BBC!Sherlock: Kantamalla kyyneleet poskellani (selviän) | K-11

[Crys]

Nimi: Kantamalla kyyneleet poskellani (selviän)
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: K-11
Paritus: tulkinnanvarainen Sherlock/John
Genre: Angst
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
Varoitukset: Itsetuhoisuutta
A/N: Saanut inspiraationsa S4E2 lauseesta: ”You're suicidal, you're allowed chips. Trust me, it's the only perk.” mutta ei spoilaa neloskautta muuten. Osallistuu haasteeseen Angst10 II


Sherlock on neljätoista, kun antaa veitsen jättää punaisen viivan ranteeseensa. Sherlock ei ymmärrä miksei se auta, miksei se vie pahaa oloa pois. Eikö sen kuuluisi? Siksihän ihmiset sitä tekevät? Paha olo silti leviää ympäri kehoa ja painaa niin paljon, että on vaikea päästä ylös. Tyyny tukahduttaa kyyneleet, kunnes Sherlock ei enää jaksa.

Seuraavana päivänä Sherlock tietää, että Mycroft tietää, vaikkei tämä sano mitään suoraa. Sen sijaan veli vie Sherlockin ulos syömään ranskanperunoita ja lupaa auttaa läksyissä, jos Sherlock vain antaa. Sherlock kieltäytyy.

***

Sherlock on kaksikymmentä, kun hän seuraavan kerran pitelee veistä ranteensa yllä. Ei se viime kerrallakaan auttanut, joten miksi se auttaisi nytkään? Sherlock miettii niin kauan, että käsi alkaa täristä ja kyyneleet valua. Silti Sherlock jatkaa veitsen pitelyä ja laskee sen alas vasta kun viimeiset kyyneleet ovat kuivuneet poskille.

Hän tuijottaa veistä vielä pitkän aikaa ennen kuin laittaa sen takaisin patjansa alle ja kävelee lähimmälle grillille.

***

Sherlock on kolmekymmentäkolme, kun hän tuntee olonsa täydellisen yksinäiseksi. Hän ei pitele veistä kädessään, mutta hän tuijottaa sitä kirjahyllyn alla olevaa laatikkoa, jossa tietää veitsen olevan. Hän ei enää itke. Se tuntuu täysin turhalta. Hän on jo oppinut elämään pohjattoman tyhjyyden tunteen kanssa.

Sherlock pitelee sylissään viuluaan ja liu’uttaa vasemman käden sormia d-kielellä samalla kun oikea käsi näpäyttää kieltä saadakseen aikaan vaimeasti soivan sävelen. Sävel ei osu ihan nappiinsa. Sherlock näpäyttää kieltä uudestaan ja uudestaan, liu’uttaen sormiaan kielillä aina himpun verran ylemmäs tai alemmas. Viimein Sherlock näpäyttää kieltä niin kovaa, että ruma, virheellinen g-sävel helisyttää lasikaappeja.

Sherlock pomppaa pystyyn. Yläkerrassa on tyhjä makuuhuone, jossa rouva Hudson säilyttää itsemaalaamiaan tauluja. Hän päättää pyytää rouva Hudsonia siirtämään taulunsa muualle, heti ranskalaisten jälkeen.

***

Sherlock on kolmekymmentäseitsemän, kun asiat ovat hyvin. Sherlock pitää elämästään useammin kuin ei pidä, mutta hän tuntee silti maailman painon harteillaan. Hän tuntee silti jonkun asuvan sisällään levittämässä pimeyttä, tuskaa ja voimattomuutta.

Sherlock makaa sohvalla tuijotellen kattoa, rytmittäen oman sohvapöydän pinnan naputuksensa Johnin läppärin näppäimistön rytmikkääseen naputukseen. Siinä hän on maannut sohvalla koko päivän, vaikka kello on jo tikittänyt iltapäivän puolelle. Yksinäinen kyynel vierähtää Sherlockin silmäkulmasta, josta hän pyyhkäisee sen nopeasti pois ja jatkaa sitten katon tuijottamista ja sormensa naputtamista. Nyt häneltä puuttuu kuitenkin rytmi.

”Sinun ei tarvitse piilottaa kyyneliäsi minulta”, John huomauttaa olohuoneen pöydän äärestä. Sherlock ei näe vaivaa kiistää Johnin sanomaa. Parempi olla sanomatta mitään. Sherlock tietää, että John tuntee hänen tuskansa ja näkee hänen voimattomuutensa ja samalla pelkää, että hän saa masennuksellaan Johninkin tuntemaan pahoin.

