntee värin poskillaan lisääntyvän. Minkä värinen on paloauto, Martin? Simonin ääni härnää hänen päänsä perukoilla.
”Niinkö?” Douglas kysyy sanaa venytellen. Martin nyökkää. ”Koska, kuten ehkä olen jo aiemmin todennut, sen toistelu vie vakuuttavuuttasi, kapteeni”, Douglas hyrisee. Martin astuu askeleen taaksepäin ja pureskelee alahuultaan. Se on rohtunut, ei yhtä pehmeä kuin Douglasin huulet olivat. Voi ei, nyt hän tulee miettimään niitä huulia joka päivä, eikö vain? Kyllä, tietenkin tulee. Ja Carolyn tulee huomaamaan. Ja sitten Martin saa potkut. Eikä hän koskaan saa kuulla Arthurin versiota laulusta Walking in the Air.
”Ehkäpä”, Douglas virkkoo, ”sinä vain tarvitset hieman lisää aikaa arviointiin?”
Douglasin hymy on lämmin, se saa Martinin vatsanpohjan tuntumaan samalta kuin lentoon noustessa. Hän päästää irti tiukassa puristuksessa olleen alahuulensa. Nyökkää kevyesti. Niin, mietintäaika olisi hyvä. Erittäin hyvä.
Vaan Douglas ei tainnut tarkoittaa aivan samaa kuin Martin, tai ehkä sittenkin tarkoitti, sillä hänen huulensa ovat taas Martinin huulilla. Martinin kädet nousevat ylös omasta aloitteestaan. Douglasin suuteleminen on helppoa, kun sitä ei ajattele sen tarkemmin. Vähän kuin tämän kanssa lentäminen. Aluksi hirvittävää kaikessa sääntöjenuhmaamisessaan, mutta aina lopulta turvallista, kotoisaa. Hauskaa. Martin ei muista, milloin suuteleminen olisi ollut hänestä hauskaa. Hermostuttavaa, parhaimmillaan hieman hymyilyttävää, mutta hauskaa? Douglas hymisee suudelmaan, ja hyminän seassa on melodia. Baby all I want for Christmas...
Heidän huulensa erkanevat, Douglasin hyräilemä sävelmä vahvistuu. Martin ei enää koskaan voi kuulla laulua hymyilemättä.
”Kaikki hyvin?” Douglas toistaa aiemman kysymyksensä ja jälleen Martin nyökkää.
”Tietenkin”, hän sanoo ja tällä kertaa hän tarkoittaa sitä.
”Hienoa”, Douglas vastaa hymyillen. ”Hyvää joulua, Martin.”