”Voinko tehdä jotain?” John kysyy hiljaisuuden jatkuttua kolme minuuttia.

John on tehnyt jo niin paljon vain olemalla olemassa ja kysymällä saman kysymyksen aina uudestaan, välittämättä siitä, että useimmin Sherlock ei edes vastaa. ”Voit tarjota ranskalaiset”, Sherlock sanoo ja nousee sohvalta ensimmäistä kertaa koko päivänä.

[Dokumentti]

Kommenttikampanjasta heei!
Kuten topiciin jo kirjoitin, fandom on itselleni täysin tuntematon, mutta täällä ollaan ja yritän kommentoida jotain! 

Kerrontatapa oli mielestäni mukava, teksti soljuu eteenpäin luontevasti ja aikahypyt linkittäytyivät toisiinsa juuri oikein. Ei tullut hetkiä jolloin olisi täytynyt miettiä mitä nyt tapahtuu? tai missä nyt mennään?

Ranskalaiset on kiva toistuva elementti ja jonkinlainen mielenrauhoittaja Sherlockille, ehkä tuo ensimmäinen pätkä kertoo miksi. Jos veli silloin vei nuoren neljätoistavuotiaan Sherlockin ranskalaisille ensimmäisen kerran jälkeen ja siitä tuli parempi olo, ehkä siksi hän aina hakee ranskalaisia tuollaisten jälkeen. Tämä ainakin itselleni tuli mieleen ja uskon sinun tätä sillä hakeneenkin.

Sherlock on kolmekymmentäseitsemän, kun asiat ovat hyvin. Sherlock pitää elämästään useammin kuin ei pidä, mutta hän tuntee silti maailman painon harteillaan. Hän tuntee silti jonkun asuvan sisällään levittämässä pimeyttä, tuskaa ja voimattomuutta.

Onneksi kaikki oli kuitenkin lopulta kohtalaisen hyvin. Pitää elämästään useammin kuin ei pidä, lohdullista sentään! Monesti itsellänikin tuo fiilis, onneksi sentään useammin pidän omasta elämästäni itsekin. 

Tämän enempää en tätä nyt osaa kommentoida, mutta oli kiva lukea uutta fandomia ja toivottavasti kommentti edes hiukan piristää! 

[Crys]

Dokumentti: Kiva että uskalsit napata tän vieraasta fandomista huolimatta ja kiva jos jopa tykkäsit. Kiitos paljon kommentistasi, piristi kyllä

[Arte]

Vaihdokkaista hei!

Olipas hauska sovellus tuolle lainaukselle. Aivan ihana teema oli tuo ranskalaisten syöminen masennukseen! Kullakin on omat lohtoruokansa. Ehkä Sherlock koettaa ranskalaisten avulla tehdä kaikesta vähän parempaa, vähän siedettävämpää. Voi toista.

Johnlock <3 Tykkään tällaisista lyhyistä pätkistä, joissa paritus voi olla niin tulkinnanvarainen kuin haluaa. On kivaa, ettei aina tarvitse olla niin selvää paritusta, tai ei tarvitse olla paritusta ollenkaan. Minusta tämä toimii tosi hyvin parituksettakin.

Ylipäänsä tätä oli tosi kiva lukea. Jaksot toimivat tosi hyvin, ja jokainen näyttäytyi omana kohtauksenaan kuitenkin niin, että kohtaukset olivat kivasti kytköksissä toisiinsa ja niissä oli sopiva jatkumo. Tosi helppoa ja mukavaa luettavaa, vaikka aihe onkin todella masentava ja surullinen. Voi Sherlock, ei se veitsi tosiaan auta.

Dokumentin tavoin olen iloinen siitä, että lopulta asiat ovat enemmän hyvin kuin huonosti. Se on lohdullista ja toivoa antavaa. Kyllä se siitä, Sherlock ♥

[Crys]

Arte: Tulkinnanvaraisissa parituksissa on kyllä omat hauskuutensa sekä kirjoittaessa että lukiessa Hyvä kuulla, että tämä oli mukavaa luettavaa aiheesta huolimatta :3 Kyllä Sherlock ansaitsi sen suht onnellisen loppunsa kun on noin ensin kärsinyt Kiitos paljon kommentistasi!

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Päädyin tämän tekstin pariin, sillä halusin valikoida jotain listauksesi suosikkitekstiosiosta ja tämä hyppäsi jotenkin oitis silmille. Haikean kaunis nimi, synkähkö teema ja tulkinnanvarainen Johnlock, mitä muuta voisi edes toivoa?

Minusta tässä tarinassa kuvataan masennuksen ja itsetuhoisuuden viheliäistä kehää ja kierrettä todella ihmisläheisesti, samaistuttavasti ja ymmärrettävästi. Masennus ja paha olo on usein sillä tavalla elämänmittainen seuralainen, ettei se välttämättä koskaan kokonaan katoa, vaan se puskee aina silloin tällöin esiin ja ehkä muuttaa muotoaan. Vaikka Sherlock oppii ensimmäisestä viiltelykerrastaan ja pystyy pysyttelemään etäällä itsensä satuttamisesta ja lopulta veitsen pitelemisestäkin, impulssit pysyvät. Sellaistahan se on. Ihmiset oppivat ja kasvavat, mutta impulsseja ja mielihaluja voi olla, vaikka olisi miten paljon tahdonvoimaa tahansa pitämään niitä kurissa. Pidän tässä tekstissä Sherlockin kasvutarinasta ja siitä, miten inhimillisessä valossa hän näyttäytyy: totta kai hän fiksuna ihmisenä tietää, että itsensä satuttaminen luo enemmän ongelmia kuin mitä se ratkaisee, mutta hän joutuu silti kamppailemaan sitä vastaan silkalla tahdonvoimalla. Lisäksi pidän hurjasti siitä, miten Sherlockin pahan olon syitä ei avata sen tarkemmin. Joskus vain tuntuu epämääräisesti, universaalisti pahalta, eikä sillä välttämättä ole konkreettisia syitä tai alkulähteitä. Siitä täytyy vain kerta toisensa jälkeen selvitä.

Sherlockilla onkin suloinen selviytymiskeino, ranskanperunat! Vaikka lohturanskikset ovatkin ehkä lähtöisin Mycroftin veljellisestä välittämisestä, ne ovat säilyneet Sherlockin elämässä monien aikojen ja vaiheiden läpi. Niiden säilyminen edustaa kenties sellaista hyvää ja turvallista pysymistä, turvasatamaa johon voi aina palata. Viimeiset kohtaukset saavat tuumimaan, että ehkäpä Sherlockilla alkaa olla myös toinen selviytymiskeino, nimittäin Johnin läsnäolo ja välittäminen ja se, että Sherlock vaikuttaa valmiilta jakamaan ensimmäisen lohtunsa toisen kanssa. Sydämeni sulaa tälle:

John on tehnyt jo niin paljon vain olemalla olemassa ja kysymällä saman kysymyksen aina uudestaan, välittämättä siitä, että useimmin Sherlock ei edes vastaa.

On niin herttaista ja johnmaista kysyä aina uudestaan, vaikkei saisi edes vastausta. Tosiystävyyttä. ♥

Kuten alussa jo mainitsin, pidän myös tekstin nimestä kovasti. Siitä tulee tarinaan peilattuna sellainen tunne, että selviytymistä helpottaa paitsi kyyneleiden raskaankin taakan urhea kantaminen, myös se, että niitä voi joissain tilanteissa kantaa näkyvästi poskilla eikä niitä tarvitse kätkeä kaikkein läheisimmältä ihmiseltä. Johnin kyynelkommentista ja kaksikon sananvaihdosta tulee paritus juuri sopivan hienovaraisesti ilmi - ah, tykkään niin paljon juuri tällaisesta Johnlockista, jonka voi tulkita myös syväksi ystävyydeksi.

Kiitos tästä koskettavasta tarinasta, tykkäsin todella! -Walle

[Crys]

Waulish: Hih, hauskaa että valitsit tämän, kun itsekin tykkään tästä tekstistä kovasti! Olet ihan oikeassa tuosta masennuksen ja itsetuhoisuuden kehästä, joka on sinnikäs seuralainen, vaikka asiat parantuisivatkin välillä. Onneksi Sherlock on saanut ranskanperunat avuksi ja myöhemmin Johnin Kiva että pidit nimestä, tulkintasi siitä on hieno! Tulkinnanvarainen Johnlock on <3 Kiitos kommentistasi